"Minä löysin jotain", Siina sanoi.
Martinin sydän pomppasi kurkkuun. Hän ei ollut huomannut Siinan tuloa ja säikähti tätä.
"Mitä löysit?" Martin kysyi, kun hänen sydämenlyöntinsä olivat tasaantuneet.
"Katso", Siina ojensi kättään ja suuntasi taskulampun valon sitä kohti.
Kädellä oli vanhanaikainen avain, joka oli menettänyt värinsä vuosien saatossa. Siinan kasvot kertoivat Martinille tarpeeksi, että hän arvasi mihin avain oli joskus sopinut.
"Mutta onko tuolla enää mitään merkitystä, kun ovi, johon avain sopi, on pelkkää tuhkaa?" Martin kysyi.
"Pelkään, että se ei ole työhuoneen oveen tarkoitettu, vaikka sitä itsekin mietin ensin. Luulen, että tämä käy jonnekin aivan muualle. On siis vielä toinenkin paikka, joka saattaa liittyä tähän."
"Oikeaa avainta ei ole taidettu sittenkään hävittää. Jos tämä ei ole se ja ovi oli auki, niin varmaan oven avaamiseen on käytetty sitä avainta. Lucia ei tainnut tietää kaikkea", Siina totesi pyöritellessään avainta käsissään.
"Tule Siina. Mennään kotiin. Mietitään siellä lisää. Meillä on edelleen Meri-ongelma ja nyt saimme vielä tuon avaimen."
"Hyvä on."
Siina ja Martin palasivat Siinan luo hiljaisina ja molemmat omissa ajatuksissaan. He sytyttivät valot ja romahtivat sohvalle. Siina painoi päänsä Martinin syliin. He pystyivät lukemaan toistensa ajatukset, joten sanoja ei tarvittu. Martin huomasi Siinan poskilla kyyneleitä, vaikka tyttö yrittikin räpytellä ne pois. Lopulta Siina nukahti Martinin syliin, eikä kumpikaan huomannut ikkunan takana seisovaa hahmoa, jonka kasvoilta paistoi kostonhalu. Hahmo seisoi tarkkailemassa taloa koko yön, mutta Martinin ja Siinan aamulla herätessä, oli hahmo jo kadonnut.
"Milloin vanhempasi tulevat kotiin?" Martin kysyi nostaessaan tytön pois sylistään.
"Heidän pitäisi tulla huomenna, mutta voit silti nukkua täällä jos haluat. Minusta on turvallisempaa, että olemme yhdessä. Voisimme kyllä ensi yön nukkua sängyssä. Emmeköhän me molemmat mahdu sänkyyni."
"Jos vanhempiasi ei haittaa, että olen täällä, niin nukun kyllä mielelläni täällä. Ja sänky kuulostaa enemmän kuin hyvältä. Mitä teemme tänään?" Martin kysyi.
"En usko, että heillä on mitään sitä vastaan. Meillä on tämän päivän projektina avain."
"Mitä laitan meille aamupalaksi?" Martin kysyi keittiöstä.
"Päätä sinä. Syön mitä vain, kun minulla kerrankin on kokki. Onkohan liian aikaista soittaa puhelu?"
"On velvollisuuteni kokata, kun syön teidän ruokianne. Ja ei, kello on melkein 12", Martin vastasi.
"Hassu, eikä ole. Olenhan minäkin ollut teillä yötä. Tottakai silloin syödään toisten ruokia."
"Siitä on monta vuotta ja olen ollut täällä jo useamman yön. Aamupala on valmista ihan kohta."
Martin jatkoi aamupalan laittoa ja Siina lähti olohuoneeseen soittamaan puhelua.
"Sain osoitteen, joka voisi auttaa meitä. Meidän pitäisi täältä löytää henkilö, joka voi selvittää mihin avain kuuluu", Siina työnsi Martinin käteen pienen paperinpalasen.
Siina ja Martin lähtivät aamupalan jälkeen etsimään lapun osoitetta. Perille päästyään he löysivät vanhan kerrostalon.
"Tämäkö se on?" Martin kysyi epäuskoisena.
"Ilmeisesti", Siina vastasi tutkien lappua vielä kerran.
He astuivat sisään rakennukseen, joka haisi etäisesti homeiselta ja seinät olisivat tarvinneet kipeästi uutta maalipintaa. Siina nousi kivisiä portaita toiseen kerrokseen Martin vierellään. He näkivät heti kolme ovea, joissa näkyivät himmeästi numerot. Siina silmäili numeroita.
"Täällä ei ole numeroa viisi. Sen pitäisi olla tässä kerroksessa, koska ei se alemmassakaan ollut", Siina ihmetteli.
"Tuolla on vielä yksi ovi. Mikä numero siinä on?" Martin kysyi sivussa olevaa ovea osoittaen.
"Tuo numero on voinut joskus olla viisi, mutta nyt se näyttää enemmän pilkulta. Kokeillaan koputtaa oveen."
Martin meni ovelle ja koputti siihen hitaasti kolme kertaa. Sisältä ei kuitenkaan kuulunut mitään merkkejä siitä, että joku olisi ollut tulossa avaamaan. He kääntyivät pettyneinä takaisin ja lähtivät takaisin portaille mennäkseen alas. Möreä ääni kuitenkin pysäytti heidät kysymällä mitä he halusivat. Molemmat kääntyivät säikähtäneinä ympäri, eivätkä hetkeen saaneet sanaa suustaan. Martin kuitenkin tokeni Siinaa nopeammin.
"Onko asuntosi numero viisi? Ystäväni sai osoitteen tänne ja etsimme asuntoa viisi", Martin sanoi.
"On se viisi, mutta mitä asiaa teillä on?" Mies kysyi hieman tympääntyneenä.
"Meillä on vanha avain, mutta meillä ei ole mitään tietoa mihin se käy. Pystyisitteköhän auttamaan meitä?" Siina kysyi ja näytti avainta miehelle.
"Tulkaa sisään, niin selitän miten tämä menee."
Siina ja Martin seurasivat miestä sisälle. He katselivat ympärilleen pienessä huoneistossa, jossa oli viisto katto, kattoikkunat ja paljon kaikkea tavaraa sekalaisessa järjestyksessä. Sisällä oli melko pimeää ja haisi samalta kuin käytävälläkin. Siinan huomio kiinnittyi seinällä olevaan suureen naulakkoon, johon oli ripustettu kymmeniä erilaisia avaimia. Myös lukkoja näkyi pöydällä useampi. Mies tosiaan taisi tehdä hommaa työkseen.
"Onko teillä rahaa? Tiedätte varmaan, että en minä mitään ilmaiseksi tee", mies katsoi vuorotellen kumpaakin.
"On meillä, mutta en tiedä onko riittävästi. Paljonko haluat?" Martin kysyi.
"Se riippuu siitä kuinka vaikea homma on. Ja jos rahat loppuvat, pääsette töihin minulle. Kyllä minulla aina jotain pikkujuttuja löytyy tehtäväksi", mies totesi.
Martin ja Siina katsoivat toisiinsa. Työt miehen haisevassa asunnossa eivät kuulostaneet kiehtovilta, mutta ei heillä kovin paljoa ollut vaihtoehtoja, jos aikoivat selvittää mihin avain sopi.
"Milloin aloitatte?" Martin kysyi.
"Heti, kun annatte avaimen. Ja olen kysynyt muutaman kysymyksen, jotka yleensä helpottavat työtäni", mies vastasi.
Siina ojensi avaimen miehelle vilkaistuaan sitä vielä ensin kuin varmistaakseen, että se todella oli sama avain.
"Mistä olette saaneet avaimen?" mies kysyi.
"Löysimme sen, emmekä voi kertoa mistä, mutta se ei johda minnekään", Martin vastasi ennen kuin Siina ehti edes avata suutaan.
Tyttö katsahti Martinia ärsyyntyneenä, mutta tämä ei edes huomannut.
"Jaahas, salaisuuksia. No miksi te haluatte tietää mihin avain sopii?" mies kysyi taas.
"Koska olemme avaimen ainoat omistajat, eikä sitä kaipaa kukaan. Myös lukon takana oleva siis on meidän. Sen tarkempaa selitystä et saa", Siina vastasi ja tällä kertaa oli Martinin vuoro vilkaista Siinaa.
Siina kuitenkin vain virnisti takaisin ja Martin pyöritti päätään huokaisten. Mieskin huokaisi ja alkoi sitten tutkimaan avainta. Hetken hän pyöritteli sitä ympäri käsissään ja sitten avasi tietokoneensa.
"Tästä ei tule vaikea homma. Oikeastaan saattaa riittää, että tulette huomenna takaisin. Tällaisia avaimia ei nimittäin ole paljoa", mies sanoi hetken kuluttua.
"Hyvä, me tulemme huomenna takaisin", Martin vastasi ja he lähtivät asunnosta.
Mies ei enää sanonut mitään. Siina ja Martin laskeutuivat kerrostalon portaat ja ulos ovesta. Siina veti syvään henkeä heti kun pääsi ulkoilmaan. Martin vain hymyili.
"Mitä virnuilet? Tuolla oli kamalan tunkkainen ilma", Siina huomasi Martinin ilmeen.
"En mitään. Olet vain tyypillinen tyttö."
Siina etsi jotain, jolla voisi heittää Martinia tuosta hyvästä, mutta ei saanut käsiinsä mitään sopivaa. Hän kuitenkin päätti muistaa asian ja heittää tätä tyynyllä myöhemmin.
"Käydäänkö syömässä? Minulla alkaa olla jo nälkä. Tuolla meni yllättävän kauan", Martin ehdotti.
"Käydään vain. Kenties pitsaa?" Siina kysyi.
"Mistä arvasit? Juuri sitä minun tekee mieli."
"Olet poika."
Tällä kertaa olisi Martin halunnut heittää Siinaa jollain, mutta ei hänelläkään mitään sopivaa ollut, joten hän joutui tyytyä tuhahtamaan.
Heidän käytyään syömässä, oli ilta jo viilentynyt ja hämärtynyt ja molemmat olivat jo väsyneitä. He saapuivat Siinan luo, eikä kumpikaan osannut ihmetellä miksei ovi ollut lukossa. Siina painoi valot päälle.
"Joko olette unohtaneet minut?" kysyi ääni heidän edessään.
Molemmat säikähtivät kuullessaan äänen ja nähdessään Merin edessään. Merin ruskeat silmät olivat muuttuneet punertaviksi ja hänen aina niin ruskettuneet kasvonsa olivat nyt lakananvalkeat. Hän ei näyttänyt heidän tuntemaltaan Meriltä.
"Emme koskaan unohtaisi sinua", Siina vastasi hieman ääni väristen.
"Hyvä, sitten varmaan muistatte senkin, että teidän takianne Tomi kuoli ja, että minun täytyy tappaa teidät siitä hyvästä. Kummasta aloittaisin?" Meri kysyi ivallisesti.
"Martin häivytään täältä!" Siina sanoi ottaen Martinia kädestä.
He juoksivat ulos ja suoraan kadulle. Vielä pitkän matkan päästä he kuulivat huudon:
"Voitte juosta niin kauan kuin haluatte, löydän teidät kuitenkin lopulta."
"Martin, soita poliisille. Tämä ei voi jatkua näin", Siina sanoi, kun he hieman hidastivat vauhtia.
"Mennään saman tien poliisiasemalle. Niin voimme selittää kaiken tarvittavan", Martin vastasi.