-Niall-
Koulu loppui kolmelta. Minä ja tytöt rynnistimme ensimmäisinä ulos luokasta.
"Hemmetti vieköön, mä vihaan kuvista", Perrie mumisi.
"Älä nyt Per. Se sun piirrustus on yli hieno!" Melina kehui.
"Ei ole. Poltan sen heti kun vain saan!"
"Et varmana polta!" huudahdin.
"Ja kyllä varmana poltan! Ettekä puhu kenellekään siitä. Hyi saan hävetä silmät päästäni."
"Sä oot kyllä niin negatiivinen. Sä osaat piirtää parhaiten koko porukasta Zaynin kanssa!" sanoin.
"Noniin. Antakaa jo olla", Perrie naurahti. Löntystelimme koulusta ulos, jättäen asian siihen.
"Koska teillä alkaa jääkiekkoharkat?" Melina kysyi.
"Meidän ensimmäiset harkat on torstaina", kerroin hymyillen. Olin odottanut tätä koko kesän! Pääsen vihdoin jäälle!
"Meillä alkaa ylihuomenna!" Perrie hihkaisi. Perrie ja Lolly pelasivat tyttöjenjoukkueessa jääkiekkoa. He kävivät silloin tällöin myös meidän treeneissä, koska he pelasivat niin raakaa peliä, että tyttöjenjoukkue oli vähän turhan lepsu,
"Vihdoin jotain tekemistä", Danielle nauroi. Me roikkuimme hallilla harva se ilta. Aina kun sielä jotain tapahtui, me olimme siellä. Melkein kuin toinen koti.
"Jep. Talvi kun tulee, jää spray-maalaaminenkin vähälle. Sormet jäätyy", nauroin.
"Sitten alkaa lumipallosota!" Lolly virnisti ja tunki suuhunsa tikkarin.
"Niimpä. Muistatteko Kotkan ilmeen viime talvena, kun heitettiin sen ikkunaan se pallo?" nauroin.
"Joo! Se oli ihan hädässä!" Melina kikatti.
"Voi ei! Mitä? Kuka? Missä? Olen Kotka!" Lolly imitoi, saaden meidät nauramaan.
"Se oli järkyttävä näky! Hiukset oli pystyssä ja sillä oli yllään vain se kauhtunut, harmaa aamutakki", Danielle nauroi.
"Hyi hitto! Onko sillä mies?" kysyin.
"No kuka sen kanssa jaksaa elää?" Melina tuhahti.
"Tuskin sillä miestä on. Se on lihava ja kuihtunut kurppa!" Perrie julisti.
"Totta!" nauroin ja avasin autoni lukosta.
"Nähdään illalla", Perrie virnisti meille, kun hän, Danielle ja Lolly lähtivät bussipysäkille. Kolmikko asui ihan eri suunnassa, kuin minä ja Melina, joten he kulkivat bussilla.
"Nähdään!" sanoimme Melinan kanssa ja istuimme autooni.
"Hyi, miksi en saa mielestäni Kotkaa sinä iltana? Yäk!" Melina sanoi ja värähteli inhosta. Minä purkahdin nauruun.
"Se oli kyllä maailman ällöttävin näky! Mielummin söisin meidän joukkueen hikisukat!" nauroin.
Menimme Melinan kanssa minun luokseni tekemään läksyjä. Melina makasi minun sängylläni, kun minä olin lattialla kertaamassa ranskan sanoja.
"Mä en ikinä opi näitä", marisin.
"Mä en osaa näitä kemian laskuja!" Melina sanoi. Katsahdin tyttöön. Hän oli mahallaan sängyllä ja huokaili nojaten käsiinsä.
"Mel, mulla on tällä vielä mun viimevuotiset vihot. Voit katsoa apua niistä", sanoin ja tongin lipastoani.
"Oikeasti?"
"Joo. Tässä näyttäisi olevan", sanoin ja ojensin tytölle vanhan kemian vihkoni.
"Voi kiitti, Ni!" Melina hymyili ja otti vihon. Hän selaili sitä, kunnes löysi haluamansa tehtävän.
"Mä voin muuten tentata sua, jos haluat? Kunhan saan nämä ensin tehtyä."
"Äh, antaa olla. En mä näitä opi vaikka lukisin vuoden. Ei kiinnosta", sanoin ja vaihdoin ranskan kirjan maantietoon, lempiaineeseeni.
"Saanhan mä tulla katsomaan sun treenejä torstaina?" Melina kysyi ja katsoi minuun.
"Totta kai saat. Miksi sä sitä kysyt?" nauroin.
"Varmistin vain."
"Mel, sä saat tulla hallille aina kun haluat. Sä tiedät sen."
"No joo."
"Tuutko mun kanssa hallille keskiviikkona, kun tytöillä on harkat?" kysyin.
"Jos haluat."
"No totta kai haluan. Ei se oo mitään ilman sua", sanoin.
"Ei niin. Koska mä olen se joka pitää meteliä yllä", Melina nauroi.
"Nimenomaan! Sä olet se kannustaja."
"Ja sä olet se joka on koko ajan jäähyllä", Melina kikatti.
"No joo, mutta joskus vain menee hermot ja on pakko taklata kunnolla laitaan", nauroin.
"Joo, niin että yhdeltä lohkesi hammas!"
"Oma vikansa", nauroin ja aloin tehdä tehtäväksemme saamaamme ajatuskarttaa. Melina vain naurahti ja alkoi itsekin kopioida tehtäviä omaan vihkoonsa.
Oveeni koputettiin juuri, kun minä pakkasin laukkuni kuntoon.
"No mitä?" kysyin. Äitini Maura avasi oven.
"Melina, syötkö sinä? Teen pitsaa", äiti kysyi.
"Ehdottomasti!" Melina huudahti.
"No hyvä. Sitten saatte tulla pian syömään", äiti hymyili.
"Joo, joo", sanoin. Äiti sulki oven ja lähti takaisin keittiöön.
"Minne me mennään tänään maalaamaan?" Melina kysyi minulta.
"Ei olla puhuttu mitään. Soitetaan Zaynille, kun ollaan syöty", vastasin.
"Mun pitäisi tilata uusi paketti. Alkaa loppua värit", Melina huokaisi ja survoi tavaransa laukkuun. "Mä muuten otan tämän sun vihon", hän lisäsi heilauttaen ilmassa kemian vihkoani.
"Ota vain", nauroin.
"Ja jos sulla on jotain muuta, josta olisi mulle apua niin..."
"Mel, jos nyt yrittäisit itsekin", nauroin.
Menimme keittiöön, jonne äiti oli jo kattanut kaiken valmiiksi. Vaaleanruskeat lautaset, hopeiset aterimet ja läpinäkyvät lasit.
"Pöytään vain", isäpuoleni Chris kehotti hymyillen. Minua ja Melinaa ei kahta kertaa tarvinnut kehottaa. Istuuduimme vieretysten ruskean puupöydän ääreen ja nappasimme pitsanpalat lautasillemme.
"Anna mulle vettä", Melina käski ja ojensi lasinsa.
"Ota itse!"
"Anna jo!"
"No okei", huokaisin. Otin vesikannun käteeni ja kaadoin vettä Melinalle, samoin kuin itselleni.
"Kiitos, Ni", Melina hymyili ja hörppäsi juomaansa.
"No, mitenkäs koulussa?" äitini kysyi.
"Ihan hyvin", mumisin suu täynnä.
"Lensikö kumpikaan luokasta?" Chris kysyi nauraen. Minä meinasin tukehtua pitsaani, kun minua alkoi naurattaa. Yskien sain sen kuitenkin kurkustani alas.
"Melina", nauroin.
"No miksi?" äiti kysyi moittivasti.
"Se ei osaa pitää suutaan kiinni", nauroin.
"No opettajat on rasittavia!" Melina puolustautui.
"Kotka on", myöntelin.
"Kuka on Kotka?" äiti kysyi äimistyneenä.
"No se lihava nainen! Neiti Miller!"
"Miksi te häntä tuolla tavalla kutsutte? Ette kai päin naamaa?"
"No ei. Älä nyt marise. Se nainen on maanvaiva!"
"Se nainen on maailman lihavin!" Melina nauroi.
"Melina!" äitini moitti. Äitini moitti usein Melinaa, samoin kuin Melinan äiti minua. Meillä oli ikään kuin kaksi äitiä molemmilla.
Söimme vatsamme täyteen, ja itse kyllä vähän liikaakin.
"Mä pamahdan", puuskahdin, kun sain juotua vesilasini tyhjäksi.
"Samoin!" Melina nauroi. "Kiitos Maura, oli oikein hyvää."
"Olkaa hyvät", äiti nauroi. Veimme astiat pois ja sitten kiiparoimme yläkertaan minun huoneeseeni.
"Nyt ruokalepo! Vielä ei lähdetä yhtään minnekään!" Melina sanoi ja lysähti sängylleni.
"Ei todellakaan lähdetä. Pakko saada sulatella tämä ruokamäärä", nauroin ja menin tytön viereen.
"Tiedätkö, kovin monen tyttö-poika-kaverisuhde ei ole näin hyvä kuin meillä. Me voidaan suurinpiirtein nukkua samassa sängyssä, ilman mitään sen ihmeempää", Melina huomautti.
"Totta."
"Tai no, mehän ollaan nukuttukin samassa sängyssä, että ei siinä mitään", Melina nauroi. "En mä silti voisi kuvitella, että meillä olisi sen enempää. Lolly joskus ihmetteli tätä meidän juttua."
"Miksi?"
"Sen mielestä me sovittaisiin yhteen! Mä en kyllä ymmärrä millä tavalla. Sä oot mulle kuin isoveli! Sä autat ja kuuntelet. Sä tiedät kaiken. Mä oon kertonut sulle enemmän kuin kenellekään muulle", Melina sanoi ja käpertyi kainalooni. Minä silitin kädelläni hänen käsivarttaan.
"Sama juttu. Sä oot se rasittava ja ihana pikkusisko, jota mulla ei ole", nauroin.
"Mä rakastan sua, Niall."
"Niin mäkin sua", hymyilin.
"Okei, menipä herkäksi", Melina kikatti.
"Siirappista touhua."
"On. Miten olisi pienet päiväunet, ja sitten tekemään kuvioita seiniin?" Melina ehdotti hymyillen.
"Sopii", sanoin haukotellen.
Siihen me sitten nukahdimme. Vieretysten minun sängylleni.