Hot dog. Parasta syötävää, mitä maa päällään kantaa. Pyyhin ketsuppitahran suupielestäni ja lykkäsin paperin roskikseen. Vilkaisin taas erään talon ulko-ovelle, ja näin sen juuri sopivasti aukenevan, ja pitkän, lihaksikkaan miehen astuvan ulos. Tie oli selvä.
"Elvis has left the building", kuiskasin käheästi hihaani, kuin siinä olisi ollut radiolähetin. "Roger that", mutisin ja lähestyin kissamaisen sulavasti (ainakin kuvitelmissani) rakennusta.
Alaovi ei ollut lukossa, joten pääsin suoraan sisään. Yhden erehdyksen jälkeen sain hissin parkkeerattua oikeaan kerrokseen ja lähdin metsästämään oikeaa ovea.
Hakkasin kuuluvasti nyrkillä ovea ja vaihtelin kärsimättömästi painoa jalalta toiselle. Sisältä ei kuulunut äännähdystäkään. Ehkä uhrini oli lähtenyt työhön, vaikka aamulla olinkin kuullut Nickin valittavan puhelimessa jollekulle, että hänen kämppäkaverillaan oli migreeni.
Kaivoin taskusta postilaatikkooni ilmaantuneen viestin.
"Lovely and merciful Miss Summers
Sain kalat eräältä oppilaaltani, ja hän kyselee edelleen niiden kuulumisia. Hän pettyisi kovasti, jos saisi tietää niiden kuolleen katalan vainoajan kynsissä. Show some mercy! Odota vielä muutama päivä, että pääsen takaisin asuntooni ja saan uuden akvaarion! PLEASE!"
Mokoma kuvitteli voivansa vedota tunteisiini ja sääliini. Phyh.
Otin valmiiksi kirjoittamani viestin ja tungin sen ovenrakoon.
"To not very dear D. Jackson.
Säälin anelut eivät tehoa.
Lunnaat ovat 8 kalaa (and counting.) Sinulla on kaksi päivää aikaa, ennen kuin ne pääsevät tutkimaan, löytyykö New Yorkin viemäreistä todella krokotiilejä."
Lähdin takaisin kadulle määrätietoisin askelin. Olin ylittänyt ruokatuntini, mutta korvaisin sen olemalla seuraavana päivänä pidempään.
Yllättäen John Jameson oli työpaikkani ulko-ovella takki päällä lähdössä.
- Olivia, tule mukaan?
Kyselemättä käännyin seuraamaan häntä kadulle.
- Minne?
- Meillä on radiohaastattelu.
- Miksi minunkin pitäisi tulla? Kysyin kauhistuneena.
- Sinä olet Cupido. Meidän pitää promota sinua, että saat omia asiakkaita.
Omia asiakkaita? Vatsani muljahti jännityksestä.
- Mutta minä en ole yhtään valmistautunut radiohaastatteluun, parkaisin,
- Se on paikalliskanava, todennäköisesti vain muutama tuhat kuuntelijaa, pomoni yritti rauhoitella.
Olisiko minun pitänyt rauhoittua? Muutama tuhat?
Väänsin surkeasti toista suupieltäni ylös.
- Hyvin se menee. Ole vain oma, säteilevä itsesi, mies lohdutti ja kietoi kätensä hartioitteni ympärille. Sovitin askeleet hänen rytmiinsä ja toistin hänen sanojaan mielessäni kuin mantraa.
Saavuimme pian asemalle ja totesin sen isommaksi kuin toivoin. Ympäriinsä käveli porukkaa, ja jotkut heilauttivat kättään meille tai tulivat kättelemään. Amor kaikessa ylhäisyydessään ei tainnut olla ensikertalainen siellä.
Nuoren, mutta tehokkaan näköinen, lyhyt, vaalea, silmälasipäinen assistentti nimeltä Sally riensi luoksemme ja saattoi meidät takahuoneeseen.
- Lähetys on käynnissä, ja teidät on ajoitettu kymmenen minuutin kuluttua. Onko siinä tarpeeksi aikaa?
Nyökkäsin vaisusti. Ilmeisesti olimme myöhässä, ja kysymättäkin se oli minun vikani.
- Onneksi radioon ei tarvitse tehdä kummempaa maskeerausta, nainen mutisi itsekseen, ja lisäsi kovemmalla äänellä, - haluatteko jotain virvokkeita ensin?
- Voisin ottaa lasillisen vettä, pyysin varovasti. Kaikki se kiire ja liikunta, puhumattakaan jännityksestä, oli saanut suuni kuivaksi.
- Mr Jameson? Sally kääntyi seuralaiseni puoleen.
- Vettä myös, hän hymyili.
- Tulossa!
Nainen palasi parin minuutin kuluttua kahden juomalasin ja mineraalivesipullon kanssa. John avasi toisen pullon, kaatoi sen kahteen lasiin ja ojensi toisen minulle. Siemailin sitä ja seurailin miestä ripsien lomasta. Hän oli siirtänyt toisen pullon avaamattomana sivuun. Säästäväinenkin vielä!
Aivan liian pian kahdenkeskeinen aika oli ohi, ja Sally pyyhälsi takaisin.
- Oletteko valmiit? Pitäisi mennä studioon!
Seurasin kädet vapisten toisia aulan poikki. Edessä oli puinen ovi, johon oli kirjoitettu mustilla tarrakirjaimilla STUDIO. Sally avasi sen varovasti. Oikealla puolella oli koppi, jossa istui silmälasipäinen, kalju mies. Sally mainitsi hänen olevan jonkinlainen teknikko tai tarkkailija tai sellainen. Hänen ympärillään oli hirveä määrä tekniikkaa, mutta edessä suuri, studioon näyttävä ikkuna.
Mies heilautti kättään ja nyökkäsi meille luvan astua studioon.
- Nyt on mainostauko ja musiikkikappale. Saatte niiden aikana tehdä olonne kotoisaksi, Sally kertoi.
Hän avasi meille oven, muttei tullut itse enää sisäpuolelle.
Studio oli pienempi kuin olin odottanut, mutta siellä oli sittenkin yllin kyllin tilaa suurehkolle, pyöreälle pöydälle ja tuoleille ympärillä, sekä vapaata tilaa huoneen oikealla reunalla.
Pöydän ääressä istui afroamerikkalainen mies tietokoneen ääressä. Hän huomasi meidät ja otti kuulokkeet päästään.
- Hello, welcome! Hän toivotti kävellen luoksemme.
- Minä olen Sean.
- Amor ja Cupido, John esitteli meidät, ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.
Mutristin suutani tyytymättömänä ja Sean iski silmää.
- Mukava tavata, Cupido.
- Likewise, tokaisin.
Miehen ääni kuulosti tutulta. Arvelin, että töissä oli joskus ollut päällä kyseinen kanava. Livenä mies muistutti jotakuta Hollywoodin tummista komedianäyttelijöistä. Hänestä huokui positiivisuus ja huumori.
- Kyselen vähän teistä itsestänne, ei mitään vaikeaa, ja sitten työstänne, ja lopuksi yritämme varata aikaa muutamalle puhelulle. Okay?
Nyökkäsimme. Radiojuontaja ohjasi meidät pöydän ääreen ja kehotti laittamaan kuulokkeet päähän. John asettui viereeni ja taputti rauhoittavasti olkapäästäni.
Vedin muutaman kerran keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsin sen hitaasti ulos. Laulun viime sävelet hiipuivat hiljaisuuteen ja sitten olimmekin 'on air'.
- Sain suostuteltua vieraaksi kuuluisan kirjailija ja dating coach Amorin, sekä niinikään Amorin Valtakunnassa työskentelevän tuoreemman kasvon, Cupidon. Tervetuloa.
John kiitti mikkiin ja seurasin hänen esimerkkiään. Oma ääneni kaikui korviini samaan aikaan ja kuulosti oudolta. Siihen oli vain totuttava.
- Amor, varmasti moni kuulijoista tunnistaa sinut, mutta kerrohan hieman itsestäsi ja yrityksestä.
John virnisti.
- Olen 39 vuotias, ja perustin Amorin valtakunnan reilu kymmenen vuotta sitten, oltuani ensin vuokraseuralaisena viitisen vuotta. Aluksi yritysidealle naurettiin, mutta suosio on kasvanut tasaisesti, ja ihmiset laidasta laitaan ottavat yhteyttä ongelmatilanteissa, tai halutessaan parantaa omaa ja mahdollisesti kumppanin olemusta ja lisätä hyvinvointia.
- Teillähän on nykyään kovin monipuolinen tarjonta, siihen kuuluu mm tyylineuvontaa ja personal trainer palveluita.
- Tarjoamme kokonaispaketteja, jotka on kustomoitu asiakkaiden tarpeisiin. Jos joku tarvitsee pelkästään personal traineria, hän voi ottaa yhteyttä kuntosaliin tai yksityisyrittäjiin. Me tietenkin teemme yhteistyötä ja konsultoimme eri tahoja, sekä ohjaamme ihmisiä paikkoihin, joista he saavat apua.
- Kuulostaa suureelliselta, Sean totesi.
- Olen koittanut pitää sen mahdollisimman pienenä, John vastasi heti.
- No, olet kirjoittanut myös kirjoja, joista deittailukirja on noussut kovaan suosioon. Kuinka paljon siitä perustuu omaan kokemukseen?
- Kaikki neuvot on testattu käytännössä, John kuittasi sulavasti kyseenalaisen kysymyksen.
- Oletko itse parisuhteessa?
- En ole.
- Oletko rakastunut?
Haastateltava naurahti.
- Taidan jättää kommentoimatta.
- Uskotko, että on olemassa se oikea?
- Uskon, että se riippuu paljon ihmisestä itsestään. Jos on etukäteen päättänyt, millainen "se oikea" olisi, voi joutua viettämään koko elämänsä etsimässä ihmistä, joka siihen muottiin sopii. Sittenkin saattaa pettyä. Mutta jos kohtaa maailman avoimin mielin, "se oikea" saattaa tulla vastaan missä muodossa tahansa.
John sanoi tämän vilkuillen minua hymy silmissään, ja vatsassani lepatti perhosia.
- Sepä oli imelää, mutta niin kai sinulta saa odottaakin, juontaja myhäili.
- Mennäänpä Cupidoon. Kuka sinä olet?
Naurahdin ja kurkkuuni muodostui pala. Johnin käsi kurottautui hipaisemaan omaani ja sillä oli onneksi tarpeeksi rauhoittava vaikutus.
- Olen 27-vuotias sinkku ja työskennellyt Amorin valtakunnassa Cupidona noin pari vaiherikasta kuukautta.
- Millaista on työskennellä Amorin kanssa? Sean kiusoitteli.
- Mitäs luulet? Iskin silmää. - Sehän on pelkkää pilvenreunalla istumista ampumassa lemmennuolia sisäänastujiin, viisastelin. Ehkä realistinen työnkuvamme olisi ollut liian kova kolaus pilvilinnoja maalaileville kuuntelijoillemme.
- Oletko sinä koskaan rakastunut?
Minun olisi pitänyt osata odottaa kysymystä, mutten äkkiä tiennytkään, mitä vastata.
- En ainakaan kovin syvästi, kerroin hitaasti. - Minä taidan valitettavasti olla niitä ihmisiä, että mielessä on valmis muotti sitä oikeaa silmälläpitäen, enkä sitten ikinä löydä häntä, naurahdin, ja vilkaisin toista haastateltavaa. Hän tuijotti minua pohtivalla ilmeellä.
En uskaltanut katsoa Johnia enää silmiin. Tiesikö hän olevansa minun muottini?
Kuuntelijoiden kysymykset menivät käytännössä kaikki Johnille. Joku lähetti minulle terveisiä ja kertoi minun olevan onnekas, kun sain työskennellä Amorin kanssa. Kuittailin jotain takaisin, mutta loppu aika meni hieman sumussa.
- Haluaisitko lähteä teelle? Seuralaiseni kysyi, kun olimme lopulta saaneet päivän pakettiin.
- Valitettavasti minulla on sovittua menoa, pahoittelin, vaikka olinkin iloinen hänen muistaessa lempijuomani.
Olin aidosti pahoillani tilaisuuden menettämisestä, mutta minun oli kieltäydyttävä kahdesta syystä. Ensinnäkin olin luvannut tavata Helénin piirustuslehtiöni kanssa, ja toisekseen olin hieman nolostunut haastattelun jäljiltä.
- Sinulla meni hyvin haastattelussa, mies kehui ja sai minut punastumaan.
- Se ei ollut niin kamala, kuin pelkäsin, mutisin, vaikka se piti vain osittain paikkansa.
- Hyvä. Olen pahoillani, että raahasin sinut sinne sillä tavalla.
- Etkä ole, naurahdin.
Se piti paikkansa. En olisi tehnyt yhtään mitään, ellei arvoisa työnantajani olisi patistanut tai pakottanut.
- Hmm, olet ehkä oikeassa, mies hymyili valloittavan poikamaisesti. - Nähdään huomenna. Looking forward to it!
- Yeah, me too.
Enemmän kuin olisi minulle hyväksi.