Soittaja oli minulle täysin tuntematon tai siis olihan Jonas hänestä puhunut, mutta en ollut ikinä häntä nähnyt.
"Tulen heti", sanoin ja tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat läpi kehoni. Naamani oli vääntynyt alaspäin ja minun olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä. Nousin kuitenkin sängyltä vähin äänin ja vedin hiukseni tiukalle nutturalle.
Kävelin portaat hiljaa alas ja nappasin eteisen lipastolta äitini auton avaimet. Olin ehtinyt kirjoittaa nopeasti lapun, jossa luki missä olen ja miksi.
Märkä sumu peitti silmäni, enkä nähnyt oikeastaan eteeni. Pyyhkäisin silmiäni ja huokaisin startatessa auton käyntiin sinne asti päästyäni. Sellaista tapahtunut, kun elokuvissa ja sarjoissa. Ei minun elämässäni!
Matka kului yllättävän nopeasti, vaikka kaikenlaiset ajatukset valtasivatkin aivoni ja huoli - huoli ihmisestä jota en edes vielä kunnolla tuntenut. Parkkeerasin tila-auton nopeasti ja juoksin suureen rakennukseen - sairaalaan. Kauhea hälinä vallitsi siellä, mutta kaikki oli oikein järjestelmällisesti hoidossa. Hälinä valtasi aivoni ja minua saattoi jopa hiukan ahdistaa se tilanne.
Kiersin käytäviä etsien leikkaussalin odotustilaa kädet puuskassa, sillä sairaalassa oli viileä. Suunta viittoja oli jokapaikassa ja pian löysinkin perille. Silmäni olivat aivan punaiset ja poskeni olivat aivan märät kaulaan asti.
"Mitä tapahtui?" kysyin hiljaisella äänellä ja sitten edessäni oleva vaaleahiuksinen nainen kääntyi katsomaan minua. Hän oli jutellut Liamille, jonka kasvoissa oli ruhjeita. Nainen tervehti minua surumielisesti ja istui sitten käytävän raunassa olevalle penkille.
"Sammy onneksi tulit", ruskeahiuksinen nuori mies sanoi ja tuli luokseni halaamaan minua. Hän oli pitkä ja lihaksikas. Olisin voinut vain hajota siihen hänen käsivarsilleen, mutta sitten hän irrottautuikin jo minusta.
"Istu alas niin kerron", nainen sanoi ja Liam ohjasi minut istumaan.
He kertoivat yhdessä minulle koko jutun.
Pojat olivat lähteneet bileistä porukalla. Kyydissä olivat olleet Liam takapenkillä Jonasin takana, joka oli ollut kuski. John, joka oli istunut pelkääjän paikalla edessä. Sam Johnin takana ja Adam keskipenkillä. Takana olevat pojat olivat säheltäneet jotain ja ainoana selväpäisenä ja tietenkin kuskina Jonas oli pyytänyt heitä rauhoittumaan ja lopetamaan. He eivät olleet uskoneet vaan alkoivat häiritsemään nuorta miestä vielä enemmän, joka oli tuottanut huonon lopputuloksen ja auton tieltä luisumisen. Jonasin puolelle oli osunut puu ja muut olivat oikeastaan selvinneet vain pienillä ruhjeilla, jopa Liam joka oli istunut Jonaksen takana. Jos mutrumat siis laskettiin pieniksi ruhjeiksi?
Jonas oli saanut pahoja vammoja ja oli joutunut leikkaussaliin suoraan ilman mitään ylimääräisiä tutkimuksia. En tajua miten saatoin olla niin huolissani hänestä. Emme olleet edes pitkään tunteneet, vaikka minusta tuntuikin siltä. Istuin kädet peittäen naamaani ja kyynerpäät polvissani hiljaa.
"Missä Johan muuten on?" kysyin sitten ihmetellen, koska häntä ei oltu mainittu tarinassa kertaakaan.
"Hän on kotona. Varmaan saanut juuri tietää, että Jonas on joutunut tuonne ja muut ovat vielä tutkittavana", Liam selitti vakavana. Huokaisin hiljaa ja huomaamattomasti, kun joku valkotakkinen mies käveli käytävää pitkin meitä kohti.
"Iltaa. Leikkauksessa menee vielä jonkin aikaa ja seuraavat tunnit vahvistavat selviääkö poikanne tästä iskusta", lääkäri tai kirurgi - tai oikeastaan sillä hetkellä minulle oli ihan sama kuka hän oli , koska hän ei ollut leikkaussalissa - selitti Jonaksen äidille, joka seisoi kädet puustkassa ja pyyhki kyyneleitä silmäkulmastaan. "Ehdottaisin siis, että lähdette välillä kotiin lepäämään", hän jatkoi ja pudistelin päätäni. En halunnut lähteä..en varsinkaan halunnut mennä kotiin. Äiti ei kuitenkaan ymmärtäisi minua vaan toruisi lähtemisestä keskellä yötä - sellainen hän oli - vaikka tietäisi Jonaksen olevan minulle tärkeä.
"Tietääkö Sarah tästä?" kysyin, kun valkotakki oli lähtenyt.
"Ei. Hän on varmaan vielä siellä bileissä. Varmaan nussimassa jonkun kanssa", Liam selitti ja huomasin hänen äänessään mustasukkaisuuden. "Luulin, että se välittäis musta, eikä roikkuis muiden kaulassa", nuori mies selitti ja laskin käteni hänen olalleen.
"Kerron sinulle salaisuuden, jota edes hän parhaana ystävänäni ei tiedä, eikä varmaan tule koskaan tietämäänkään", selostin ja vedin välillä happea keuhkoihini. "Hän luulee itsestään ihan liikoja ja vannon sinulle, että tässä maailmassa on paljon..korjaan, TODELLA paljon häntä parempia tyttöjä. Sellaisia, jotka ansaitsevat sinut", selitin ja Liamin kasvoille nousi pieni hymy - niin pieni kun mahdollista.
"Kiitos", hän vain sanoi, kun minä laskin käteni hänen olaltaan ja nojasin selkäni taas kunnolla selkänojaan. Myös Liam teki niin ja sulki silmänsä. Nojasin pääni nuoren miehen olalle ja kysyin hiljaisella äänellä, että eihän se haittaisi häntä.
Ei haitannut.
***
Kuulin hiljaista puheen sorinaa, johon oli mukava herätä. Päähäni sattui, kun avasin silmäni. Se johtui varmasti siitä, että olin nukkunut mitä huonoimmassa asennossa vasten Liamia. Tunsin nuoren miehen käden ympärilläni. Avasin silmäni ja nostin päätäni. Näin Liamin, jonka kasvoilla oli ystävällinen ilme minulle kohdistettuna.
"Nukuinko pitkään?" kysyin hiukan ihmeissäni ja hieraisin silmääni.
"Jotain tunnin ehkä. Olet todella väsyneen näköinen", nuori mies sanoi. Tottakai olin väsynyt. Olin nukkunut vaivaiset 3h koko yönä ja kaikenlisäksi osan siitä huonossa asennossa.
Kohensin ryhtiäni ja irrottauduin Liamin otteesta. Käänsin sitten katseeni suuntaan, josta kuulin ääntä ja Jonasin äiti kääntyi katsomaan meitä. Valkotakki jolle hän oli puhunut kääntyi myös ja meni matkoihinsa. Nainen istui viereeni ja hymyili hiukan. Siitä saattoi lukea, että toivoa oli.
"Leikkaus meni hyvin, mutta Jonasta pidetään lääkekoomassa. Kohta häntä saa mennä katsomaan", hän sanoi ja poskelleni vierähti vaihteeksi toivon kyynel, joka johtui osaksi väsymyksestä.
Pian kuulin raskaita askelia ja tutun äänen, jonka tunnistin Sarahiksi. Voi ei..mutta miten?
"Oletko kunnossa Samantha? Oletko!?" hän kysyi kovaäänisesti ja minä vain nyökkäsin. En halunnut häntä sinne, ei häntä oikeasti kiinnostanut minun olotilani. Ei häntä varmaan kiinnostanut koko juttu.
"John soitti minulle", hän kertoi ja käänsin katseeni oikealle, josta nuo kolme kyydissä ollutta herraa tulivatkin. Pojilla oli kasvoillaan hyvin pettyneet ilmeet tai no alakuloiset ja heistä pystyi lukemaan katumuksen. Liam huokaisi vieressäni ja näin sivusilmällä kuinkä hän mulkkaisi Sarahia.
Adamilla oli jalka paketissa ja kepit, joiden avulla hän liikkui. Kuulemani mukaan hänen jalkansa oli jäänyt jonnekkin penkin väliin hiukan lyttyyn. Hänen naamansakin oli hiukan ruhjeilla. John oli selvinnyt ilmeisesti aivotärähdyksellä. Sam oli pyörätuolissa käsipaketissa ja häneltä oli mitä ilmeisimmin mennyt pari kylkiluuta. Hetken mietin miten hän oli saattanut satuttaa itsensä niin pahasti. Ihan varmasti siinä kolarissa oli ollut joku toinenkin tekijä. Ei pelkkä puu, mutta minulle ei vaan kerrottu siitä.
Kuuntelin hiljaa Liamin ja Rosen käymää keskustelua. Oikeastaan en sisäistänyt mitään mitä ha juttelivat ja unohdin kaiken jo seuraavien sanojen pulputessa heidän suustaan.
"Kai minäkin saan sitten mennä katsomaan Jonasta?" kysyin naiselta, joka istui vieressäni odottavasti.
"Tottakai. Sanon heille, että sinun täytyy saada nähdä hänet", nainen sanoi ja laski rauhoittavan kätensä olalleni ja minä nyökkäsin kiitollisena.
Olin melkoisen varma, että kohta äitini soittaisi minulle kuuden aikaa herätessään. Ei hänen edes tarvinnut herätä niin aikaisin, mutta hän oli aamuvirkku. Sen takia hän oli joka aamu aikaisin hereillä.
Pojat istuivat penkeillä toisella puolella kapeaa käytävää, kun sitä pitkin luoksemme käveli valkoiseen takkiin pukeutunut lääkäri. Hän ilmoitti, että saisimme mennä nyt katsomaan Jonasta. Kello oli reilusti yli puolen viiden aamuyöllä ja olimme kaikki aivan väsyneitä. Poikien olisi pitänyt olla silloin lepäämässä, mutta he mielummin odottivat pääsyä ystävänsä luokse.
Menin Jonasin äidin mukana nuoren miehen huoneeseen ja pelkäsin näkeväni ihan ruhjeilla olevan nappisilmän. En nähnyt tietenkään silmiä, koska ne olivat kiinni. Hän todella oli ruhjeilla, hyvä jos edes tunnistin häntä Jonakseksi.
"Miten se puu saattoi tehdä näin pahaa jälkeä?" henkäisin ja laskin käteni pedillä makaavan nuoren miehen kädelle. Kaikki meni liian nopeasti. En ollut valmis siihen kaikkeen. Enhän minä edes tuntenut Jonasta kunnolla. Miten niin saattoi käydä? Miksi juuri nyt?
"Jää sinä vain tänne minä menen jo pois. En pysty katselemaan häntä pitkään tuollaisena", Jonaksen äiti sanoi ja poistui huoneesta. Istuuduin sängyn vieressä olevalle penkille, kun huoneen ovi sulkeutui.
"En kestä, jos et selviä tästä. Ehdin jo liikaa kiintyä suhun", puhuin hiljaa ja laskin pääni pedille käteni Jonaksen käden päällä. Hän oli kalpea kuin lakana ja koneen piippaus alkoi jo melkein ärsyttämään minua.
"Oikeasti herran jestas miten olen huolestunut. Voiko se edes olla mahdollista. Hyvä, jos edes tunnen sinua kunnolla", jatkoin ja tunsin, kuinka silmäni taas kostuivat.
"Älä jätä mua vielä. Kuolen suruun ja ahdistukseen. Oot ainoo jolle voin puhua oikeesti kaikesta. Ainoo joka ymmärtää. Tuskin sä ees kuulet, mutta sä oot tärkee", selostin ja pyöritin etusormeani nuoren miehen kämmenselällä.
"Aivan varmasti kuulee", kuulin Liamin äänen ja nostin pääni.
"Älä tule tuolla tavalla mitään sanomatta. Salakuuntelija", sanoin ja laskin pääni takaisin sängylle.
Liam käveli peremmälle huoneeseen ja istui Jonaksen toisella puolella olevalle penkille. "Hän puhui sinusta jokapäivä, kun et ollut paikalla", hän sanoi ja aiheutti minulle nopeamman sydämmen tykytyksen.
"Miten johonkin ihmiseen voi kiintyä päivissä?" kysyin ja nostin pääni nähdäkseni Liamin kasvot.
"En tiedä. Se on vaikea sanoa, kun ei tiedä sitä tunnetta", hän sanoi ja käänsi katseensa Jonakseen. "Mietin samaa. Teihin liittyen", hän kertoi ja käänsi katseensa takaisin minuun.
"Kaipaan häntä jo nyt. Hänen hymyään ja ääntään", selostin hiljaa.
"Todellako?" nuori mies kysyi ja minä mumisin myöntävän vastauksen. Samalla sisälläni miettien voiko se edes olla mahdollista.
***
Olimme istuneet varmaan tunnin tai kaksi juttelemassa toisillemme kaikkia mieltä painavia asioita. Kerroin Liamille oikeastaan kaiken ja puhuimme myös siskostani. Hänestä puhuminen oli minulle helppoa, koska olimme hyvissä väleissä.
"Minkä ikäinen hän muuten on?" Liam kysyi ja katsoi minua. Olin istuutunut penkille kunnolla, mutta nojasin päätä käteeni väsyneenä.
"Minua vuoden nuorempi", sanoin ja haukottelin hiljaa, kun ovi avautui.
"Nyt teidän on poistuttava, sillä teemme vielä pari juttua ennen hänen herättämistään", hoitaja sanoi astuessaan huoneeseen valkotakin ja toisen hoitajan kanssa. Nousin seisomaan ja katsoin silmälasipäistä mies lääkäriä.
"Jääkö hänelle pysyviä vammoja?" kysyin ja mies katsoi minua hiljaa - pitkään. Kunnes avasi suunsa.
"Se on monimutkaista ja vaikea vielä tässä vaiheessa sanoa", mies sanoi ja käveli sitten sängyn viereen. Hän alkoi puhumaan sairaanhoitajien kieltä. Tuhahdin hiljaa ja kävelin Liamin kanssa ulos huoneesta.
Kuulin nopeita askelia, jotka kuuluivat köytävältä ja huohotusta.
"Et voi tehdä noin. Lähteä vain ja jättää pöydälle lappua. Oletko kunnossa?" äitini karjui käytävällä ja tuli luokseni.
"Sinua ei kuitenkaan kiinnosta minun menemiset, kun itse vaan deittailet naimisissa toisia miehiä. En todellakaan ole kunnossa. Minun hyvä ystäväni makaa koomassa tuossa huoneessa, joten ole hiljaa", latasin äidilleni hiljaa ja käänsin hänelle selkäni. "En aijo lähteä kotiinkaan nyt", ilmoitin. Kello oli ehkä kuusi tai jotain sinne päin ja olin varma, että äitini oli tuonut sen miehen mukanaan sairaalalle.
Miestä ei kuitenkaan näkynyt.
***
En ollut suostunut lähtemään kotiin, joten äidin otettua nokkiinsa hän ilmoitti menevänsä kotiin kirjoittamaan romaaniaan. Sen oli määrä valmistua kuun loppuun mennessä, ettei suosio ehtinyt laskeutumaan. Sitten järjestettäisiin julkkari tilaisuuksia ja sensellaista kirjahässäkkää oli luvassa.
Olin taas nukahtanut käytävällä olevalle kapealle sohvalle Liamin kainaloon, eikä hän ollut siitä pahoillaan. Avasin silmäni hitaasti ja nousin rauhallisesti istumaan venyttäen selkääni. Jonaksen äiti päätti juuri sillä hetkellä kävellä kolme kahvikuppia kädessään käytävää pitkin luoksemme ja istui viereeni.
"Ottakaahan siitä", hän sanoi ja ojensi kuppeja minulle ja toisella puolellani puoliunessa olevalle nuorelle miehelle. Nappasin käteeni mustan kahvikupin. Pidin kahvista, vaikka sitä harvoin joinkin. Liam otti toisen kupin ja alkoi hörppimään siitä, kun valkotakki käveli käytävää pitkin luoksemme.
"Hyviä ja huonoja uutisia. Kummat haluatte kuulla ensin?" mies kysyi ja katsoi meitä lasiensa yli.
________________________
Noniin! Tässä tää nyt sit olis. Toivottavasti piditte, eikä menny turhan pitkäveteiseks.
Anteeks tosiaan myös k-virheet!
:D
xoxxo