Rocco ei uskaltanut koittaa onneaan. Rannan jykevän lastausrampin edessä seisoi joukko kivikasvoisia miehiä. Heillä ei ollut aseita näkyvillä, eivätkä he varsinaisesti näyttäneet uhkaavilta kuin vaatetuksen vuoksi, mutta hän tiesi myös että heitä oli liian monta harhautettavaksi. Virkapuvut tekivät miehistä tärkeämmän ja vanhemman näköisiä mitä he todellisuudessa olivatkaan. Tällä kertaa Rocco oli vain tarkkailemassa, mutta mitä kauemmin hän odotti, sitä vaikeammaksi veneen kaappaaminen tai sinne soluttautuminen muuttui. Moni oli yrittänyt salakavalasti, osa epätoivoisesti nousta veneeseen päästäkseen pois kylästä. Oli kuitenkin huomattavasti helpompaa saada laivalle sinne kuulumatonta tavaraa, kuin kokonaista ihmistä saati perhettä. Yhä harvempi vene pysähtyi joen rantaan, ja punaisella viirillä merkittyjen pienten kauppaveneiden lastit pienenivät viikko viikolta. Miksipä pysähtyisivätkään, kun ei ollut ostajiakaan? Rocco silmäili kankeasti paikallaan askeltavia vartijoita vielä viimeisen kerran, ja kiirehti sitten hiukan kyyryssä ylämäkeen, kohti kylän toria.
Tori oli aavemaisen tyhjä, oli ollut jo jonkin aikaa. Kaikki olivat pakon sanelemina sopineet, ettei sieltä enää ostettu paikallisten poimimia hedelmiä, joesta nostettua kalaa, tai vaihdettu kuulumisia muiden kanssa. Muu kuin kylänjohtajan toimesta ilmoitettu kokous saatettiin luokitella kapinalliseksi toiminnaksi. Sen sijaan torin jokaisella reunustalla kärkkyi vartijoita tarkkailemassa ohikulkijoita napatakseen jok'ikisen rauhan rikkojan. Heidät tunnisti aina vaatteista, jotka oli tuotu merten takaa. Ne olivat jämäkämpiä ja niissä oli kiiltävää napitusta ja ihonmyötäistä leikkausta, joita kyläläisten yksinkertaisessa ja väljässä vaatetuksessa ei ollut. Roccosta ne näyttivät lähinnä kuumilta ja epämukavilta, eivät luonnonmateriaaleista valmistetuilta. Vartijat käyttivät myös hattuja, joiden lippojen alta oli helppo tiirata väkijoukkoa, jos vaikka aurinko joskus saattaisikin pilkistää pilviverhon takaa. Harvemmin paistoi. Hattujen lipat eivät olleet kuitenkaan riittävän leveitä suojaamaan kaatosateelta, ja siksi vartijoiden kädet tuntuivat olevan pysyvästi suojana silmien yläpuolella ikään kuin äänettömässä tuimassa tervehdyksessä.
Ylle laskeutunut kuuromainen vesisade sai torin mukulakivien väliin jäävät urat täyttymään. Tummanvihreissä asuissaan partioivat vartijat katsoivat kenkiään ja nostelivat jalkojaan pettyneen oloisina. He olivat todennäköisesti alkaneet vartijoiksi vain univormun ja kauniiden lupausten vuoksi. Moni heistä oli ollut aiemmin töissä pelloilla, johon verrattuna jäykissä paksupohjaisissa kengissä askellus pitkin kylää vaikutti helpommalta tehtävältä. Ei heillä tosin välttämättä olisi ollut vaihtoehtoakaan, osa maanomistajista oli lähtenyt pakoon ensimmäisten joukossa kun pois vielä pääsi, irtisanonut työntekijänsä, ja täten moni nuori mies tarttui siihen ainoaan mahdollisuuteen joka oli jäljellä. Sotilas tai vartija kuulosti paremmalta, kuin se ettei ollut mitään. He olivat myöntyessään tuskin ajatelleet joutuvansa vangitsemaan - vuodattamaan omiensa verta.
Rocco seurasi sotilaiden hajaantumista, kun vesisade arvaamatta voimistui ja täytti korvat kohinalla. Hän asteli keskelle tyhjää toria, korkean patsaan eteen, joka tuijotti suoraa eteensä, määräävä sormi osoittaen kohti ilmansuuntaa, jossa kylänjohtajan kartano oli. Patsas esitti edellistä johtajaa, kylänjohtajan isää, jota vilkaistiin eräänlaisen kunnioituksen ja inhon sekaisin tuntein, ennen kuin jatkettiin päivän askareisiin esittäen ettei sitä ollut lainkaan olemassa. Rocco katsoi kohti harmaata taivasta. Vesi virtasi vapaasti hänen ylitseen, tummat hiukset tiputtivat pisaroita tiheään pitkin hänen niskaansa, ja osa valui sieltä paidan alle kohti selkää, nekin kuitenkin tuntuen lämpimiltä kuin hikipisarat hellepäivinä.
Heppoisimmat kylän rakennelmat olivat alkaneet pettää pehmenneen maaperän päällä ja niitä oltiin jouduttu paikoin uusimaan tai hylkäämään, mutta kylän keskustan ylväydestä kylänjohtaja oli yrittänyt pitää kiinni. Torin alkuperäiset katokset oli osittain korvattu kevyillä, mutta nopeasti ruostuvilla peltikatoksilla, joihin sade napsui terävällä rytmillä. Vaikka kylä ympärillä muuttui mutaiseksi, tulvivaksi ruskean ja harmaan sävyksi, Rocco tunsi elävänsä. Kaatosade toi hänelle tietynlaista rauhaa. Sen alle oli helpompi piiloutua, kun kukaan ei tuntunut haluavan katsoa silmiin ja välittivät vain suojan löytämisestä.
Hän käveli ryhti kumarassa, housut ihoon liimautuneena kohti sivukatua. Muille se oli rosoinen ja epäkutsuva, mutta hän tiesi minne mennä. Hän vilkaisi olkansa taakse, vaikka ei siellä kukaan ollut: vartijoista oli tullut ajan myötä mukavuudenhaluisia, he eivät lähteneet turhan päiten kaatosateessa jokaisen ohikulkijan perään. Sivukatu oli niin kapea, että sillä ei kaksi leveäharteista raavasta ihmistä pystynyt kävellä vierekkäin. Rakennusten seinät tuntuivat melkein kaatuvan päälle, kun katsoi ylös taivaskaistaleeseen niiden välissä. Katu oli umpikuja, jonka päässä odotti vain pala harmaata vanhaa köynnöskasvin kyllästämää muuria, joka oli paikoin sortunut ja päästi näin vilahtamaan muurin toiselle puolelle. Siellä oli myös roinaa sekä pari puista tynnyriä, jotka olivat sinne unohtuneet. Tai niin tietämättömät sen näkivät. Rocco ohitti pari puista ovea, jotka oli suljettu paksuin poikittaisin laudoin. Toisissa oli haaleita jälkiä, kuin niitä olisi yritetty viiltää jollain terävällä, ehkä viidakkoveitsellä. Rocco asteli hiljaisin, mutta varmoin askelin niiden ohi aina viimeiselle ovella asti. Siinä ovessa ei ollut kolkutinta, ei kelloa, ei tunnusmerkkejä, vain pieni punertava savikuppi, jossa oli läpimäräksi tahnaksi mennyttä hienoa yrttiä, jonka painavan tuoksun Rocco tunnisti patsuliksi. Hän tunnisti tuoksun, sillä hänen äitinsä oli tykännyt sekoittaa sitä vesiastiaan jossa pesi heidän vaatteitaan, ja juotti sitä myös yökkivälle Roccolle tämän sairastuttua. Sen oli määrä tuoda hyvää onnea ja vaurautta niille, jotka kävivät ovesta peremmälle. Rocco ei kuitenkaan tuntenut itseään kovin onnekkaaksi astuessaan siitä sisälle.
Matalassa ikkunattomassa huoneessa pistävä haju sai Roccon edelleen voimaan pahoin. Huoneen seinustoille kasattujen paksujen tekstiilien oli tarkoitus tukahduttaa ääniä ulkopuolisilta, ja kirjailtujen tyynyjen päällä retkotti ihmisiä, joilla ei ollut muuta paikkaa mennä. He eivät välittäneet Roccosta, eikä hän sen enempää heistä. Alkoholia oli rahdattu laivalla entistä vähemmän, joten kyläläiset olivat oppineet turvautumaan omiin ratkaisuihinsa turruttaakseen huolensa. Oli turvallisempaa ostaa paikallisesti valmistettua oopiumia sen jälkeen, kun alkoholi pistettiin pannaan. Rocco oli kuitenkin varma, että riisiviini virtasi edelleen kyläjohtajan saleissa ja hänen harventuvan tukijoukon laseissa samalla tavalla kuin ennenkin. Roccon vaatteet tiputtivat vettä matoille, jotka peittivät lattiat, ja joiden kuvioita oli vaikea erottaa lian seasta, jota mutaiset kengät toivat aulaan. Rocco potki kevyet kengät jalastaan ja asteli läpi huoneen, ohi laiskojen mihinkään suuntaamattomien katseiden, aina perälle saakka, jossa hän vetäisi savun harmauttamat paksut verhot pois edestään. Verhon liike oikein leyhytti pistävää lämmintä hajua ja pölyä voimakkaammin ilmaan. Se kutitti kurkkua, mutta hän esti itseään yskimistä. Roccoa pidempi siluetti huoneen perällä kääntyi katsomaan häntä.
"Olet aikaisessa", Lyra sanoi, ja naksautti kieltään. Hänen punaiset huulensa kaartuivat hymyyn, mutta se ei ollut ystävällinen hymy. Päinvastoin. Kuin joku olisi sahannut kasvoille verisen haavan.
"Onko sinulla minulle jotain?" Lyra jatkoi, jopa vähän yllättyneesti. Hän levitti kätensä eteensä vaativasti.
"Ei, sää on niin huono, että kaikki pysyvät kotona."
Lyra sulki vaivihkaa kätensä ja nipisti huulensa yhteen, mutta Rocco pisti sen merkille.
"Hmm... Sade on kieltämättä ollut käsittämätön viime aikoina."
Rocco odotti suurempaa vastustusta, mutta sen sijaan Lyra veti sormensa kulmikkaan leukansa alle ja mietti.
"Ei auta kuin odottaa sään selkiytymistä", Lyra päätti. Rocco ei ollut lainkaan varma, että vain parempi sää korjaisi ongelman, kyse oli paljon muustakin.
"Mutta tämä ei voi jatkua näin", Lyra kohensi ääntään kovemmaksi. Aivan kuin Rocco voisi vaikuttaa säähän, tai siihen että varakkaat kyläläiset palaisivat takaisin tallustelemaan nohevina ja liian helppoina näpistyksen uhreina kapeille kaduille, jotka olivat kuin tarkoitettuja nopeille katoamistempuille.
"Tiedän", hän kuitenkin sanoi Lyralle. Nainen kiiruhti pyöreän puisen työpöytänsä taakse, tummanpunertavan mekon leveät hihat heilahtaen vaarallisen lähellä kynttilää, jonka liekki lepatti liikkeestä. Lyra ei ollut huomaavinaankaan riskiä.
"Minun täytyy puhua Noalle", Lyra henkäisi ulos kuin olisi miettinyt sen sanomista pitkäänkin. Roccon suupieli nytkähti, kun hän yritti olla irvistämättä refleksinomaisesti. Hän luotti siihen, ettei Lyra huomannut sitä.
"En tiedä milloin se järjestyy, hän on-"
"Hän on kiireinen", Lyra myönsi. Naisen tummat silmät kävivät huonetta läpi, kuin se antaisi hänelle vastauksia. "Tiedän kyllä." Hän käännähti taas Roccoon.
"Tiedän sen itse asiassa oikein hyvin."
Heidän välilleen laskeutui epämukava hiljaisuus, jonka Rocco keskeytti karaisemalla kurkkuaan. "Halusin itse asiassa ottaa puheeksi sen, etten usko maihin tulevan enää mitään varastamisen arvoista."
"Niinkö?" Lyra kohotti leukaansa. "Miksi niin luulet? Alammeko joksikin ala-arvoisiksi ruokavarkaiksi?" Se olisi isku Lyran omallekin maineelle.
Rocco huomasi katsovansa ohi Lyran pistävän tuijotuksen ja päätti jättää kommentin omaan arvoonsa.
"Lähes kaikki kellä olisi varaa ja halua ostaa mitään arvokasta ovat jo paenneet. Lähikylien tilanne on melkolailla sama kuin meidän ja- Meidän pitäisi saada myytyä ne voitolla sen verran kauas, etteivät kontaktimme riitä sinne asti", hän sanoi. Lyra ehti tuhahtaa huvittuneesti ennen kuin Rocco ehti sanoinensa pidemmälle. Lyraa huvitti moni asia, jota Rocco ei onnistunut löytämään millään tapaa vitsikkäänä.
"Kylänjohtaja ja hänen lähimmät sätkynukkensa eivät ole lähteneet mihinkään...Kumma kyllä", Lyra huomautti. "Ja jos jotain tiedän - niin se Clemensin paskiainen ei ole valmis luopumaan omasta elintasostaan. Ja hänellä jos jollain on kontakteja."
Nimen kuullessaan Roccon oli pakko näpäyttää Lyraa. "Noakin on Clemens."
Lyran toinen suupieli nytkähti, mutta nauraa hän ei suostunut.
"Vereltään. Aika näyttää onko hän sitä myös sydämeltään."
Lyra esitti kuin kyseessä oli pienikin riski, mutta he molemmat tiesivät, että aihe oli tulenarka. He voisivat olla mennyttä tuosta noin vain jos kylänjohtaja saisi vihiä poikansa veljeilevän Lyran kanssa.
"Vaadit häneltä paljon", Rocco sanoi.
Verhon takaa kuului limaista yskintää, jota kumpikin käännähti vilkaisemaan laiskasti. Lyra siirteli papereita pöydällään ennen kuin suostui taas katsomaan Roccoon.
"Minun täytyy pitää joku roti", Lyra sanoi kepeästi, ja nosti käsivartensa puolustuksen merkiksi ristiin eteensä ennen kuin vakavoitui: "Mutta, jos näet Noaa, sano hänelle terveisiä: minä odotan."
Rocco ei uskonut näkevänsä Noaa, ellei itse menisi tätä etsimään, eikä hän järin pitänyt miehestä. Oli Clemens tai ei. Lyralla oli itse käärimiään savukkeita täydellisessä rivissä pöydällä, joista uloimman hän nappasi sormiensa väliin ja sytytti kynttilän liekissä, johon Roccon katsekin jäi. Lyra nyökkäsi kohti ovea, alkoi olla hänen aikansa poistua. Rocco olisi mielellään jäänyt odottamaan sateen laantumista, mutta tupakansavu kuristi hänen kurkkuaan, teki olon pahoinvoivaksi ja kynttilöiden seinille heittämät värisevät rytmiset liikkeet saivat pään pyörälle.
"Älä tule enää toiste tyhjin käsin", Lyra sanoi katsomatta häneen. "Olen väsynyt kuulemaan huonoja uutisia."
Rocco nielaisi kiroukset alas huuliltaan. Kuvitteliko Lyra ettei hän - etteivät kaikki olleet väsyneitä. Hän oli se, joka seisoi ulkona säästä huolimatta odottamassa turhaan viattomia ihmisiä ja kauppalaivoja, vain sen vuoksi että Lyra saisi raavittua kaiken omiin taskuihinsa ja käyttäjät saivat oopiuminsa. Se merkitsi Lyralle kaikkein eniten. Ainoa hyvä puoli oli se, että samalla kun Rocco kyttäsi saapuvia kauppaveneitä tai huono-onnisia kyläläisiä hämärän tullen, hänelle jäi aamupäivät aikaa punoa pakosuunnitelmaansa.
"Minäkin olen väsynyt tähän", hän sanoi sitten.
"Sinulla ei taida olla vaihtoehtoja?" Lyra kysyi. "Ellet halua että kerron-"
"Ei tarvitse", Rocco keskeytti.
Lyra hymyili väkinäisesti. "Niin ajattelinkin."
Rocco oli kuullut uhkauksen ennenkin.
"Joku päivä sinun on lopetettava sen asian käyttäminen minua vastaan", hän yritti pitää katseensa urheana, sanat varmoina, muttei ollut varma menikö se läpi. "Olin vasta lapsi."
Lyra pudisteli päätään, puhalsi savua suustaan niin että se jäi hetkeksi heidän katseidensa väliin. Kun hän näki Lyran piirteet taas selkeästi, tämä hymyili jälleen, vain suupielillään.
"Olet silti vastuussa ja ne lapset eivät unohda. Sinäkään et ole unohtanut."
Rocco tiesi sanojen olevan totta, mutta totuus ei koskaan ollut niin yksinkertainen. Ja kuin kokeillen hänen hermojaan Lyra myhäili edelleen:
"Ja ajattele - ilman minua olisit edelleen samassa pisteessä kuin ennen tapaamistamme, näkisin että olemme molemmat hyötyneet sopimuksestamme."
"Se oli yksinomaan sinun sanelema sopimus", Rocco huomautti. Lyra kohotti kulmiaan, totesi, että ehkäpä asian laita oli juuri niin. Ehkä hänkin ajallaan joutuisi maksamaan epärehelliset toimensa, mutta niin kauan kuin tilanne oli mikä oli, oli heidän vain helpompi tulla toimeen keskenään.
"Nähdään taas, Rocco", nainen sanoi vielä ennen kuin lähetti Roccon matkoihinsa.
Viime aikoina hänen saaliinsa olivat jääneet surkeiksi, vain surullisia nyssyköitä kera yksittäisten kolikoiden tai ryppyisen setelin, josta Roccolle tuli entistä huonompi omatunto. Hän ei enää varastanut vaan varakkailta, vaan tavallisilta ihmisiltä, jotka vain yrittivät selviytyä tilanteesta, joka ei ollut kenellekään lempeä. Hänen täytyi löytää jotain, jolla osoittaa hyödyllisyytensä Lyralle. Koruja, kelloja, timantteja, aseita, mitä tahansa mikä vielä kävisi kaupaksi. Ehkä he tosissaan kohta tienaisivat paremmin varastamalla ruokaa tai tuotuja lääkeyrttejä. Se pelotti Roccoa. Sillä silloin Lyra tuskin tarvitsisi häntä enää, eikä siitä ollut pitkä matka siihen, että Rocco viruisi vankilassa kapinallisten keskellä, näkemässä nälkää ja vain haaveillen ylittävänsä joen, sitten meren, ja lopulta päätyvänsä jonnekin, missä hän olisi muutakin kuin liikkuva varjo yössä.