(Koska edellisestä luvusta on piiitkä aika ja tämä jatkuu suoraan siitä, kirjoitin olennaisimmista juoniasioista tiivistelmän kommentteihin. Sisältöhuomiona tästä luvusta, että Nilsin isä ilkeilee Nilsille rankanpuoleisesti ja mietin, ettei sellaista välttämättä halua lukea joka mielialassa.)
Nils kaatoi kahvia isälleen ja itselleen. Hän yritti olla katsomatta salkkua, jonka isä oli pitänyt mukanaan.
"Kuinka olet voinut?" isä kysyi ja kaatoi kuppiinsa pienen lorauksen kermaa.
Hän ei käynyt heti hyökkäykseen eikä näyttänyt muutenkaan kiehuvan kiukusta. Pinnan alla hän oli kireä, mutta lähtökohta ei ollut mitenkään hirvittävä. He olivat sentään päässeet jo ovelta pöydän ääreen, ja Nils oli edelleen perheensä jäsen. Jos he tosiaan aikoisivat keskustella asioista, hänellä olisi mahdollisuuksia selvitä. Ajatus ei rauhoittanut häntä kovin paljon.
"Hyvin, kiitos", Nils sanoi. "Opintoni ovat sujuneet mainiosti."
"Hmm-hm. Epäilemättä kaikin osin niin kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan ylioppilaalla kuuluukin sujua."
Loukkaantuneen ivallisesta äänensävystä päätellen vuosiluvun täytyi olla viittaus Nilsin kirjeen termeihin. Mutta se oli vasta pientä.
"Jos tarkoitatte - kyllä, olen suorittanut yliopistossa ja kauppaoppilaitoksessa ne opinnot, joista sovimme, ja arvosanani ovat aivan kelvollisia", Nils sanoi. "Finanssiopin ja tilastotieteen luennot ovat olleet välillä vaikeaselkoisia, mutta toisaalta yllättävän mielenkiintoista."
Ei, ei tietenkään yllättävän! Nilshän rakasti kyseisiä tieteenaloja, eikä ikimaailmassa ollut jättänyt puolta luennoista väliin. Kauppaoppilaitoksessakin hän oli käynyt huomattavasti useammin kuin kerran.
Isä katsoi työlääntyneenä hänen kirjoituspöytänsä suuntaan.
"Tämä kaikki on oikein miellyttävää kuulla, mutta tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Olet ehtinyt käydä juhlissakin."
Hän ajoi keskustelua kärkkäästi omaan suuntaansa, mutta Nils uskoi selviytyvänsä vielä hetken.
"Aina toisinaan, kuten minusta kuuluukin."
Isä kurtisti kulmiaan tympääntyneenä.
"Entäpä jos lakkaisit suosiolla kiemurtelemasta ja haaskaamasta aikaani? Tiedät hyvin, että kaikin osin et ole käyttäytynyt niin kuin sinun olisi pitänyt, ja että olen tullut puhumaan siitä."
Niin hän oli.
"Se on totta. Olen pahoillani", Nils sanoi ja painoi päänsä. Tässä kohtaa se ei vaatinut paljoa teeskentelyä.
Anteeksipyyntö kelpasi onneksi lauhduttamaan isän päällimmäisen ärtymyksen.
"Sopii ollakin", hän sanoi. "Todella sopii ollakin. Jouduin siirtämään paluumatkaanikin, jotta sain järjestettyä aikaa tälle keskustelulle."
"Pahoittelen."
Isä tuhahti tavalla, joka oli kohtalaisen lähellä huokausta. Se oli varmaankin hyvä merkki.
"Aiheutat minulle tavattomasti harmia", hän sanoi ja avasi salkkunsa. "Nuorelta mieheltä voi tietysti odottaakin jotain sen tapaista, mutta olisin toivonut, että minut olisi päästetty hieman vähemmällä."
Isä nosti salkusta paksunpuoleisen kirjekuoren ja ojensi sen Nilsille.
"No niin, siirrymme siis asiaan. Toivon, että tutustut tähän ja kerrot minulle, mitä mieltä olet siitä. Se saapui eräänä aamupäivänä, ja nähdäkseni sen sisältö enemmän kuin oikeuttaa keskustelumme."
Isä katsoi häntä terävästi, ja kerrankin Nils kiusaantui hieman.
Nils otti kirjeen käteensä, poisti sen hitaasti kuoresta - osoitteen harakanvarpaat eivät luvanneet hyvää - ja avasi sen taitoksen. Hän kaivoi silmälasit puvuntakkinsa taskusta ja asetti ne nenälleen. Vilkaisi ympärilleen. Käänsi kahvikuppiaan. Isää ei kuitenkaan selvästikään haitannut, vaikka hänen kahvinsa jäähtyisi. Tämä valvoi hänen pienimpiäkin liikahduksiaan ja takuulla herkutteli hänen ahdingollaan, joten hänen oli pakko ryhtyä lukemaan. Olisiko kurjempaa kohtaloa voinut olla?
Käsiala oli kamalaa, kuten arvata saattoi, mutta Nils oli koettanut parhaansa tervehdyksestä, päiväyksestä ja kirjoituskaupungista lähtien. Melkein kaikesta sai valitettavasti selvää. Kirjeen kirjoittanut pölvästi koetti pohjustaa vuodatustaan kertomalla illastaan uusien intellektuellien tuttaviensa kanssa ja asioista, joista he olivat "keskustelleet", kuten siitä, miten pääoman kerryttäminen oli kelvoton korvike sille, että yksilö saisi toteuttaa omaa sisintä luontoaan ja yksilöllistä tarkoitustaan. Tällainen ajattelu oli elimellinen osa kahdennenkymmenennen vuosisadan ylioppilaan (äh, kyllä vain) mielenmaisemaa, jota muinaiset luokka-ajattelun kahlitsemat sukupolvet, kuten isän ikäiset, eivät voineet ymmärtää. Moisesta filosofisesta läpimurrosta ei tietenkään olisi kannattanut mainita mitään, eikä varsinkaan lapsellisen nenäkkääseen sävyyn, mutta Nils tiesi tulevansa postskriptumeihin mennessä pohjattoman lohduttomaksi, jos kävisi suremaan jokaista kirjeen yksityiskohtaa.
Nyt, kun sanat olivat Nilsin edessä, hän muisti valitettavan selkeästi, miten innoissaan ja varmana oli raapustanut niitä. Ennen pitkää hän kuitenkin oli parkunut vuolaasti kaiken suuruutta ja kohtalonomaisuutta. Siinä välillä hänen oli epäilemättä tullut sanottua yhtä ja toista. Nils veti jähmeästi ilmaa keuhkoihinsa ja otti esiin seuraavan sivun.
Hän koetti ilmeisesti siirtää keskustelua sujuvasti seuraavaan aiheeseen ja alkoi kirjoittaa suurella tarkkuudella kotiasioistaan - voi luoja. Hän kertoi, miten isä oli useinkin istuttanut häntä tuntikausia opiskelemassa laskentoa tai tutkimassa kirjanpitoa, josta Nils ei ollut ymmärtänyt mitään, vaikka hänen olisi selvästi pitänyt. Hän oli piirrellyt papereihin tai nukahtanut niiden päälle, minkä ansiosta isä oli aina uudelleen katsonut häntä kertoakseen, että hänessä toden totta oli jotain vikaa. Samanlaista se oli ollut aina, eikä Nils arkaillut kirjoittaa kerroista, kun hänet oli ensin esitelty herravieraille tulevana johtajana ja istutettu pöytään muiden seuraan. Vieraiden lähdettyä isä oli usein antanut ymmärtää, ettei häntä olisi vieläkään kannattanut ottaa mukaan, ja että hänen kannatti ainakin olla osallistumatta keskusteluun talousasioista - vaikka joutava rupattelu häneltä selvästi sujui. Nilsistä oli tuntunut, että hän oli pettymys isälleen.
...No jaa. Nilsin kädet hikosivat kiusaannuksesta, vaikka kamalampaakin oli varmasti tulossa. Kyseiset tilanteet eivät olleet mitenkään olennaisia, eikä Nils kuvannut niitä erityisen tarkasti tai taitavasti, mutta hän oli kieltämättä miettinyt niitä aina välillä selvin päinkin. Hän ei silti olisi ikimaailmassa ottanut niitä puheeksi isänsä kanssa. Mitä hyötyä hänen olisi ollut valittaa sellaisista? Olisiko isä muka silittänyt vastaukseksi poikansa päätä ja pyytänyt anteeksi kaikkea mielipahaa, jota oli aiheuttanut? Nils tiesi, että oli kokenut vääryyttä, mutta hän tiesi myös kysymättäkin, että isä ajatteli tehneensä kaikessa niin kuin kuului. Oli myös toinen, tärkeämpi seikka: olisi ollut mukavaa, jos Nilsillä olisi ollut isä, joka olisi kuunnellut pojaltaan itseensä kohdistuvaa arvostelua ja silti elättänyt tämän, mutta asia ei ollut niin. Siksi Nilsin ei olisi kannattanut kertoa isälleen sivun lopuksi, että tämä oli ilkeä paskiainen.
Nilsin sisikunta toisti sanojen äärellä tottuneesti samat pelokkaat liikkeet, joita se oli harjoitellut viimeiset päivät ahkerasti. Kuten odotettua, hän oli perikadossa, tai ainakin hiuskarvan läpimitan päässä siitä. Hän toivoi todella, että isä antaisi tuhottomasti liikaa arvoa sille, että hänen johtamanaan tehdas pysyisi perheessä. Siksihän hän oli sietänyt Nilsiä tähänkin saakka.
Kaikesta huolimatta Nilsin oli pakko silmätä isäänsä. Herja oli kieltämättä totuudenmukainen, ja Olof Berg oli joutunut lukemaan sen.
Kun Nils nyt oli valinnut tämän säälin hakemisen ja nyyhkytarinoiden autuaan turhan, kiusallisen ja tuhoon tuomitun - vaikkakin, hänen täytyi myöntää, ehkä tehokkaimman ja järkevimmän - reitin, hän jatkoi itsepäisesti sitä pitkin kohti lopullista paljastusta.
Neljännelle sivulle päästyään Nils alkoi viimeistään huomata ja muistaakin, ettei kirjeen surkea ja aaltoileva kokonaisuus ollut niin alhaisen häpeällinen kuin hän oli kuvitellut. Tai olihan se, mutta kaikeksi onneksi Nils käytti rohkaisunsa pääasiassa muuhun kuin isänsä parjaamiseen. Mikä tahansa oli sitä parempi. Nils syvensi kauniisti sanottuna rohkeasti kuvausta siitä, miltä hänestä oli tuntunut kasvaa toivottomana tehdastoiminnan varjossa ja miten kokemukset olivat kasaantuneet hänen päälleen. Hän kertoi, miten isä oli saanut hänet lopulta ajattelemaan, ettei hänestä ollut mihinkään, mistä olisi mitään iloa kenellekään. Hän käski isäänsä miettimään, kannattiko hänen syyttää Nilsiä vai jotakuta toista siitä, ettei Nils ollut kultainen poika.
Nils kaivautui siis suoraan ongelmansa ytimeen, mutta ei pysähtynyt siihen. Tässä kirjeessä olennaisinta oli se, miten hän aikoi ratkaista pulmansa - ja näköjään myös, miltä se hänestä tuntui. Tässä kohtaa hän muisti kävelleensä ympäri asuntoaan tavattoman kohtalokkaana ja kiihtyneenä, palatakseen aina välillä kirjoittamaan rivin tai pari. Osa suurista ajatuksista oli jäänyt kesken tai sekoittunut toisiin, mutta se saattoi olla vain onni.
Hän kertoi, että oli ymmärtänyt oman paikkansa, eikä se ollut isän kengän tai edes katseen alla. Hänen hyväksyntänsä ei merkinnyt tässä vaiheessa Nilsille enää mitään. (Ehkä ei, mutta hänen sietämisensä kyllä merkitsi; esimerkiksi hänen toimeentuloaan!) Hän halusi kirjoittaa töikseen. Hän oli kirjoittanut. Hän osasi kirjoittaa. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä tehtaan kanssa, ei varsinkaan opetella johtamaan sitä. Enää päivääkään. Isä saisi kyllä sanoa kaiken, mitä hänellä oli sitä vastaan. Nils kohtaisi seuraamukset, mutta hän tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Muuten hän ei olisi onnellinen, tai, koska sellainen ei varmaankaan merkinnyt isälle mitään: hän olisi niin onneton, ettei hänestä olisi johtamaan tehdasta - niin, suoraan sanottuna hän oli alkanut vihata sitä jo nyt.
Tässä vaiheessa Nils oli jo nyyhkyttänyt ilosta ja surusta ja päätöksen lopullisuudesta ja kiukusta, mutta se ei ollut ollut kokonaan laskuhumalan typerää sentimentaalisuutta. Hän oli kyllä kuvannut kirjoittamisen merkitystä itselleen yököttävän äitelästi, mutta se ei haitannut, koska Nils ymmärsi, mitä oli koettanut sanoa, millaisessa mielentilassa - ja miten rehellisesti. ("Tiedän, että voin valita tien itselleni, enkä vain koettaa sopeutua, ymmärrättekö!") Aatekysymykset olivat jääneet kirjeen alkuun, ja Nils puhui enää vain itsestään ja isästään, koska muulla tässä kysymyksessä ei lopulta tainnut olla merkitystä. Viimeisillä sivuilla Nils oli nojannut pöytään, raapustanut kuin vimmattu, valuttanut kyyneleitä paperille ja sotkenut mustetta koettaessaan pyyhkiä niitä pois. Hän oli viimeinkin tyytyväinen siihen elämään, jonka näki edessään, eikä hän voinut enää mitenkään neuvotella vaihtoehdoista sille. Hän olisi voinut pysyä hiljaa - hänen olisi pitänyt pysyä hiljaa - mutta enää hän ei voinut. Hän ei halunnut olla tuleva johtaja, ei tehtailija N. A. Berg, ei Berg & Poika Oy:n "poika", ei mitään. Jos tarve vaati, hän ei välttämättä halunnut olla edes Berg.
"Ymmärrän, että tällaisen sanominen on järkyttävää ja väärin. Olisipa sinulla sellainen poika, jonka toivoit, ja olisinpa minä jonkun toisen poika. Anteeksi,
Nils"
Nils jätti katseensa viimeiselle sivulle, jotta isä ei näkisi hänen päässeen loppuun. Nilsin kurkkua kuristi kevyesti, mutta ei pelkästään pelosta. Hän oli todella kirjoittanut kaiken - ja tuntenut kaiken sielussaan.
Hän oli muistellut olleensa vihaisempi, hölmömpi, tai edes jotain. Ehkä hän oli vain toivonut niin, koska tällainen lopputulos oli kammottavampi kuin mikään, jonka hän oli osannut kuvitella. Hän ei ollut kironnut perhettään ja oli periaatteessa jättänyt itselleen tilaa, jossa voisi suorittaa taidokkaita perääntymisliikkeitä. Hänen humalatilansa oli jo itsessään yksi selitys - Mutta kun hän oli asetellut sielunsa salat isänsä nähtäville kaikkein kiusallisimmalla ja aidoimmalla tavalla, miten ihmeessä hän enää vetäisi kaiken takaisin? Tai paremminkin, kuinka hän enää saisi itsensä tekemään sen?
Jos isä oli lukenut poikansa monisivuisen juopuneen kirjeen, jossa hän oli kertonut tuollaisia asioita ja jonka hän oli kastellut kyynelillään, ja päättäisi vastata suuttumalla tai peräti sulkemalla hänet pois perheestä, niin ehkäpä... ehkäpä Nils ei tarvinnut sellaisen miehen rahoja mihinkään.
Hän tarvitsi niitä, mutta ei sentään millä hinnalla tahansa.
Jos hänelle oli ollut noin vaikeaa ja noin vapauttavaa kertoa ajatuksensa, milloin hän tekisi sen uudelleen, jos nyt väittäisi kaikkea leikinlaskuksi tai hetkelliseksi hairahdukseksi? Kyse ei enää ollut rahasta, vaan siitä, mitä Nilsin ja isän välillä todella oli tapahtunut ja kuinka asia tulisi tietoon.
...Kyse oli edelleen rahasta ja Nils halusi olla rahakas Berg, mutta hän ei halunnut ajatella järkevästi.
Nils kohotti katseensa kirjeestä isänsä ohi Ottoon, joka istui nojatuolissa selkä suorana ja katsoi häntä jo valmiiksi. Otto luki kysymyksen Nilsin kasvoilta ja nyökkäsi vastaukseksi, koska uskoi, että Nils tekisi joka tapauksessa oikean päätöksen. Jos hän vain olisi tiennyt, mistä oli kyse ja mitä Nils aikoi tehdä, hän olisi epäilemättä kalvennut kauhusta, mutta jos Nils olisi ehtinyt selittää, hän olisi ymmärtänyt. Toivottavasti Nilsillä olisi hänelle edelleen lopulta muuta kuin kurjaa kerrottavaa.
Ehkä hän uskoisi isänsä ihmismäisyyteen sen verran, ettei muuttuisi hänen hyväksyntänsä tähden enää kertaakaan toiseksi ihmiseksi. Hän voisi aina mennä asumaan Eerolaan tai hakea stipendiä - hylätyille lapsille tarkoitettua, esimerkiksi. Voi luoja. Ainakin ratkaisu oli Nilsille ominainen. Hän oli kaiketi laatinut kaikki suunnitelmansa turhan tähden. Miksi hän oli edes murehtinut asiaa, jos aikoi kuitenkin lopuksi heittää kaiken menemään?
Nils taittoi kirjeen, työnsi sen takaisin kuoreen ja riisui lasit nenältään. Isä odotteli hänen vastaustaan kaikessa rauhassa. Nils ei pelännyt häntä, mutta ilma pyrki pakenemaan hänen keuhkoistaan. Hän laski hartiansa, hengitti kertaalleen normaalisti ja puki huulilleen pienen hymyn. Tapaaminen ei voisi jatkua kovin montaa tuntia, ja sen jälkeen hän saisi viimein olla rauhassa kahden Oton kanssa.
"Sanoisin, että kaikki tuo pitää paikkansa", hän sanoi. "En muotoilisi kaikkea samoin nyt, ja olen pahoillani sanamuodoista - mutta asiat ovat niin kuin olen ne kirjoittanut."
Hän onnistui ainakin yllättämään isänsä. Tämä hämmästeli tosin luultavasti lähinnä, kuinka odotettavan typerä ja yllättävän nahjusmainen hänen poikansa oli myöntäessään syyllisyytensä saman tien, uhkauksista huolimatta.
"Mitä?" Olof kysyi. "Mieti tarkasti, mitä seuraavaksi sanot."
"Kyllä", Nils vakuutti.
"Hyvä on." Isä hieraisi otsaansa. "Ilmoitahan minulle aluksi selkeästi, mikä kirjeessä tarkalleen pitää paikkansa."
Kaipa Nils sitten sanoisi sen. Hän puristi käsiään yhteen pöydän alla.
"En aio johtaa tehdasta. Haluan runoilijaksi."
Isä katsoi häntä ikään kuin hän olisi ilmoittanut, ettei aikonut johtaa tehdasta vaan halusi runoilijaksi.
Nils saattoi olla aika typerä.
"Onko viina pehmittänyt pääsi?" isä kysyi. Kuulosti, kuin hän olisi todella epäillyt mahdollisuutta ja ollut siitä hieman huolissaan - tehtaan vuoksi, siis.
"Ei ole. Asia vain on näin", Nils sanoi ja toivoi, ettei isä huomannut, miten vaikeaa hänen yllättäen oli hengittää ja puhua samaan aikaan. "Kuten kirjoitan, se on ollut näin jo ainakin pari vuotta."
Kun isä ei voinut tieteellisesti tarkastaa poikansa aivojensa tilaa, hänen täytyi antautua keskustelemaan asiasta.
"Mistä ihmeestä sinä olet voinut saada päähäsi jotain tuollaista?"
"Kerron siitä kirjeessä. Voin antaa sen, jos haluatte vielä kerrata..."
"Ei kiitos", isä sanoi. "Muistan kyllä perustelusi, ja ne ovat naurettavan heikkoja."
Hän risti kätensä pöydälle, tyhjän kahvikuppinsa viereen.
"Väität murehtineesi joitakin mitättömiä pikkuseikkoja kaikki nämä vuodet ja tehneesi niiden pohjalta tällaisen päätöksen. Olenhan minä ymmärtänyt, että suhtaudut minuun melko karkeasti, mutta en olisi odottanut sinun purkavan uhoasi tällä tavalla."
Nilsin kauhistus alkoi kummasti siirtyä sivuun. Jos hän olikin typerä, hän ei ollut niin typerä, että olisi kuvitellut asioita. Hän ei myöskään varsinaisesti ollut taapero, joka kiukutteli kaihertavaa kaulustaan.
"Mitä olisit oppinut, jos olisin antanut sinun tehdä vapaasti mitä tahansa?" isä kysyi. "Bergin perheeseen syntymisestä nyt vain seuraa tiettyjä vastuita jo nuorella iällä."
Nils piti suunsa kiinni. Isä tulkitsi sen epäonnisesti merkiksi hänen alustavasta myötämielisyydestään.
"Jos olisit joskus kertonut minulle, että sinulle on noin tärkeää saada ylen määrin kannustusta työllesi, olisin tietysti voinut vähällä vaivalla antaa sitä sinulle, mutta olisiko se vaikuttanut mitenkään - tai olisitko tehnyt kovemmin töitä? Teet nyt asioista aivan liian suuria, suorastaan hämmentävän kokoisia, ja puhut hyppääväsi aivan naurettaviin ratkaisuihin."
Nils olisi ymmärtänyt vähemmästäkin, että hänelle koetettiin aluksi tarjota järkensä heittäneen roolia.
"Kuvittelin, että vaikeat ikävaiheesi olisivat jo ohitse, kun pääsit tänne eroon minusta pidemmäksi aikaa. Käyttäydyit Eerolan-lomasi jälkeen viimeisen lukiovuotesi jo vähän järkevämmin. Keskustelemmehan tästäkin?"
Voi, Nilsistä tuntui, että tätä menoa hänen vaikeat ikävaiheensa olivat vasta alussa - isän kannalta vaikeat, nimittäin.
"Haluan kyllä keskustella, mutta suhtaudun tähän kaikkeen vakavasti, ja minulla on syyni ajatella niin kuin ajattelen. Haluaisin, että pitäisitte minua sentään aikuisena ihmisenä."
"Vai aikuisena ihmisenä?" isä toisti. Nils melkein näki, miten hänen näennäinen ystävällisyytensä kuoriutui pois. "Se on vaikeaa tuollaisen lapsellisen kirjeentekeleen jälkeen, mutta voinhan koettaa sinun mieliksesi tarkastella tätä sinun päätöstäsi ikään kuin se olisi jotenkin järkevä. Olet kohdannut eläessäsi tuollaisia pieniä vastoinkäymisiä. Nyt olet keskittynyt juopottelemaan ja tavannut tietyllä tavalla ajattelevia ylioppilaanälykköjä. Sittenpä oletkin keksinyt, että haluat hylätä dramaattisesti itkeskellen perheesi ja julman isäsi alkaaksesi taiteilijaksi, ajatella. Hmm, se on todella aikuisen ajattelua."
Nils tiesi jotenkuten, ettei pystyisi loukkaantuneena ajattelemaan selkeästi, mutta hänen ei kai auttanut kuin tehdä parhaansa.
"Kuten sanoin, minulla on syyni, ja minusta on aikuisen ajattelua, että tuon ne esiin", hän sanoi.
Isä hymähti.
"Saathan sinä tuoda esiin kaikenlaista, mutta en minä ole sokea enkä typerä. Välimme eivät ole olleet parhaat mahdolliset, ja olet varmaankin herkkänahkaisena tuntenut jotain kirjoittamasi suuntaista. Senkin tiedän, että tehtailijan elämä ei innosta sinua yhtä paljon kuin koreilu ja juhliminen. Yllättääkö minua, että sanot suorastaan vihaavasi tehdasta? Totta puhuen ei, mutta sillä ei ole niin suurta merkitystä kuin sinusta ehkä tuntuu. Kun vielä kypsyt hieman, kannat uskoakseni vastuun koko lailla mielelläsi. Saat elinkeinon ja pääoman syntymälahjana, etkä joudu välttämättä edes tapaamaan minua kovin usein. Ainoa hankaluus olet tällä hetkellä sinä itse. Käytät vahvaa tahtoasi ja pirullista kieltäsi oikutteluun, minun härnäämiseeni ja tällaisten... irvokkaiden typeryyksien edistämiseen etkä vahingossakaan niin, että se voisi joskus hyödyttää liiketoimintaa. Sanoisin kuitenkin, että myös tämä on vielä aivan anteeksiannettavaa ja ymmärrettävää, kun ottaa huomioon aiemmat tempauksesi."
Nils olisi toden totta saanut sen armon, joita oli rukoillut pari päivää. Ennen kirjeen lukemista hän olisi hihkunut onnesta, mutta enää häntä ei erityisemmin huvittanut. Oli toki hyvä, ettei isä jahdannut häntä ympäri asuntoa raivon vallassa, mutta tämän lajin ymmärtävä vähättely oli nopeasti paljastunut vähintään yhtä ikäväksi vaihtoehdoksi. Anteeksipyyntö tosiaankin jäädä. Sitä paitsi, mitä äskeisiin Nilsiä koskeviin luonnehdintoihin tuli, kummankohan tässä olisi pitänyt pyytää anteeksi? Nils muistutti itseään varomaan sanojaan.
"Eikö tuo kaikki kuulosta teistä kirotulta taakalta?" hänen oli silti pakko kysyä, sen verran kipeästi hänen sielunsa vääntyi, kun hän kuvitteli kypsyvänsä kantamaan vastuun - siis taipuvansa siihen, mihin hänen oli (muka) pakko taipua.
"Saat ajatella niinkin, mutta se on myös oikeus. Sama pätee moniin muihinkin asioihin elämässä. Sen verran olen luullut opettaneeni sinulle."
Oli Nils oppinut sen, tai vähintään kuullut, mutta...
"Te maalasitte nuorena", hän sanoi.
Isä saattoi peräti hätkähtää; hän vaihtoi ristittyjen käsiensä asentoa aavistuksen.
"Mitä ajat takaa?" hän kysyi, vaikka tiesi vastauksen, koska jatkoi: "Se oli nuoren pojan ajanvietettä. Sinäkin saat kaikin mokomin omaksua vähemmän rappiollisia sellaisia, mutta ammatiksi? Kapinoi pois, mutta älä kiusallasikaan puhu ylittäväsi rajoja siihen tapaan."
Nils sai siis kapinoida, kunhan piti huolen, ettei siitä aiheutunut häiriötä kenellekään ja ettei mikään olosuhde muuttunut millään tavalla, vaan kaikki tapahtui isän mieliksi.
"Anna nyt vain asian olla, vaikka olisit miettinyt sen aikuisessa päässäsi kuinka viisaasti tahansa. Huomaat myöhemmin, että olet nolannut itsesi pahanpäiväisesti. Vaikenen tästä mielelläni iäksi."
Olettiko isä puhuneensa niin hellyttävän ystävällisesti, että asia oli tullut käsitellyksi loppuun? Nils saattoi päätellä niin lähinnä äänensävystä, jolla hän esitti ehdotuksensa. Nils ei todellakaan halunnut antaa olla, mutta hänen täytyi koettaa muistaa myös, ettei uusia tarjouksia välttämättä tulisi, ja siksi saattoi tarkemmin ajateltuna ollakin isältä aidosti armeliasta...
"Oletko sinä edes kirjoittanut runoja?" isä kysyi, edelleen ystävällisen pehmeästi.
Ai. Ai jaa!? Hän oikeasti kuvitteli Nilsin olevan joko järjiltään tai pikkukakara. Nils ei uskonut menettävänsä mitään, jos tarkentaisi aikomuksiaan - eikä häntä totta puhuen tainnut suuremmin kiinnostaa, vaikka niin kävisikin.
"Kymmenvuotiaasta saakka, ja vakavasti viime vuodesta lähtien", hän sanoi. "Syksyn aikana olen tarjonnut niitä pariin lehteen ja käynyt kirjallisuustieteen luennoilla. Parin, kolmen vuoden sisällä haluaisin julkaista oman runokokoelman, ja myöhemmin ehkä muunkin lajin tekstejä. Niillä ja muusta saamillani rahoilla uskoisin voivani elättää itseni riittävän hyvin, vaikken olisikaan erityisen kuuluisa."
Isä katsoi häntä nyt tarkemmin kuin aiemmin, ja kurtisti hitaasti kulmansa.
"Oletko vakavissasi? Ja sitten aiot jättää tehtaan? Niinkö olet miettinyt?"
Nyt hän oli Nilsille vihainen, mutta se tarkoitti, että hän otti hänet vakavasti - ehkä pelkäsikin vähän. Hyvä.
"Niinhän olen koko ajan sanonut", Nils sanoi.
Isä katsoi ensin häntä ja sitten käsiään. Hän hengitti sisään, työnsi lasejaan ylemmäs nenällään ja puhalsi ilman ulos nenänsä kautta korostetun rauhallisesti.
"Olkoonkin, että kyseessä on lapsellinen hanke, joka on tuomittu epäonnistumaan, kerrohan..." hän aloitti ja hiljeni koettaakseen lasejaan uudelleen sormellaan.
"Kerrohan, olisiko sinusta todella sietämätöntä olla kaikin keinoin vaarantamatta toisten hartaasti vaalimaa elämäntyötä?" isä kysyi. "Miten pystyt hautomaan - edistämään tällaisia juonia ja nukkumaan yösi rauhassa?"
"Koska olen maailman ilkein ihminen. Luuletteko, etten ole murehtinut asiaa? Olen pahoillani, ett-"
"Luulen kyllä, koska tuollainen määrätön itsekkyys-"
Niin, Nilsin kuuluisa, määrätön itsekkyys.
"Ehkäpä minä saan olla hieman itsekäs asiassa, joka määrittää koko loppuelämäni!"
"Hieman itsekäs!" isä huudahti ja löi nyrkkinsä pöytään niin, että kattaus kilahti ja kolahti kauttaaltaan. "Oikeasti itsekkäänä sinä kai myisit talon altamme ja joisit rahat!"
Otto oli tarttunut toisella kädellään tuolinsa käsinojaan, valmiina puuttumaan tilanteeseen. Nilskin hätkähti hieman, mutta silmäsi Ottoa rauhoittelevasti. Ei hänen isänsä oikeasti sentään kävisi häneen käsiksi.
He hiljenivät.
"Koska olet miettinyt asiaa niin kovin tarkoin, ymmärrät varmaankin, mitä hankkeesi merkitsevät väleillemme?" isä kysyi.
Nils nyökkäsi.
"Kyllä."
"Aivan. Olet häikäilemätön", isä sanoi. "Sinulle olisi eduksi, jos edes yrittäisit salata, kuinka vähän välität muiden toiveista."
Nils välitti niistä paljon, mutta ei sentään loputtomasti. Jos isä kuvitteli saavansa hänet kuriin solvaamalla häntä, hän tunsi Nilsin vielä huonommin kuin Nils oli kuvitellut.
"Olen sanonut, että olen pahoillani. Teen vain sen, mikä minulle on välttämätöntä", Nils sanoi.
"Voi, aivan vapaasti", isä sanoi piikikkään lempeästi. "Ymmärrät kuitenkin epäilemättä myös, että elät minun rahoillani. Kuvittelet ehkä, että voit vain päättää tällaisia asioita ja ilmoittaa kotiväellesi. Millä ajattelit elättää itsesi, jos minä puolestani ilmoitan, etten aio maksa sinulle siitä, mitä ikinä kuvitteletkaan tekeväsi täällä selkämme takana?"
No niin. Nyt kun raha oli astunut neuvottelupöytään, Nilsin täytyi viimeistään hillitä itsensä. Hänen oli varmaankin viimein pakko lopettaa periaatteidensa julistaminen ja alkaa pyöristellä niiden kulmia. Neuvotteluasetelma huomioon ottaen yksi molemmille sopiva kompromissi tarjoutui yllättävän nopeasti.
"Viisainta olisi kutsua sinut takaisin Ouluun, vaikka olenkin nauttinut siunatusta rauhasta tyttöjen ja äitisi kanssa", isä sanoi.
"En tulisi", Nils sanoi. "Haluan opiskella kirjallisuustieteitä, mutta..."
Isä ei suostunut kuuntelemaan jatkoa, vaikka se olisi saattanut säästää hänen kallisarvoista aikaansa.
"Varmasti haluat, mutta et selvästikään halua lukea mitään, mistä olisi oikeaa hyötyä kenellekään", hän sen sijaan sanoi. "Äitisikin on käynyt kirjeenvaihtoa Antin kanssa, ja Antti on kuulemma kuullut sinulta, että olet opiskellut jopa maataloustieteitä. Uskallanko toivoa, että se sentään on valetta?"
Niinpä tietysti; Antti oli ilahtunut Nilsin kirjeen pienestä sivumaininnasta vähän liikaakin.
"No jaa", Nils sanoi muka kaikessa rauhassa. "Olen käynyt toistaiseksi vain parilla luennolla."
"Sinäkö? Maataloustieteiden luennoilla?" isä toisti. "Mitä tahansa siis, kunhan se ei vahingossakaan hyödytä tehdasta."
Kun vielä tämäkin tilaisuus oli paiskattu Nilsin kasvoille, hänen oli varmaankin samantekevää irrottaa kaikki pienimmätkin piikit nahastaan yhdellä hirvittävällä kertaa. Isä ei välttämättä edes suostuisi uudelleen vastaaviin neuvotteluihin.
"Oikeastaan", Nils sanoi, "olen miettinyt, että voisin jossain vaiheessa osallistua Eerolan hoitamiseen, jopa asua siellä välillä. Olenhan kuitenkin yksi perillisistä."
Isän kasvot olivat muuten ilmeettömät, mutta hänen silmänsä siristyivät hitaasti samalla, kun niiden katse kävi jäisen viiltäväksi. Ehkä Nils salli sen miehelle, jonka raivostuttavan keikaroiva poika suvaitsi väittää, että voisi hyvinkin raataa maatilalla korvessa, mutta että konttorityö mahonkipöydän vakavaraisen tehtaan johdossa olisi aika ikävää.
"Suosittelen, ettet sano enää mitään", isä sanoi, suorastaan sihisi. "Muistuukohan mieleesi, missä muuallakin olet yksi perillisistä? Sinun ei, totta vieköön, tarvitsisi turvautua näin jumalattomiin keinoihin, jos tahdot suututtaa minut."
Nils näki ja ymmärsi kyllä, että se oli totta. Hänen täytyi liennyttää tilannetta nopeasti.
"Emme vain ole puhuneet, joten ette tunne minua kovin tarkasti", Nils sanoi. "Kerron siis nyt, että pidän maataloudesta, tai ainakin maaseudusta ympäristönä. Varsinkin metsänhoito olisi kiinnostava sivuaskare ja hyvää tasapainoa muulle."
"Sinä pidät korkeintaan piikatytöistä", isä sanoi.
Selvä. Kuinka Nils olisi voinut kannatella näissä olosuhteissa suuttumuksensa rinnalla terveellistä annosta pelkoa? Nyt hän oli näköjään päässyt unohtamaan, että oli kaiken lisäksi vielä kevytkenkäinen naisasioissaan. Palvelusväellä oli toisaalta kieltämättä osansa asiaintilassa. Ehkäpä Nilsin ei kannattanut odottaa, että isä koskaan osaisi silmätä poikaansa niin suopeasti, että pääsisi yhtään tämän lähemmäs totuutta: että Nils oli löytänyt ihmisen, jonka kanssa halusi jakaa elämänsä työskennellen sellaistenkin asioiden parissa, joista ei olisi koskaan muuten tullut kiinnostuneeksi. Jossain todellisuudessa Nils olisi ehkä voinut kertoa isälleen, mitä hänelle tapahtui kihlausten ja muiden vastaavien pienten asioiden suhteen, mutta oli hänelle oikein, että Otto jäi hänelle satunnaiseksi renkimieheksi.
"Vaikka niin, jos haluatte", Nils sanoi. "Siinä tapauksessa haluan opiskella monta vuotta tehdäkseni heihin vaikutuksen. Emmekö me poikkea asiasta?"
"Päinvastoin, tämä oli tärkeää tietoa. Käteni ei pysty sullomaan rahaa kirjekuoreen tuollaiselle pahanilkiselle kakaralle. Jos alainen sanoisi jotain tällaista tällaisella varmuudella, eikö häntä pidettäisi ilman muuta irtisanoutuneena? Ilmoita sitten, kun saat tarpeeksesi ja haluat taas sitoutua toimimaan tehtaan hyväksi."
Nils oli jälleen hieman tukalammassa paikassa kuin edellisen uhkauksen aikaan. Hänet oli nyt käytännössä heitetty ulos tehtaasta ja ehkä perheestäkin - mutta hän uskoi yhä selviytyvänsä. Tässä äärimmäisessä tilanteessakin ainoan perillisen säilyttäminen painoi selvästi isän vaakakupissa sen verran, että kodin ovi pysyi auki anteeksiantoa anovalle tuhlaajapojalle. Nils raotti viimein ovea, mutta ei nöyristelläkseen. Häntä vaivasivat mitättömät pikkuseikat, kuten periaatteet ja vapaa tahto. Hän uskoi, että hänellä oli vielä varaa ilmaista niitä. Luultavasti.
"Tiedätte hyvin, että minun on pakko suostua saman tien", hän sanoi. Tällä kertaa isä ei keskeyttänyt häntä. "Sen teen, jos vain sallitte, kuten olen tehnyt tähänkin saakka, mutta ette sentään voi vaatia, että pitäisin siitä. Halusin kertoa, mitä ajattelen asioista, ja nyt olen tehnyt sen."
"Niin tosiaankin olet", isä sanoi.
Hän mietti hetken aikaa rasittunut ryppy kulmiensa välissä.
"Ottaisit tietysti mielelläsi vaikka kaikki rahani järjettömyytesi kustantamiseksi, mutta olisiko lisäksi niin onnekkaasti, että vaivainen, kirottu tehtaani alkaisikin yllättäen kiinnostaa sinua siinä tapauksessa, ettei korkealentoisista suunnitelmistasi tule mitään?"
"Se on ainoa järkevä vaihtoehto", Nils sanoi. "Tartun siihen kyllä, jos tilanne niin vaatii."
Hän tarttuisi siihen vasta viimeisessä hädässä, mutta se oli toissijaista.
"Kiitos ja ylistys", isä tuhahti halveksivasti.
Hän mietti taas hetken.
"Olet onnekas, ettei minulla kaikesta huolimatta ole näköpiirissä parempia vaihtoehtoja - kuten selvästikin hyvin tiedät. Joudun siis vieläkin katsomaan, mitä sinusta tulee."
Isä ei selvästikään sietänyt enää katsoa poikaansa. Hän päästi katseensa hetkeksi kuljeksimaan pitkin huoneen seiniä. Sekin taisi olla liikaa, koska lopulta hän sulki silmänsä hyväksi toviksi. Koottuaan itsensä hän palasi asiaan uudella voimalla.
"Saat ajatella mitä tahdot, mutta pysyt hiirenhiljaa kaikesta ja teet suurella huolella kaiken mitä käsken", hän sanoi. "Siinä suhteessa minun täytynee tarkentaa ohjeistustani huomattavasti."
Luettelo erinäisistä kosto- ja kuritustoimista muotoutuikin sujuvasti. Nils ei saisi penniäkään joutaviin menoihinsa (mutta saisi kuitenkin sen verran, ettei joutuisi jatkamaan "merkillisiä seikkailujaan työväen juottoloissa"). Hänen täytyisi painottaa opiskelujaan kauppaoppilaitokseen ja raportoida isälle säännöllisesti kirjeitse, kuinka oli täyttänyt hänen asettamansa tavoitteet. Hän ei saisi laverrella kenellekään sanaakaan tämäniltaisesta keskustelusta, ellei hänellä olisi ilahduttavaa sanottavaa, ja jos hän alkaisi edes suunnitella juonittelevansa jotain vieläkin ilkeämpää, isä vapauttaisi itsensä ja kukkaronsa mielellään kaikista hänen erittäin kiinnostavista asioistaan - "kukaan ei ole korvaamaton". Kaikki sopi Nilsille erinomaisesti, koska hän ei voinut muuta.
"Mutta vapaa-aikanani opiskelen mitä tahdon ja kirjoitan", hän sanoi.
"En minä voi pitää sinua silmällä kaiken aikaa", isä sanoi.
Hän liikautti kahvikuppiaan ensimmäistä kertaa suunnilleen ikuisuuteen, mitä saattoi ehkä pitää merkkinä siitä, että heidän kiivain keskustelunsa oli lähestymässä loppuaan.
"Tiedä myös, etten enää edes yritä suhtautua sinuun lämpimästi", isä sanoi. "Jos alat ansaita rahaa muualta, emme ymmärtääkseni tarvitse toisiamme enää mihinkään."
Toteamus oli yhtä asiallisen vakava kuin äskeisetkin.
"Hyvä on", Nils sanoi. "Olen pahoillani."
Isä hymähti erinomaisen kuivasti.
"Et tekisi näin, jos osaisit olla pahoillasi mistään."
He olivat hiljaa jonkin aikaa. Keskustelu oli kai saatu tällä päätökseen, mutta Nils ei ollut aivan niin helpottunut kuin olisi halunnut olla. Hän saattoi itse asiassa olla hieman surullinenkin, vaikka menetys oli keinotekoinen. Milloin isä muka olisi suhtautunut häneen lämpimästi?
"Saanko sentään lukea niitä runojasi?" isä kysyi synkeästi. "Haluan nähdä, oletko ensinkään järjissäsi."
"Totta kai", Nils sanoi. "Odottakaa hetki."
Pyyntö oli odottamaton, mutta luultavasti vain yksi tapa lisää ilkeillä hänelle.
Nils nousi seisomaan. Hänen jalkojaan heikotti. Otto jaksoi yhä seurata tapahtumia kuin olisi ymmärtänyt niistä jotain; hänen kysyvä katseensa seurasi Nilsiä kirjoituspöydän luo. Nils koetti hymyillä hänelle, mutta pingotti luultavasti vain suupieliään kauemmas toisistaan.
Nils säilytti kaikeksi onneksi sopimattomia runojaan selvästi erillään niistä, jotka oli tarkoitettu ulkopuolisten silmille. Sitä paitsi skandaalinkäryisimmät tekeleet oli sattuneesta syystä kirjoitettu suomeksi, joten Nils oli turvassa, kunhan valitsi ruotsinkielisiä papereita. Hän poimi neljä sellaista, joita oli kaavaillut runokokoelmaan, ja käveli ojentamaan ne kahvipöydän yli isälleen. Tämä otti ne vastaan kulmat kurtussa.
Nils ei odottanut muuta kuin halveksivia tuhahduksia, tai kenties selkeämpiä merkkejä vihasta. Hän ei uskonut yllättyvänsä, vaikka isä repisi paperit. Kaikki vaihtoehdot kelpaisivat hänelle aivan hyvin eivätkä vaivaisi häntä ollenkaan kaikkeen tapahtuneeseen verrattuna, joten miksi ihmeessä häntä hirvitti seurata paikaltaan, miten isä kuljetti katsettaan riveillä?
Toisen paperin jälkeen hän silmäsi Nilsiä kulmat arvostelevasti koholla. Yksi runoista oli ehkä ollut vähän rohkea.
"Kirjoitat kuin tietäisit paljon", isä sanoi.
"Niinkö?" Nils kysyi, vaikka kiusaantui hämmentävän pahoin. Hän tiesi kaikenlaista, mutta ihmetteli lähinnä, miksi se osa hänen "paatuneisuudestaan" näkyi tulevan isälle yllätyksenä. Tämä jätti onneksi asian sikseen ja antoi hänen pitää naistensa tarkan lukumäärän salaisuutena - vaikka toisaalta Nils olisi aivan hyvin voinut kertoa sen.
Luettuaan viimeisen runon isä huoahti uupuneena ja laski pinon pöydälle kuppinsa viereen.
"Toivon, ettet onnistu", hän sanoi.
Hän piti siis mahdollisena, että Nils onnistuisi.
"Mutta menisitpä näin pitkälle minkä tahansa muun asian tähden."
Tämän ylitsevuotavan monipuolisen ja kullanarvoisen palautteensa jälkeen isä nousi viimein ylös tuolistaan. Nils odotti innolla, että hän lähtisi matkoihinsa, mutta hän kääntyi tietysti kiusaamaan Ottoa huomiollaan. Viimeistään tässä vaiheessa se valitettavasti kuului käytöstapoihin.
"Niin, sinä olet Otto, Eerolasta. Hyvää iltaa jälleen", isä sanoi suomeksi.
Otto hätkähti, hämmentyi pahoin, kävi punaiseksi ja kömpi jalkeille.
"Iltaa", hän sanoi.
"Antti onkin säännöllisesti maininnut sinusta kirjeissään. Pahoittelut tästä... välikohtauksesta."
Otto nyökkäsi. Hän käytti käsiään taskuissaan, mutta otti melkein heti toisen pois. Sitten hän taisi alkaa arvella, että se antoi vielä huonomman vaikutelman ja asetti sen sijaan kätensä puuskaan rinnalleen.
"Antti on iloinen siitä, että Nils järjesti sinut tänne, joten kaipa minäkin olen, vaikka se tapahtuikin minun rahoillani."
Isä silmäsi Nilsiä.
"Täällä on mukavaa", Otto sanoi. Hän kylläkin kuulosti kärsivältä - ja mietti ilmeisesti, ettei käsiä kannattanut pitää puuskassakaan, joten hän siirsi ne rennoiksi sivuille. Onneksi isä ei kiinnittänyt häneen niin suurta huomiota.
"Nilsille on epäilemättä hyväksi tuntea myös muita kuin eräitä aloittelevia yhteiskuntafilosofeja. Jospa hän oppisi sinulta hieman siitä, mitä työnteko voi tarkoittaa."
Otto elehti muodon vuoksi lievästi hyväksyvästi, mutta Nils oli kiitollinen siitä, että pystyi lukemaan hänen kasvoiltaan hapanta ihmetystä sen suhteen, ettei isä pitänyt Nilsin työtä työnä.
Isä kääntyi takaisin pöydän puoleen. Hän otti kirjeen ja laittoi sen takaisin salkkuunsa - ilmeisesti, jotta voisi tarvittaessa kiristää Nilsiä sillä myöhemmin.
"Olen kuullut, että Nils on mitä miellyttävintä seuraa niille, joista sattuu pitämään", hän sanoi.
Viimeistään nyt kyse ei enää ollut Otosta, eikä oikein Nilsistäkään, vaan isän pikkumaisista mielenliikkeistä. Hän olisi saanut olla kiusaamatta Ottoa moisella. Tämä kuitenkin nyökkäsi myötämielisesti, koska tottahan oli, että Nils oli hänelle varsin miellyttävää seuraa. Ainakin joinain muina päivinä.
Isä katsahti Oton suuntaan vielä kerran.
"En ymmärrä, miksi olet niin mieltynyt näihin asioihin", hän sanoi Nilsille ruotsiksi. Asiayhteydestä päätellen Otto oli yksi näistä asioista. "Mutta kerron äidillesi, että olet todellakin opiskellut maataloustieteitä. Sentään joku ilahtuu tästä kaikesta. No niin."
Isä nosti salkkunsa ja siirtyi pukemaan takkia päälleen. Nilsillä ei ollut kummempaa sanottavaa hänelle.
"Murehdit kirjeessäsi, että olisin pettynyt sinuun, ja nyt todella olet minulle pettymys", isä sanoi pukeuduttuaan. "Niin kuin minä koetin sinua kasvattaa."
Mikään ei kerta kaikkiaan liikuttanut häntä. Nils ei sanonut mitään. Isä käveli asunnon ovelle ja avasi sen. Hän viitsi vielä kerran kääntyä katsomaan Nilsiä.
"Mutta tule sentään käymään jouluna. Ja muistakin, mitä sinun täytyy tehdä. Näkemiin."
"Näkemiin."
Nils lukitsi oven hänen perässään suurella kiireellä. Sitten hän käveli ikkunalle. Häntä vä-syt-ti äkkiä loputtomasti ja hänen ohimoitaan kivisti. Isä tuli ulos vasta melko pitkän ajan päästä ja ylitti kadun hitaasti. Hänellä ei näemmä ollut oikeasti enää kiire minnekään. Katulampun valokiilassa hän katsoi jonnekin Nilsin ikkunan suuntaan, mutta Nils kääntyi kiireesti pois. Hän palasi istumaan paikalleen pöydän ääreen. Hän ei tiennyt, miksi hänen täytyi itkeä. Ei hän välittänyt, mitä isä ajatteli hänestä. Tietysti hän oli... pettymys.
Nyt hän oli sanonut kaiken, mutta entä, jos hän olikin niin typerä, ettei edes ymmärtänyt omaa typeryyttään? Miksi hän meni näin pitkälle ja satutti kaikkia?
...Niin, ja miksi hänellä ylipäänsä oli mielipiteitä siitä, miten hän halusi elämänsä käyttää, niinkö? Hän oli miettinyt tämän kaiken monta kertaa myös kirkkaammalla järjellä. Hänen olisi jossain vaiheessa ollut joka tapauksessa pakko satuttaa itseään tällä tavalla - ja ehkä peräti isäänsäkin, jos mikään ylipäänsä pystyi satuttamaan häntä.
Nils oli onnistunut unohtamaan, että Ottokin oli huoneessa. Hän oli luultavasti seissyt aloillaan ihmettelemässä tilannetta ja tulkitsemassa Nilsin toiveita, mutta nyt hän tuli seisomaan hänen taakseen ja laski ensin yhden ja sitten toisen kätensä hänen olilleen. Hän olisi epäilemättä halunnut jälleen kysyä "mitä se nyt sitten sanoi?", mutta pysyi hiljaa. Nils kuivasi silmänsä nenäliinaansa ja kallisti päänsä takakenoon katsoakseen häntä.
"Ei mitään hätää", Nils sanoi. "Kaikki on kunnossa."
Hän sai kerrottua tapahtuneen melkein ymmärrettävästi. Otto ihmetteli hänen ratkaisujaan, mutta uskalsi olla lopputulokseen suunnilleen yhtä tyytyväinen kuin hänkin. Lopulta oli nimittäin niin, että olosuhteet olisivat epämukavammat kuin aiemmin, mutta Nils pärjäisi hyvin. Asia oli nyt tiedossa, ja se oli ehkä hyvä asia. Tai huono. Toivottavasti kuitenkin hyvä - vaikka kaikkia juuri nyt harmittikin aiempaa enemmän. Ei Nils tiennyt vielä, mutta hän oli ainakin ollut viimein rehellinen eikä ollut saanut selkäänsä läheskään niin pahasti kuin oli aina kuvitellut. Edes tunteidensa osalta, vaikka...
"Sinun täytyy tietää, että rakkaasi on maailman itsekkäin ja lapsellisin juoppolalli", Nils huokaisi ja kurottautui jälleen katsomaan Ottoa.
"Ai jaa?" Otto muka taivasteli. "Kuka ihme se sitten on?"
Nilskin hymyili, mutta hänen suupielensä pyrkivät samalla vääntymään alaspäin niin kiivaasti, ettei hymystä luultavasti näkynyt merkkiäkään.
"Isä inhoaa minua", hän nyyhkäisi.
Otto kurtisti kulmiaan ja puristi huulensa yhteen myötätuntoisen kärsivästi.
"Tuskin sentään", hän sanoi huomattavan kömpelösti.
Tosiasiat olivat välittyneet niin selvästi myös hänelle yleisöön, ettei hän yrittänytkään jatkaa, vaan silitti Nilsin hartioita ja kumartui hieman lähemmäs häntä. Nils palautti voipuneena päänsä takaisin tavalliseen asentoon.
"Sinä yrität aina niin hiton kovasti", Otto sanoi hetken päästä.
Ehkä liiankin kovasti. Kyllä Nils tiesi. Hän painoi päätään vasten Oton kämmenselkää, ja tämä käänsi kätensä silittämään hänen poskeaan. Miten Nils olisi selvinnyt, jos hän ei olisi ollut siinä?
Hetken päästä Nils kuivasi silmänsä toivottavasti suurin piirtein viimeisen kerran. Ottokin istuutui hänen seurakseen pöydän ääreen. Kahvi oli säilynyt pannussa myssyn alla vielä sen verran lämpimänä, että hän pystyi kaatamaan siitä itselleen kupillisen. Nils taas siemaisi oman surullisen kylmettyneen kupillisensa, irvisti ja naposteli ainakin viisi pikkuleipää. He eivät palanneet enää äskeiseen, ainakaan siihen kaikkein hirveimpään, mitä Nils oli jo kertonut. Oli varmaankin parasta, että hän antaisi vaikeimpien asioiden maata aloillaan ja pölyyntyä sopivasti nyt, kun millekään ei oikeastaan voinut tehdä mitään, ainakaan heti, eikä hänellä ollut myöskään epäselvyyttä siitä, mitä hänen täytyi alkaa tehdä palattuaan arkeen. Sen sijaan Nilsistä oli jälkikäteen mainiota miettiä, miten herttaisen tietämätön isä oli ollut hänen ja Oton väleistä. Ottoa kaikki sen sijaan lähinnä hirvitti edelleen. Mutta Nilsin isä ei ilmeisesti suuremmin inhonnut Nilsin miesystävää, ja minä sellaista täytyi pitää, ellei suurena voittona? Olihan Nils toisaalta arvellutkin, ettei kukaan maailmassa ollut kyllin ikävä inhotakseen Ottoa, ainakaan jos tiesi hänestä jotain. Nyt hänen hypoteesinsa oli aika lailla näytetty toteen.
Pölistyään aikansa kaikenlaista mahdollista rauhoittavaa ja höttöistä Nils totesi kaipaavansa kunnollista vaihtelua. Hän nousi seisomaan ja asettui Oton eteen hieman viistosti niin, että katsoi luontevan kohtalokkaasti suoraan jonnekin huoneen perälle.
"Tiedätkö, nyt taidan tarvita viimein muuta ajateltavaa." Tässä välissä juuri sopivan ylipitkä räpäytys, jonka aikana hän käänsi päätään niin, että silmät avatessa hänen katseensa kohdistui Ottoon. "Miten olisi?"
Otto koetti teeskennellä kohtuullisen välinpitämätöntä ties minkä oletustensa ja omien monimutkaisten kohteellisuussääntöjensä vuoksi, mutta aivan ensimmäisenä häneltä oli lipsahtanut huomattavan kiinnostunut silmäys, joka oli jo paljastanut, että hän oli ymmärtänyt asetelman tarkoituksen aivan oikein.
"Jaa-a", hän sanoi ja hieraisi leukaansa. "Meinaatko, että mentäisiin vaikka... petiin?"
Hän katsoi Nilsiä epävarmasti mutta huomattavan toiveikkaasti.
"Kunhan emme nukkumaan", Nils sanoi.
"Niinkö meinaat?" Otto kysyi.
Hän nousi seisomaan ja liikahti vähän lähemmäs. Nils pienensi välimatkaa entisestään.
"Niin meinaan."
"Varmastiko?" Otto kysyi, kun heidän huulensa jo melkein tapasivat toisensa. Ettei vain hänen mielikseen, niinkö? Voi häntä.
"Kyllä, vai miltä näyttää? Jos mietin isääni enää hetkenkään, nuudun pois."
Otto hymähti.
"No sitten."
Hän siirtyi laittamaan toisen käden Nilsin selän taakse, kumartui koppaamaan toisella polvien takaa ja nosti niin, että Nils humpsahti sulhoksi hänen syliinsä. Hyvä on, hän aloitti vahvasti: Nils parkaisi yllätyksestä ja tarrasi nauraen kiinni hänen rintamukseensa. Siitä hän kurottautui huulille ennen kuin Otto ehtisi kysymään, saiko hän julmasta yllätyksestä lähtemättömät arvet sieluunsa. Parin kevyen oloisen askelen jälkeen Otto laski hänet varoen sängylle.
"Nyt sinun puku kyllä rypistyy", hän pahoitteli asettuessaan hänen viereensä.
"Miten kamalaa", Nils tyrskähti.
/ / /
Joo-o, nyt ei mene julkaisutahdin kanssa kamalan vahvasti, mutta tällaista tämä nyt on. :') Syynä edelleen päivätyöt, jotka tuntuvat vaativan täsmälleen samojen aivoalueiden työskentelyä kuin luova kirjoittaminen, niin että illalla siihen ei riitä rahtustakaan energiaa, vaikka aamupäivällä olisin miten innoissani. Riitaluvut ovat tosin muutenkin minulle jotenkin ihan erityisen vaikeita saada kunnolla loogiseen pakettiin, ja tästä asiasta riitelyn halusin hoitaa kunnolla. No joo, se selittelystä, mutta voitteko uskoa, tällä kertaa minusta ihan oikeasti tuntuu siltä että seuraavaan lukuun ei mitenkään voi mennä näin pitkä tai ainakaan pidempi aika. Jos menee, nähdään kai sitten ensi vuonna, hnng... 🙈🙈 Ja siis, kivaahan tämä on edelleen, kun vain aikaa löytyy, ja ihan ehdottomasti kerron tämän jutun loppuun. Seuraava luku motivoikin jotenkin ihan erityisesti.
Kiitos kaikille lukijoille, votaajille ja kommentoijille! ❤️