A/N: heippa, mä sain tähänkin uuden luvun vihdoin valmiiks! vähän järkytyin kun tajusin, että kuinka kauan viimesimmästä luvusta on kulunut aikaa (miten?!?!?).
mutta ihana jos ootte jaksanu silti oottaa! miulla on oikeesti aika draivi päällä (vaihteeks) tän kirjottamisen suhteen, joten yritän nyt saada näitä kaikkia kirjoja vähän etenemään c:
ihanaa viikonloppua <3
**
Luku 15 - Kotiinpaluu
Akseli
Se, minkä vuoksi Tiia oli kiirehtinyt Minjan luokse puhelun päätteeksi, jäi mulle mysteeriksi, enkä mä tietenkään ollut olettanutkaan muuta. Olisi ollut vähintäänkin törkeää, jos Tiia olisi juorunnut sen ystävän asioista ja kyllä mä nyt tiesin, ettei Tiia ollut sellainen. Se sanoi kuitenkin, ettei Minjalla ollut mitään akuuttia hätää, mutta se tarvitsi nyt ystävää enemmän kuin ehkä ikinä aikaisemmin.
Tiia jutteli mulle Minjasta, kun me ajeltiin Harjun kylältä meille. Se kertoi, kuinka Minja oli sen ensimmäinen kunnollinen kaveri Joonan lisäksi, ja kuinka sillä ei ollut ennen Minjaa ja Joonaa oikeastaan ollut laisinkaan kavereita lapsena. Se kertoi, kuinka Minja oli aina pitänyt sen puolia ja ollut sen tukena yläasteella vaikeina hetkinä, kuinka niiden välit olivat hetkellisesti etääntyneet yläkouluaikojen jälkeen, ja kuinka ne olivat taas vuosi sitten löytäneet toisensa uudelleen.
Tiia puhui yhtäkkiä hyvin paljon, se vaikutti herkistyneeltä, sen silmissä kiilteli aavistuksen. Ehkä äskeinen tapaaminen Minjan kanssa oli nostanut tunteita pintaan, oli se sitten sisältänyt mitä tahansa. Mä annoin Tiian puhua, musta oli ihanaa, kun se puhui mulle, kun se avasi itseään ja elämäänsä mulle enemmän. Musta tuntui, että mä vaan välitin siitä aivan helvetin paljon, kokoajan enemmän.
"Miten teidän välit silleen Minjan kanssa sillon etäänty?" kysyin varovasti ja vilkaisin pelkääjän paikalla istuvaa tummatukkaa ajamisen lomasta. Se vilkaisi mua ja kohautti kevyesti olkiaan.
"Mä käytin aika paljon alkoholia yläasteen jälkeen", Tiia lopulta virkkoi katsellen auton ikkunaan. "Ehkä mulla oli sillon vaan kamala ikävä Miiroa, kun se muutti pois sillon ysillä ja olin muutenkin tosi paljon pahemmassa kunnossa – mä sekoilin ja olin varmaan tosi raskasta seuraa, ehkä mä työnsin tahtomattani Minjan pois", se sitten jatkoi ja vilkaisi mua.
Mä nyökyttelin, mietin, mitä se tarkoitti sillä, että se oli pahemmassa kunnossa, mutta oletin sen tarkoittavan mielenterveyttään.
"Onneks te ootte taas lähtentyny", sanoin vilpittömästi ja Tiia nyökkäsi.
"Niinpä, se on kyllä tosi rakas ystävä mulle – se ja Miiro on mulle rakkaimpia", se jutusteli ja katsahti mua. Mä katsoin sitä ja se hymyili ja mä hymyilin myös.
"Mä huomasin kyllä tänään, että sun ja Miiron välinen ystävyys – tai että te ootte tosi läheisiä", kerroin hymy edelleen suupielessäni. "Tai miten se tuli hakemaan sua eilen, kun sulla oli paha olla – vaikuttaa tosi sydämelliseltä tyypiltä."
Tiia nyökkäili taas ja mä vilkaisin sitä. Se näytti vakavammalta ja mä pelkäsin, että juhannusbileiden inhottavan käänteen puheeksiotto ahdistaisi sitä. Mua edelleen suututti, mua edelleen vihastutti ja raivostutti Samuel.
Mä en halunnut nähdä koko tyyppiä, helvetin kusipää. Olin mä kai tavallaan tiennyt jo aiemmin, että se oli kusipää, mutta olin aina ohittanut olankohautuksella kaiken sellaisen, jos se vaikka puhui naisista alentavasti tai kohteli niitä huonosti.
Enää en.
Tumpin yölliset puheet Samuelista mietityttivät mua kuitenkin, mä mietin väkisinkin, että oliko Samuelin ja Tiian väleissä jotain mitä mä en tiennyt.
"Se on kyllä sellanen enkeli", Tiia sanoi Miirosta ja pyyhkäisi hiuksiaan. Sen ääni oli tosi lämmin, kun se jutteli Miirosta ja Minjasta. "Pelkäsin, että menettäisin sen, kun se muutti pois, mutta ei onneks käyny niin", se jutusteli tavallaan kevyesti, mutta äänessään silti edelleen sellainen herkkä vire. "Kun Miiro oli lähteny ja Minjan ja mun välit etäänty, niin mä olin taas tosi yksin, tai olihan mulla Joona, mut silläkin oli vaikeeta", Tiia jatkoi ennen kuin ehdin kommentoida sen aikaisempiin sanoihin mitään.
Musta tuntui pahalta kuulla Tiian puhuvan yksinäisyydestä, pahalta kuulla, että sillä oli ollut vaikeaa. Enkä mä edes tiennyt paljoa, mutta silti. Tiiasta tavallaan huomasi, että se oli käynyt läpi vaikeita juttuja, vaikka se olikin lämmin ja hymyilevä. Siinä oli sellaista haurautta ja jotain erikoista melankoliaa, joka välillä otti siitä vallan, näkyi sen kasvoissa saakka.
"Kuulostaa siltä, että sulla on ollu oikeesti aika paha olla aiemmin", sanoin ja vilkaisin Tiiaa.
"Mutta asiat on menny parempaan päin", tummatukka tuumasi reippaammin. "Mä pyörin joskus vielä vuosi tai kaks vuotta sitten oikeesti aina vaan jonkun Riikosen Saken ja sen kavereiden kanssa", Tiia lisäsi puuskahtaen ja pudisteli päätään. Mä kohotin aavistuksen kulmiani.
Kyllä mä muistin Saken yläkoulusta ja olihan Tiia silloinkin kai osittain pyörinyt samoissa porukoissa sen kanssa. En mä kuitenkaan ollut ajatellut, että se olisi yläkoulun jälkeen ollut yhteyksissä, vaikka ne olivat olleet baarissa alkukesästä samassa porukassa. Sakke oli ollut sellainen kamalan kliseinen kiusaaja-stereotyyppi, jollainen oli joka ikisessä koulussa. Se oli ollut tosi paskamainen tosi monelle silloin, myös esimerkiksi Sinnalle. Tavallaan kai mä tunsin jotain kieroa vahingoniloa, kun mä olin kuullut, ettei sillä mennyt niin kovin hyvin nykyisin.
"Sakke oli kyllä ihan mulkku ainakin sillon aikoinaan", totesin suoraan ja Tiia huokasi.
"Niinpä", se myötäili. "Puhutaanko jostain muusta?" se sitten kysyi heti perään ja mä hymyilin katsahtaessani sitä.
"Puhutaan vaan", vastasin. "Mut sanon sen vielä, että musta tuntuu hyvältä, että sä pystyt puhumaan mulle ja että – tai siis, että mä kyllä kuuntelen aina, oli sulla mitä vaan", jatkoin vakavammin ja olin erittäin tosissani.
Olinhan mä sanonut tämän aikaisemmin, mutta tuntui, että mun piti toistaa, sillä Tiialle omista asioista puhuminen ei tainnut olla kaikista helpointa.
"Tiedän, kiitos", Tiian äänessä kuulsi suloinen lämpö. "Ja mä kuuntelen myös."
Mun suupieleen nousi hymy ja mun sydän löi taas aavistuksen nopeammin. Aamun paha mieli oli haihtunut, vaikka musta tuntuikin edelleen pahalta se, millainen Samuel oli eilen ollut Tiialle. Tuntui niin pohjattoman helpottavalta, että me kuitenkin oltiin saatu puhuttua ja Tiia halusi edelleen olla mun kanssa.
Ja seksi Tiian kanssa oli ollut helvetin ihanaa. Kai mä tavallaan joskus stressasin sitä, etten mä ollut mitenkään kokenut, ei mulla ollut muita ollut kuin Nelli, mutta Tiian kanssa ei ollut stressannut. Mä olin saanut sen nauttimaan ja se tuntui hyvältä.
Ja tuntui ihan mielettömän mahtavalta, että me oikeasti nyt seurusteltiin.
Siirsin kättäni ratilta ja sipaisin kevyesti Tiian sylissä olevaa kättä, asetin sormeni sen sormien lomaan. Tiia puristi mun kättäni hennosti, kunnes siirsi mun käden takaisin ratille.
"Kädet ratille", se komensi ja mä naurahdin.
"Etkö sä luota mun ajotaitoihin?" kysyin ja Tiiakin naurahti hiljaa.
"En tarpeeks", se myönsi ja mä pudistelin päätäni hymyillen.
"Luota sit autoon, tässä on uusin DSC", kerroin ja mun suupielissä nyki hymy jo valmiiksi, ennen kuin mä olin edes kääntänyt kasvoni nähdäkseni Tiian ilmeen. Se kohotti kulmiaan ja sitten rypisti niitä hassusti, selvästikään tajuamatta mun puheitani.
"Mikä helvetti se on?" se kysyi suoraan ja mä naurahdin.
"Ajonvakautusjärjestelmä."
"Voi jestas."
Mä virnistin katsellessani tietä.
"Älä luule väärin, ei mua oikeesti kiinnosta autot ja niiden ominaisuudet yhtään", kerroin rehellisesti ja katsahdin nopeasti Tiiaa.
"Se on hyvä, mä en kestä kuunnella ihmisiä, jotka jauhaa koko ajan vaan niiden autoista ja rassaa niitä kaiken vapaa-aikansa", Tiia vastasi ja mua hymyilytti, kun se ääni kiihtyi hieman. Välillä sen ääneen tuli sellaista huomattavaa puhtia. "Eiks kaikki kliseiset BMW-kuskit oo just sellasia?" se sitten kysyi ja sen äänestä kuulsi huvittuneisuus, pieni kiusoittelu.
Mä naurahdin jälleen.
"Mä oon se tarvittava poikkeus."
"Okei, että et loukkaannu bemariläpistä?" se tiedusteli ja mua huvitti koko puheenaihe.
"Kokeile."
"En mä osaa, kun yhen", Tiia myönsi. "Mitä yhteistä on kortsulla ja Bemarilla?"
Mä nauroin.
"Mä tiedän tohon vastauksen", kerroin. "Pidätkö sä mua mulkkuna?" kysyin ja Tiia nauroi vuorostaan, vapautuneesti ja estoitta. Tuntui hyvältä kuulla sen nauravan.
"En todellakaan."
Katsoin Tiiaa nopeasti ja se hymyili.
"Hyvä."
Tiian käsi liikahti vuorostaan varoen mun ratilla lepäävälle kädelleni. Oli vaan niin kiva, tuntui kivalta, kun oli joku, joka teki noin. Tuntui ihanalta, kun juuri Tiia oli siinä. Mä tunsin vaan ihan sekopäistä iloisuutta, leijailin jossain purkkapinkissä kuplassa, mutta ei haitannut yhtään.
"Meinasitko sä ajaa ajokorttia?" kysyin vilkaisten tyttöä vieressäni.
"En mä tiiä, ehkä sit joskus, jos on rahaa", se mietti kohauttaen olkiaan ja laski kätensä mun kädeltäni.
Hetkeksi sen ilme muuttui vähän, melkein kuin se menisi vaikeaksi. Mä mietin, että ehkä raha oli sille sellainen aihe. Mä toivoin, ettei aihe ollut sille vaikea juuri mun seurassani. Olihan mun sitä tavallaan vaikea käsittää, siis sitä, etteivät porukat maksaneet autokoulua, vaikka kyllä mä tiesin, ettei kaikilla ollut rahaa. Edes puoltakaan siitä, mitä meillä oli.
"Mä voin opettaa sua joku päivä ajaa tätä", ehdotin ja Tiian huulilta karkasi nauru. Mä kohotin kulmiani sille.
"Etkö sä välitä sun autosta tuonkaan vertaa? Mä kolaroisin tän ekaan puuhun", se vastasi ja mun suupielessä kävi hymy.
"Älä aliarvioi ittees", pyysin rentoon sävyyn ja vilkaisin Tiiaa.
"Okei."
"Eli se käy?"
"Mikä?"
Mä virnistin huvittuneena.
"Susta tulee sellanen kliseinen bemarikuski", tuumasin ja Tiia naurahti.
"Varo vaan, kohta en tee muuta kun rassaan öljysissä haalareissa sun autoo kaikki päivät", se pohti ja sai mun huulille nousemaan huvittuneen hymyn.
"Hauska mielikuva."
"Todella."
Mun katse kävi Tiiassa ja mä virnistin sen hymylle. Hitsi, että sen kanssa oli vaan helppo olla.
Tuntui kuin me oltaisiin tunnettu kauemmin, ja vaikka se kuulosti aivan helvetin kornilta, niin siltä vaan tuntui. Mulla oli helpottunut olo, koska vielä eilen illalla ja vielä tänään aamulla mä olin pelännyt, että Tiian ja mun juttu päättyisi, ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaakaan.
Mä ajoin rauhakseen meidän pihatielle, parkkeerasin talon edustalle ja me noustiin kyydistä. Aurinko paistoi edelleen lämpimänä, säteet saivat siristelemään silmiä. Meidän terassilla oli edelleen tölkkejä ja pulloja eiliseltä, enhän mä ollut oikeastaan siivonnut ja muistinkin sen vasta nyt.
"Voi olla sotkusta sisällä", varoitin, vaikken halunnutkaan viitata mitenkään eiliseen, inhottavaksi menneeseen iltaan.
Käännyin katsomaan Tiiaan, kun olin kävellyt muutaman askeleen pois autolta. Tiia seisoskeli takapenkiltä ottamansa laukun kanssa auton vierellä ja katseli eteensä. Se näytti mietteliäältä, kuin ajatuksiinsa vajonneelta ja mä mietin saman tien, että ahdistiko sitä kuitenkin tulla meille eilisen jälkeen.
Etupihan ruusupuska oli osittain kaatunut mun ja Samuelin yhteenoton takia.
"Tiia?" kysyin, sain tummatukan hätkähtämään.
"Hmm?" se äännähti ja keskitti siniharmaiden silmiensä katseen muhun. "En mä olettanutkaan, että sä oot siivonnu eilisen jälkiä", se sitten jatkoi heti perään, oli kuitenkin rekisteröinyt mun sanani.
Tiiasta huokui hetken jotain, niin kuin se pitäisi sisällään jotain, joka pyrkisi ulos. Mä olin havainnut siitä sellaista aikaisemminkin. Pian se kuitekin hymyili mulle ja käveli mun luokseni.
"Voin auttaa sua siivoomaan", Tiia lupautui ja sipaisi hiuksia korvan taakse.
"Okei,mut ei jaksa vielä siivota", kerroin, koska en vaan oikeasti jaksanut. Krapula sai olon väsyneeksi ja muutenkin, mä halusin ihan ensiksi vaan olla Tiian kanssa.
"Ei sit siivota vielä", Tiia myötäili ja mä hymyilin.
Otin kiinni sen kädestä ja se puristi aavistuksen. Mun teki mieli kysyä siltä, että oliko sen vaikea tulla tänne eilisen takia. En kuitenkaan ehtinyt, kun Tiia käännähti mua päin ja liikautti kätensä rennosti mun yläkropan ympärille. Mä katsoin sen kasvoihin ja se katseli hetken takaisin, kallisti sitten päätään silmiään siristäen ja mä kohotin kulmiani kysyvästi. Se näytti mietteliäältä.
"Mitä nyt?"
Tiia vilkaisi alas ja tuli sitten vielä enemmän liki, painoi lopulta poskensa vasten mun olkapäätä sanomatta mitään. Mä kiersin toisen käteni sen ympärille hieman hämilläni ja silitin toisella kädelläni sen tummia hiuksia.
"Onks jokin huonosti?" kysyin ja Tiia veti hiljaa henkeä. "Tiia?"
Se oli hetken aikaa hiljaa, kunnes liikautti kasvojaan, painoi poskensa sijasta otsansa mua vasten. Se siirsi kätensä mun selälle, piirsi sormellaan epämääräisiä kuvioita mun selkään. Ja lopulta kohotti kasvonsa mua kohti.
"Mä vaan – pelottaa olla onnellinen, jos se ei kestäkään tai että jokin menee pieleen ja - " Tiia puhui ja mä laskin käteni sen kyljelle.
"Mutta entä jos ei mene?" kysyin ihan vakavasti. "Tai niin mä haluun uskoo."
Tiian suupielet värähtivät hieman ylöspäin.
"Niin mäkin, sori, mä vaan – oon vaan niin epävarma", se kertoi hyvin suoraan ja vilpittömästi.
"Saat sä olla", kerroin ja hymyilin vähän. "Mutta mä – tai siis, ei sun mun kanssa tarvii olla", jatkoin. Musta tuntui, etten mä osannut puhua tällaisista jutuista, mutta kuitenkin onnistuin aika hyvin. Mä olin tavattoman tosissani ja olin mäkin epävarma, mutta ehkä mä en antanut sille tunteelle valtaa samalla tavalla kuin Tiia.
Ja Tiia oli ihana, kun se oli tuollainen.
"Niin, ja mä tiiän, mutta kai mä vaan aina jotenkin – tai oon kai vaan niin taipuvainen ajattelemaan asioita huonoimman kautta", tummatukka puhui ja naurahti hiljaisesti. "Ja kun tää vaan tuntuu edelleen vähän oudolta, siis silleen hyvällä tavalla, tää on tosi odottamatonta ja – niin."
Mä hymyilin hieman enemmän ja sipaisin Tiian hiuksia.
"Mä tajuun", vastasin nyökytellen.
"Ja mä mietin, että kun sä lähet syksyllä opiskelee Jyväskylään, niin entäs sitten ja – äh, mä varmaan mietin vaan liikaa", se puhui sitten, ennen kuin mä ehdin jatkaa sanojani.
Tiia vilkaisi ympärilleen ja mä kiersin käteni sen ympärille samalla tavalla rennosti kuin se mun.
"Niin sä taidat tehdä", pohdiskelin ja Tiia katsoi mua. Mä hymyilin sille ja se kohotti aavistuksen kulmiaan. "Ja mitä sitten, jos mä lähden opiskelemaan sinne? Sehän on tossa vieressä ja sitä paitsi, sun iltalukiohan on siellä kans, sä voit muuttaa myös Jyväskylään", järkeilin ja Tiian katse keskittyi mun silmiini. Hetken se katsoi, kunnes hymyili leveämmin.
"Mikä järjen ääni, miten mä oon selvinnyt ilman sua", se lausahti kevyemmin ja mä naurahdin.
"Mä oon oikeesti paljon tyhmempi kun mitä annan olettaa", vastasin saaden Tiian hymyn muuttumaan virnistykseksi.
"Breaking news, onko Akseli Saariaho todellisuudessa tyhmä?" se puhui ja sai mut nauramaan.
"Sä oot ihan hassu", kerroin.
Tiian suupieli nousi taas hymyyn ja samassa mä vein molemamt käteni sen kyljille ja kutitin kevyesti. Tiia äännähti ja karkasi mun läheltäni, peruutti monta askelta kauemmas.
"Toi on kiellettyä! Mä kutian helposti", se ilmoitti pyyhkäisten hiuksiaan ja sai mut nauramaan.
"Ai kutiat?" kysyin ja kävelin lähemmäs sitä. Tiia nosti kädet eteensä nauraen.
"Joo, pysy kaukana tai mä kutitan sua", se uhkasi ja mä seisahduin.
"Kutita vaan", kehotin ja levitin käsiäni.
Tiia kohotti kulmiaan ja mä hymyilin sille. Se käveli lähemmäs varautunein askelin ja samassa sujautti kätensä mun kyljille kutitellen. Mä virnistin sille, kun se ei saanut mussa aikaan reaktiota.
"Etkö sä kutia?" se pukahti ihmeissään ja laski kätensä. Mä pudistin päätäni katsellen sitä ja se risti kädet rintansa päälle.
"Vaan jalkapohjista", paljastin ja Tiia katsoi mua epäuskoisena.
"Sä oot outo", se kommentoi ja mä naurahdin, kunnes nappasin tytön yllättäen halaukseen.
"Sä oot ihana", lipsautin puolivahingossa sen hiuksiin ja ehkä mun poskia edelleen vähän kuumotti puhua noin, mutta ei se haitannut.
Tiia laski kätensä rinnaltaan ja kohotti katseensa muhun, kun mä hellitin vähän otettani. Tuntui vaan niin saakelin hykerryttävältä, kun se oli lähellä.
"Niinkö?" se kysyi ja mä hymyilin nyökytellen, kunnes nostin käteni sen niskaan ja liikautin kasvojani lähemmäs.
Tiia kuroi meidän välillä olevat sentit kiinni ja mä tunsin sen hymyn mun suutani vasten, kun painoin huuleni sen huulille.
Edelleen mun vatsanpohjaa kutkutti, kun se suuteli mua, kun sen huulet liikkuivat lämpiminä vasten mun huuliani ja kun se nosti kätensä mun hiuksiin ja tuli vielä enemmän liki.
Me ei pidetty kiirettä, jäätiin viipyilemään niihin suudelmiin, enkä mä olisi malttanut lopettaa. Lopulta me vaan hengiteltiin hiljaa toistemme huulia vasten ja mua hymyilytti. Se tyttö oli ihan mieletön.
Me katseltiin toisiamme pitkäksi venähtänyt tovi, ennen kuin lopulta irrottauduttiin. Tiia siristeli silmiään auringossa ja hetken ajan katseli rantaan, kunnes liikahti talolle päin. Mä katselin sen perään muutaman sekuntin verran, kunnes seurasin sitä eilisistä juhlista sotkuun menneelle terassille.
*
Musta tuntui, että seuraavalla viikolla mä olin ihan vaan yhtä hymyä. Tiistaina mä sain tietää, että tulin valituksi ihan kaikkiin mun hakukohteisiin opiskelemaan. Ja vaikka mä tiesin, että varsinkin isä oli tajuttoman pettynyt mun valintaani, niin mä vastaanotin sen fysioterapeutin paikan Jyväskylästä. Mä tiesin, että se olisi halunnut, että mä menisin yliopistoon, mutta vaikka se tuntui aivan saatanan vaikealta, niin mä oikeasti halusin elää mun elämääni välittämättä siitä, mitä mun porukat ajattelivat. Eikä isä saisi tehtyä musta sen firmaan jatkajaa, niin kuin se ei ollut saanut tehtyä musta mitään tulevaa NHL-pelaajaakaan.
Jos ei kelvannut, niin ihan sama sitten. Ja kuitenkin, edelleen, osa musta pelkäsi tuottavansa pettymyksen.
Mä en kuitenkaan halunnut murehtia mun porukoita, koska mun fiilis oli muutoin ihan pilvissä. Mä kerroin heti ensimmäiseksi Tiialle mun opiskelupaikasta ja se laitteli työpaikaltaan mulle onnitteluviestejä. Ja mä soittelin Eeliksen kanssa ja se kyseli, että oltiinko mä ja Tiia saatu selvitettyä asiat juhannukselta. Mulla oli jo nyt vähän ikävä Eelistä, vaikka me oltiin vasta nähty – se asui kuitenkin sen verran kaukana, ettei voinut vaan hengailla milloin huvitti. Lukioaikoina me oltiin kuitenkin nähty suunnilleen päivittäin.
Mä vietin viikolla kaikki päiväni Tiian kanssa, aina kun se vaan töiltään ehti. Se kertoi Sinnan laittaneen sille snäppiä, jossa se kyseli kuulumisia. Ja Tiia puhui, kuinka sitä epäilytti, että kysyikö Sinna tosissaan. Se mietti, että Sinna halusi vaan udella juhannuksesta. Mä vakuutin sille, että Sinna oli varmasti tosissaan ja että Sinna oli suunnilleen kultaisin ihminen, jonka mä tunsin.
Mä näin, kuinka Tiiaa hämmensi Sinnan ystävällisyys. Ja vielä enemmän sitä hämmensi, kun Sinna kysyi, että haluaisiko Tiia joskus käydä kahvilla tai hengailla. Musta tuntui hitsin kivalta, kun se kysyi. Ehkä mä olin vähän pelännyt, että miten mun frendit suhtautuisivat Tiiaan – siis muut, kuin Tumppi ja Iivo.
Me ei tehty Tiian kanssa paljon mitään ihmeellistä, me vaan oltiin meillä tai käytiin ajelemassa jossain. Eikä tarvinnutkaan, musta oli kiva vaan viettää aikaa.
Tiia oli seuraavan viikonlopun lauantaista sunnuntaihin Minjan luona yötä ja mä päätin ajella sunnuntaina Jyväskylään. Mun oli oikeastaan ajatuksena nähdä Tumppia, mutta se ei ehtinyt, joten mä viestittelin Iivolle.
Iivo kysyi mua niille kahville, koska ulkona oli pilvistä, eikä muutenkaan mikään paras hengailusää. Vaikka mä en tiennyt, että oliko Joona kotona, enkä mä kehdannut kysyä, niin silti musta tuntui vähän vaikealta mennä niiden kämpille. Niin, että mä ehdotin mieluummin jotain ruokapaikkaa keskustassa ja ehkä Iivo tajusi, mitä mä kelasin, tai sitten ei. Kai mä ajattelin, että olisi vähän kiusallista nähdä Joonaa, ei me kuitenkaan oltu mitään kavereita, vaikka oltiinkin sovussa.
Iivo tuli sitten keskustaan, Joonan kyydillä kylläkin. Ne ajatelivat bussiasemalle, jonka reunalla mä istuskelin. Tummansinisen Golfin ratin takana istuva kundi kuitenkin yllättäen nyökkäsi mulle tervehdyksen ja mä nyökkäsin takaisin, eikä se tuntunut edes mitenkään teennäiseltä. Iivo hyppäsi vänkärin puolelta, moikkasi Joonalle ja käveli sitten rennoin askelin mun luokseni.
"Moi", se tervehti hyväntuuliseen sävyyn ja pyyhkäisi päälaellaan olevalta löysältä nutturalta karanneen kiharan kasvoiltaan.
"Moro", vastasin hymyillen ja nousin seisomaan puiselta penkiltä. "Miten menee?"
Iivo kohautteli olkiaan huolettomasti.
"Ihan jees, töitä vaan ja sain sen koulupaikan, ei oo ihan kauheesti ehtiny nähä ketään", se jutteli ja me lähdettiin lampsimaan katua eteen päin. "Miten sulla?" se kysyi sitten ja mä katsahdin pilviselle taivaalle. Nostin harmaan hupparin hihoja ylemmäs, koska ulkona oli auringonpuutteesta huolimatta melko lämmin.
"Ihan hyvin", vastasin rennosti ja vilkaisin löysään ruutupaitaan pukeutunutta kaveriani, jonka kasvoille nousi virnistys. "Mitä?"
"Ihan hyvin", se matki mun ääntäni ja tönäisi mua hellästi kylkeen. "Noi sydämet sun silmissä näkee kilometrin päähän", se jatkoi vitsaillen, kuulosti melkein Tumpilta, ja mä kohotin kulmiani, kunnes naurahdin hämilläni.
"Mitkä sydämet?" ihmettelin ja Iivo hymyili mulle leikkisästi. "Täh?"
Iivo naurahti.
"Tiia on snäppäilly mulle, oon tosi ilonen teidän puolesta", se sitten vaan tuumasi vilpittömästi ja mun suupieli värähti hymyyn.
"Oon kyl kans tosi ilonen", myönsin rehellisesti ja vilkaisin Iivoa.
"Tulihan se sieltä", se sanoi rennosti, hymy suupielessään. Mä naurahdin hiljaa ja työnsin kädet farkkujen taskuihin.
Me päätettiin käydä lounaalla yhdessä kiinalaisessa ravintolassa ja ehdittiin sisään juuri ennen kuin sade yllätti. Iivo kyseli musta ja Tiiasta, ja mun mielestä oli vähän hämmentävää jutella mun parisuhteesta – siis ylipäätänsä yhtään kenellekään. Mutta se tuntui silti kivalta, oli kiva, kun saattoi vaan hehkuttaa. Iivo kysyi myös Samuelista ja mä kerroin sille, etten mä ollut juhannuksen jälkeen viestitellyt sen kanssa mitään. Ei se ollut pyytänyt anteeksi käytöstään, enkä mä kokenut tarpeelliseksi myöskään tehdä niin, tai ylipäänsä muutenkaan ottaa siihen mitään yhteyttä.
Me ei oltu Samuelin kanssa ikinä ajauduttu tällä tavalla riitoihin, joten tuntuihan se jollain tavalla kuitenkin pahalta. Se oli kuitenkin mun serkku ja mä olin tutenut sen vauvasta saakka, kai se jollain tavalla oli mulle melkein isoveli. Mä olin kuitenkin varma, että jos Samuel ei pyytäisi anteeksi Tiialta juhannuksen tapahtumia tai korjaisi sen käytöstä, niin ei mua huvittanut olla sen kanssa missään tekemisissä. Jos nyt muutenkaan.
Me pyörittiin Iivon kanssa kaupungilla vielä jonkin aikaa lounaan jälkeen ja musta oli tosi kiva nähdä sitä vaan kahdestaan. Me ei oikeastaan nähty nykyisin kamalasti, lähinnä vaan jos seurassa oli muitakin. Mä kuitenkin taas muistin, että miten huippu tyyppi se oli – sille pystyi helposti juttelemaan ihan mistä vaan ja se kuunteli aidosti.
Oli jo pitkälle iltapäivä, kun mä ajoin takaisin Kiuruharjulle. Me oltiin sovittu Tiian kanssa, että se tulisi meille yöksi, kun sillä oli vapaatakin seuraava päivä, joten mä sitten noukin sen kyytiini Minjan luota.
Me tehtiin illalla pizzaa ja katsottiin Netflixistä leffaa. Tiia nojaili muhun ja mä silittelin sen hiuksia. Se oli mielettömän suloinen vaaleanvioletissa topissa ja yöshortseissa kaivautuessaan paremmin mun kainalooni. Mun teki edelleen mieli nipistää itseäni, että olisin voinut varmistaa, etten vaan nähnyt unta. Elokuvan jälkeen Tiia jäi vielä siihen mun kainalooni, hipsutteli mun paljasta yläkroppaani, enkä mä halunnut itsekään liikahtaa pois. Tuntui rauhoittavalta, eikä jännittänyt. Oli ihanaa, että Tiiakin oli niin rennosti mun lähelläni.
"Miten sillä Minjalla menee?" kysyin varovasti, kun me oltiin jonkin aikaa vaan oltu hiljaisuudessa.
Mä muistin miten ahdistuneen puhelun Minja oli soittanut Tiialle edellisviikolla.
"Vähän paremmin nyt", Tiia kertoi ja lopulta kohottautui mun kainalostani. Mun teki mieli vetää se takaisin, mutta siirsin kuitenkin vain katseeni sen siniharmaisiin silmiin. Tiian hiukset olivat auki ja hassusti vähän sotkussa.
"Okei, hyvä tietää", vastasin vilpittömästi ja Tiia vei hiuksia korvan taakse.
"Minja sano, että mä saan kertoo sulle, tai kun se on jo tehny päätöksen ja – " Tiia vetäisi vähän henkeä ja mä katselin sitä kysyvästi.
"Päätöksen mistä?" kysyin ja Tiia kuljetteli sormeaan mun kaulallani.
"Lapsesta – siis Minja on – se on raskaana", tummatukka sitten sanoi takeltelevaan sävyyn.
Mä hämmennyin, aika paljonkin siihen nähden, etten mä edes tuntenut Minjaa. En mä kuitenkaan ollut odottanut mitään tuollaista, mä olin kelannut, että Minjalla oli ollut ehkä jotain mieshuolia.
"Ai, siis oikeesti?" pukahdin hölmösti ja Tiia nyökytteli. "Oho."
"Niin, aika shokki sille", Tiia pohti, mutta hymyili sitten hieman. "Mutta se oli nyt jo parempana, se aikoo siis pitää sen lapsen ja siis Oliver – "
"Oliver?" mä keskeytin ja Tiia kohtasi mun katseeni. "Ai Malmi?"
"Niin, älä nyt keskeytä", se sanoi ja naurahti vähän.
"Sori."
"Oliver otti sen asian ihan hyvin, siis siihen nähden, että se on Oliver", Tiia puhui ja mä katsoin sitä pöllämystyneenä.
"Siis Oliver on sen lapsen isä?" mä kysyin tyhmänä ja Tiia nyökytteli. "Seurusteleeko ne siis?"
Tiia pudisti päätään hitaasti.
"Ei ne seurustele, eikä ne kyllä varmasti tuu ikinä seurustelemaan, mutta Oliver oli ihan, että – tai siis se haluaa olla sille lapselle isä ja silleen", Tiia puhui ja mä katsoin sitä edelleen hämilläni.
Ei sillä, että mä tuntisin Oliveriakaan sen paremmin, me oltiin oltu vaan samaan aikaan yläkoulussa ja sitten lukiossa, mutta tuntui tämä nyt silti vähän yllättävältä. Mä muistin Oliverin oikeastaan vaan sellaisena vähän syrjäänvetäytyvänä tyyppinä, joka liikkui Saken ja kumppaneiden kanssa, eikä jaksanut käydä koulussa. Oli se yläkouluaikoina kerran puolustanut Sinnaa Sakelta, joten saattoihan se oikeasti olla ihan okei tyyppi.
"Aika yllättävää, tai siis, niin. Mutta hyvä, että Oliver on mukana", puhuin epämääräisesti osaamatta vastata mitään järkevää. Mitä tuollaiseen edes pitäisi?
"Niin, niinpä", Tiia myötäili ja hymyili vähän. "Minja esitteli jo mulle netistä jotain vauvatarvikkeita, mitä se meinas hommata", Tiia sitten naurahti ja mä hymyilin.
"Varmaan aika erikoista."
"Vähän, mutta aika sulosta kuitenkin", Tiia tuumasi ja painautui sitten takaisin mun kainalooni.
Mä silitin sen olkapäätäni, enkä alkanut jauhaa enempää Minjasta, vaikka olinkin vähän utelias. Tiia ei kuitenkaan enää puhunut, joten annoin olla.
Me oltiin hetken aikaa hiljaa, kunnes Tiia rikkoi hiljaisuuden kysymällä, että mitä me oltiin tehty Iivon kanssa. Joten mä sitten höpöttelin käyneeni sen kanssa syömässä ja henganneeni kaupungilla. Ja sitten mä mietin, että mitähän shampoota se käytti, kun sen hiukset olivat niin tuuheat ja Tiiaa nauratti. Ja mä valitin, että mun hiuksista ei saisi mitenkään sellaisia ja Tiia vakuutteli, että se tykkäsi kyllä mun blondista fledasta enemmän kuin Iivon kutreista.
Onneksi niin.
*
Me nukuttiin seuraavana aamuna pitkään, eikä pidetty kiirettä siirtyä pois sängystä. Me oltiin nukuttu monta yötä yhdessä, mutta se oli silti erikoista ja vähän jännää. Ja mä huomasin, että Tiiakin jännitti edelleen. Se vaikutti välillä epävarmalta, niin kuin se olisi epävarma sen kehosta tai ulkonäöstä, vaikka mun mielestä se näytti helvetin upealta. Siinä niin aamullakin, silmät unisina ja hiukset sekaisin. Mä halusin, että se tajuaisi miten hitsin upea se oikeasti oli.
Mä paistoin aamupalaksi munakasta ja Tiiaa hymyilytti, kun se mietti, että se oli parin viikon aikana syönyt aamupalan useammin kuin viimeisen parin vuoden aikana yhteensä.
"Etkö sä muista mitä mä sanoin sulle siitä aamupalasta?" kysyin seisoessani hellan edessä ja katsoessani ruokapöydässä mustissa housuissa ja valkoisessa olkapäät paljastavassa paidassa istuvaa tyttöä.
Tiia kallisti päätään, nojautui kättään vasten ja hymyili sitten huvittueena.
"Aamupalaon päivän tärkein ateria", se matki mun ääntäni ja mä naurahdin.
"Touché", tuumasin rennosti, pyyhkäisin kättäni mustiin Adidaksen verkkareihini ja otin sitten pannun levyltä. Vilkaisin Tiiaa, joka katseli mua hymy suupielessään. "Mitä?"
Tiia pudisteli vähän päätään ja lopetti nojailun käteensä.
"Ei mitään, tuli vaan mieleen, kun olin täällä ekan kerran ja sä esittelit jotain sun veristä sormees, kun olit kuorinu appelsiinia", se sitten pohti ja mun huulilta karkasi hiljainen nauru sen muiston myötä. Salaa mä kuitenkin kiitin jotain ylempiä voimia, että Tiia oli päätynyt meille yöksi silloin – tai että mä olin kehdannut kysyä sitä.
"Mun tähtihetkeni", mietin ironisesti ja Tiia naurahti.
"Sä et sentään viskonu kännissä käpyjä ikkunaan", se sitten huomautti hymyillen, nousi pöydästä ja käveli lähemmäs mua. Mä katselin sitä, kun se avasi jääkaapin oven ja nappasi sieltä avatun omenamehupurkin.
"Sä olit kyllä vihanen sillon, kelasin, että revit mut palasiks", mä pohdin ja Tiia naurahti uudelleen.
"Kävi kyllä mielessä", se vastasi ja mun huulille nousi hyvittunut hymy.
Laskin meidän molempien lautaselle munakasta, tyrkkäsin sitten pannun käsistäni ja käännyin Tiiaa päin. Se käännähti myös ja mun suupieli nyki hymyyn. Hetken me katsottiin toisiamme, kunnes mä nostin käteni Tiian niskaan ja vedin sen huulet mun omilleni.
Se vastasi lämpimästi mun huulteen liikkeeseen.
"Onneks kuitenkin", mä sanoin hiljaisemmin meidän huulten irrottautuessa hetkeksi.
"Ai mitä?"
"Heittelit niitä käpyjä", selvensin. "Et varmaan muuten ois siinä."
Tiia naurahti hiljaa ja liu'utti käsiään mun paljaita kylkiäni pitkin.
"Totta", se vastasi ja kohtasi mun katseeni. Mä hymyilin sille, enkä malttanut olla painamatta huuliani sen huulille uudelleen.
Mä halusin sitä, oikeasti aivan helvetisti, ja se tuntui myös fyysisesti – Tiia sai mut reagoimaan noin vähällä. Ei sen tarvinnut kuin suudella mua. Tilanne ei kuitenkaan edennyt pidemmälle, kun Tiia lopulta irrottautui ja pohti, että pitäisi varmaan alkaa syömään.
Mä katsoin, kuinka se nappasi meidän lautaset ja suuntasi sitten ruokapöytään. Hetken mä katselin sitä ja sen kroppaa, sen söpöä takapuolta ja nättejä rintoja ja lantion kaarta. Se näytti niin hyvältä.
Rauhotutaan Aksu.
Puhalsin hitaasti ilmaa ulos keuhkoistani ja huomasin Tiian käännähtävän katsomaan mua. Se kohotti mulle kysyvästi kulmiaan ja mä hymyilin sille vähän, kunnes etsin kaapista lasit ja otin Tiian aiemmin nappaaman omenamehupurkin käteeni suunnaten sitten ruokapöytään tummatukan seuraan.
Me syötiin kaikessa rauhassa aamupala, joka kellonajallisesti oli varmaan enemmän joku brunssi, mutta ihan sama. Aurinko paistoi taas, eikä eilisestä sateesta ollut tietoakaan. Mä kelasin ääneen, että mentäisiin uimaan, mutta Tiia epäili veden olevan liian kylmää. Mä sanoin, että se oli ihan vilukissa ja se näytti mulle kieltään, mutta otti kuitenkin kohta kiinni mun pöydällä lepäävästä kädestäni.
Ja sitten se kuitenkin lupautui ainakin nopeasti pulahtamaan.
Me ei kuitenkaan ehditty miettiä uimista sen pidemmälle, tai oikeastaan ylipäätänsä liikahtaa siitä ruokapöydästä yhtään mihinkään, kun joku tai jokin pihalla varasti mun ja varmaan Tiiankin huomion.
Mä rypistin otsaani hämilläni siirtäessäni katseeni keittiön isoihin ikkunoihin.
Pihaan kaarsi musta Mersu, tarkemmin taksi. Ja rehellisesti sanottuna mulla ei ollut pienintäkään ajatusta siitä, kuka tulisi meidän pihaan keskellä päivää taksilla.
Musta auto pysäköi pihaan ja mun suu aukesi automaattisesti, kun mä sitten nopeasti tunnistin autosta ulos nousevan naisen.
"Mitä helvettiä?" mumahdin hiljaa ja sain sanoillani Tiian kääntymään ikkunoita kohti.
"Kuka se on?" Tiia kysyi ja mä katselin hämilläni ikkunaan, kunnes vedin hiljaa henkeä.
"Mun äiti."
Tiia käännähti äkkiä mua päin ja mä vilkaisin tyttöä, joka näytti yhtäkkiä hyvin säikähtäneeltä.
"Mitä?"
Mun katse siirtyi takaisin ulos.
"Ja mun isä", lisäsin, kun vänkärin puolelta pihalle asteli mies.
Mä en tiennyt, olinko mä enemmän hämillään vai enemmän turhautunut, kun tunnistin vanhempani pihalla. Niiden piti palata joskus kolmen viikon päästä, ei nyt. Mitä helvettiä ne täällä tekivät?
Tiia kääntyi takaisin ikkunan suuntaan ja mä havaitsin sen olemuksen jännittyvän.
"Mutta eikö niiden pitäny – ?"
"Piti", keskeytin levottomammin, kuin tarkoitin, "tulla takas joskus heinäkuun lopussa", jatkoin ja Tiian käsi irrottautui mun kädestäni, niin kuin se ei voisi pitää mua kädestä mun vanhempien nähden. Vaikka toisaalta, muakin alkoi hermostuttaa. En mä halunnut Tiian näkevän mun porukoita tällä tavalla, näin yllättäen.
Ja jostain mun sisältäni nousi se vanha Akseli – se, joka alkoi kelailla, mitä vanhemmat ajattelivat – ihan kaikesta, jokaisesta vitun valinnasta ja teosta ja sanasta. Ei se ollut mitään sellaista, että mä olisin pelännyt, mitä ne ajattelisivat Tiiasta. Tai ehkä se oikeasti olikin, ehkä se oli jotain sellaista. Jotain, mihin mä olin oppinut, sellainen synnynnäinen mekanismi mun sisälläni.
Mä en halunnut ajatella niin. Mun ei tarvinnut ajatella niin.
Mä en ollut enää sellainen.
"Mutta – en mä, en mä oo valmis näkee sun porukoita vielä", Tiia puhui, säikähtäneenä, herätti mut ajatuksistani.
Tummatukka käännähti mua päin ja mä siirsin katseeni sen silmiin.
"En mä osaa tällasta", se jatkoi melkein parahtaen ja kiersi kädet ympärilleen, kuten aina silloin, kun se koki olonsa jotenkin uhatuksi tai turvattomaksi.
Se näytti ahdistuneelta ja musta tuntui pahalta. En mäkään halunnut, että tämä menisi näin, varoittamatta. Sen verran mä kuitenkin olin ehtinyt oppia tuntemaan Tiiaa, että mä tiesin, että tällainen oli sille varmaan vaikeaa.
"Ei sun tarvii osata mitään", mä sanoin ja yritin kuulostaa rauhalliselta. Laskin käteni Tiian kädelle. "Lähetään vaikka menee saman tien", lisäsin ja Tiia kohotti katseensa muhun.
"No ei me nyt heti voida", se äännähti.
En ehtinyt vastata mitään, kun ovi kävi. Mua hermostutti tavallaan aika paljon.
"Moi kulta!" äidin tervehdys kantautui eteisestä ja mä jouduin selvittelemään kurkkuani. Nousin pöydästä, nappasin sohvan karmilta siihen jääneen valkoisen t-paidan ja vedin päälleni, ennen kuin vastasin:
"Moi!"
"Tuletko auttamaan näiden laukkujen kanssa?" äiti huhuili perään ja mä vilkaisin olohuoneeseen myös tullutta Tiiaa, kunnes liikahdin.
Mulla ei ollut hajuakaan, miksi ne tulivat näin ajoissa takaisin, koska äiti ei salettiin halunnut keskeyttää mitään ulkomaanlomaansa helpolla. Osasin kuitenkin veikata, että se liittyin isän yritykseen – kuten aina, bisnes meni kaiken edelle.
Katsoin Tiiaa, joka näytti hyvin orvolta seisoessaan sohvan vierustalla. Sen katseessa häilyi säikähdys ja sen kroppa oli jännittyneempi. Mä silitin sen olkapäätä heikkona rauhoittamiksen eleenä, kunnes kävelin olohuoneesta eteiseen.
Äiti seisoi eteisessä ja riisui korkokenkiä jaloistaan seinästä kiinni pitäen. Se kohottautui mun tullessa ja otti aurinkolasit silmiltään. Se oli ihan ruskea Kalifornian auringosta. Se oli käynyt kampaajalla reissussa, sen vaaleissa hiuksissa oli raitoja ja kutrit olivat aavistuksen lyhyemmät.
"Mitä te täällä teette?" kysyin heti ja äiti naurahti väkinäisesti.
"Isälles tuli yks liiketapaaminen, mun piti jäädä vielä, mutta tulin nyt kuitenkin itekin samalla lennolla", äiti kertoi ja hapuili mut halaukseen. "Ei ehditty ilmottaa mitään etukäteen."
Mietin, että kuinka niillä ei muka ollut pitkän matkan aikana aikaa laittaa yhtä helvetin viestiä mulle siitä, että ne olivat tulossa kotiin.
Halasin äitiä takaisin kevyesti.
"Okei, no mulla -"
Mun yritys kertoa siitä, että Tiia oli täällä, jäi kesken, kun äiti puhui päälle.
"Ne laukut on siinä terassilla", äiti opasti irrottautuen musta. "Isäs jäi vielä puhumaan ton taksikuskin kanssa, joku sen vanha koulututtu", nainen jatkoi pyöräyttäen silmiään, kunnes hymyili. Mä hymähdin, kunnes liikahdin äidin ohi terassille.
Isä heilautti kättään taksin luota ja mä rypistin otsaani, kun tunnistin taksikuskin samaksi äijäksi joka oli vienyt mut ja Tiian meille silloin viikkoja sitten, kun Tiia oli jäänyt ilman avaimia vesisateeseen.
Hieno homma.
Heilautin isälle kättäni, kunnes otin painavat matkalaukut ja toin ne sisälle. Äiti oli sillä tavalla vanhanaikainen, ettei se voinut kannella painavia laukkuja, koska se oli nainen.
Vilkaisin vaaleatukkaista naista, joka oli siirtynyt katsomaan itseään eteisen edustalla olevasta peilistä. Laskin laukut seinustan viereen ja äiti vilkaisi mua hymyillen.
"Mitä tänne kuuluu?" se kysyi ja vilkaisi ympärilleen. "Ootko muistanu siivota?" se verhosi kysymyksen kujeilevaksi huumoriksi ja hymyili, vaikka olikin ihan helvetin tosissaan.
"Välillä", heitin takaisin.
"Välillä?" äiti naurahti ja siristi silmiään. "Eli toisin sanoen mä saan soittaa huomenna tänne siivoojan", nainen jatkoi ja vilkaisi mua kulmiensa alta.
"Voi olla", pohdin ja katsahdin olohuoneen suunnille, vaikken Tiiaa siihen nähnytkään. Äiti katseli hetken peiliin, kunnes kääntyi katsomaan mua tarkastellen.
"Ootko vieny Ilonan haudalle kukkia?" se varmisteli.
Äidin katseessa muuttui aina jokin hetkellisesti, kun se mainitsi Ilonan. Mä nyökyttelin ja äiti nyökytteli, hetken katseli mua hyvin vakavana, kunnes hymyili.
"Kai sä oot syöny muutakin, kun grilliruokaa?" se kysyi ja mä kohotin kulmiani.
"En oikeestaan", totesin rehellisesti, naurahdin vähän ja äiti pyöritteli päätään.
"Uskomatonta, kohta se alkaa näkyä", se varoitti katsoen mua.
Äidistä olisi tietysti katastrofaalista, jos sen lapset vaikka lihoisivat tai jotain. Mun vanhemmista oli aina ollut ihan okei kommentoida mun, Alinan tai Ilonan ulkoisia piirteitä, painoa ja vartaloita. Ehkä sen takia Alinalla oli ollut pitkän aikaa vaikeuksia syömisen kanssa nuorempana. Ja oli mullakin ollut helvetisti paineita – myös ulkonäköön liittyviä, ei vaan urheiluun ja kouluun.
Avasin suuni ja olin sanomassa, että mulla oli vieraita, mutta en edelleenkään ehtinyt, kun isä sitten ilmaantui ulko-ovesta eteiseen.
"Moi Akseli", se tervehti ja sukaisi vaaleaa tukkaansa taakse. "Mulla on ylihuomenna Oulussa yks tärkeä tapaaminen, niin tultiin aikasemmin", se alkoi heti selostaa ja kuulin äidin hymähtävän merkitsevästi. Mä havaitsin, että ne olivat vaihteeksi riidelleet. "Mitä kuuluu?" isä kysyi perään ja mä liikahdin askeleen kohti olohuonetta.
"Hyvää, mä – tai mulla on oikeestaan seuraa", kerroin nopeasti ja äiti aukaisi suunsa. Se käännähti kunnolla mua päin.
"Ai, täällä?"
"Niin, mun –"
"Ja sä kerrot sen nyt", äiti puuskahti. "Kuka?"
Mä vilkaisin olohuoneen suunnalle.
"Tiia."
"Tiia?" äiti toisti ja sen ilme muuttui sillä tavalla, kun se usein muuttui, kun se kuuli jotain kiinnostavaa, varsinkin jotain juoruilun aiheita.
Vilkaisin molempia vanhempiani, kunnes liikahdin olohuoneen suunnalle. Tiia liikahti sohvan viereltä lähemmäs, kun mä ilmaannuin näköpiiriin äiti ja isä vanavedessäni. Tummatukka näytti varautuneelta, mä näin, vaikka se ehkä yritti peittää sitä.
"Tiia on mun tyttöystävä", päätin saman tien sanoa hyvin suoraan ja käännyin vanhempiani päin.
Mä olin kyllästynyt peittelyyn ja esittämiseen, kaikkeen sellaiseen, jota olin tehnyt niin paljon elämäni aikana. Ja muutenkin, miksi mun pitäisi peitellä tätä?
Katsoin Tiiaa, joka näytti yllättyneeltä. Mua hämmensi: ajatteliko se, etten mä kehtaisi sanoa mun porukoille meidän seurustelusta?Liikahdin lähemmäs tyttöä ja hipaisin varovasti sen käsivartta.
"Oi!" äiti henkäisi. "Täällähän on tapahtunu vaikka mitä meidän poissaollessa", se sitten pohti.
"Niin", mä ähkäisin ja pyyhkäisin hiuksiani taakse.
Mun oli kamalan vaikea olla. Kai mun oli usein mun porukoiden kanssa, jos muita oli paikalla. Äiti katsahti mua, kunnes siirsi katseensa Tiiaan. Se käveli lähemmäs ja ojensi kättään.
"Hei, mä olen Sanna", äiti esittäytyi ruskettuneilla kasvoillaan hymy.
Tiia tarttui sen käteen.
"Moi, Tiia", tummatukka vastasi ja hymyili varovaista hymyä.
"Oletpa sievä", äiti tuumasi ja mun teki mieli vajota pari metriä maan alle.
Ulkonäkö check, ja mä kuulin jo mielessäni seuraavat kysymykset. Ne kysymykset liittyisivät siihen, mitä koulua Tiia kävi tai mihin aikoisi pyrkiä, millaisia urasuunnitelmia, millainen perhe ja niin edelleen. Sellaisia asioita, jotka määrittivät ihmisen arvon mun vanhempien silmissä.
"Ai, kiitti", Tiian äänestä kuulsi puhdas hämmennys.
Äiti hymyili jälleen ja irrotti kätensä Tiian kädestä. Mä taas pyyhkäisin hionneita käsiäni housuihini ja kelasin vaan, että halusin häipyä Tiian kanssa meiltä mahdollisimman pian.
Äiti ei varmaan antaisi siihen mahdollisuutta.
Isä ojensi myös kättään ja esittäytyi ja Tiia yritti hymyilläuudelleen.
"Oletko sä Tiia Kiuruharjulta vai muualta?" äiti kyseli katsellen edelleen tutkiskellen Tiiaa ja mä näin, kuinka vaikeaa Tiian oli pitää katsekontaktia yllä.
Sitä ahdisti. Ja mua ahdisti, kun sitä ahdisti.
"Joo, tai siis oon Harjulta, me tota – me oltiin Akselin kanssa samaan aikaan yläasteella", Tiian puhui ja äiti näytti yllättyneeltä.
"Okei, en ole nähnyt sua ennen, kävitkö sä lukion muualla sitten?" se kyseli ja mä purin poskeni sisäpintaa.
"Mä oon oikeestaan nyt iltalukiossa Jyväskylässä ja teen tässä samalla töitä", Tiia kertoi ja äiti siristi aavistuksen silmiään.
Isä vilkaisi mua, mutta mä väistin sen katsetta.
Sitten sen puhelin alkoi soida, ja se jätti sanomatta mitään. Onneksi.
"Aivan", äiti mietti, piti pari sekuntia hiljaisuutta yllä, kunnes hymyili sitten ja näytti innostuvan. "Mutta hei, juodaan lasilliset ja jutellaan enemmän", se tuumasi ja sipaisi hiuksiaan. "Tiesittekö, että Kaliforniasta tulee oikeastaan maailman parhaat viinit? Me käytiin yhdellä viinitarhalla", äiti alkoi puhua.
Isä oli kävellyt puhumaan jonnekin, sen ääni kantautui kireänä kauempaa talosta.
"No en tiennyt", mietin ja äiti naurahti.
"Etpä tietenkään", se hymyili ja liikahti eteistä kohti. "Mä haen sen pullon, minkä ostin sieltä, käyhän etsimässä lasit", se kehotti mua, kunnes suuntasi eteiseen, oletettavasti matkalaukkunsa luokse.
Mä purin alahuultani, kunnes katsoin Tiiaa. Se oli kiertänyt kädet ympärilleen ja vilkuili seinille.
"Me voidaan oikeesti häipyä", kerroin sille hiljaa ja se katsahti mua, kunnes pyöritti päätään.
"Eikä, mä en halua vaikuttaa miltään epäsosiaaliselta idiootilta", Tiia vastasi vakavana ja huokasi hieman. "Kyllä tää tästä, etsitään ne lasit", se jatkoi ja yritti selvästi kuulostaa reippaalta.
Sitten se otti mua kädestä ja veti mukanaan keittiöön.
Kun me päästiin sinne, niin mä liikahdin Tiian eteen ja laskin käteni sen olkapäille. Se katsoi mua kysyvästi ja mä katselin hetken takaisin vakavana.
"Mitä ikinä mun porukat sanoo, niin älä välitä", pyysin ja nostin kättäni niin, että saatoin koskettaa Tiian poskea.
"Kuten mitä?" se kysyi hämillään ja mä avasin suuni, mutta en ehtinyt puhua, kun äiti jo ilmaantui keittiöön. Mä vilkaisin vielä Tiiaa, kunnes siirryin ottamaan yhdestä keittiön kaapista viinilasit.
"Mikä sotku Akseli", äiti päivitteli likaisia astioita tiskialtaassa ja mä pyöräytin Tiialle silmiäni salaa. Tummatukan suupielessä häivähti hymy.
"Ihan kestämätön, jopa kaksi likaista lautasta ja yks likainen kahvimuki", totesin ironisesti ja äiti tönäisi mua kylkeen.
"Tuolla on neljä likaista kahvimukia ja puurokattila, missä lilluu jotain tosi epämääräistä", se korjasi ja mä naurahdin vähän. Oli äidin kanssa oikeasti välillä ihan hauskaa, se oli ihan hauska ja rento toisinaan.
"Hups."
"Hups?" äiti toisti pyöritellen päätään ja otti sitten lasit mun kädestäni. "Luoja Akseli", se lisäsi perään. "Otatko avaajan sieltä laatikosta?" se sitten kysyi odottamatta pidempään.
Mä avasin yhden vetolaatikoista ja otin sieltä avaajan viinipullolle.
Äiti oli laskenut ostamansa viinin keittiön pöytään ja asetteli lasit siihen myös. Mä laskin käteni Tiian alaselälle ja työnsin hellästi liikahtaessani keittiön pöydän luokse. Äiti nappasi pullon ja ojensi mulle, kun ei sitten tietenkään voinut itse avata sitä. Liikaa työtä ja rasitusta, tai jotain.
"Asutko sä Tiia vielä vanhemmilla vai jo omillasi?" äiti jutusteli Tiialle, kun mä yritin taistella puukorkkia pois pullon suulta. Äiti istui alas ja ojensi kättään kehottaen mun vieressäni seisovaa tyttöä istumaan.
"Asun joo yksin, tuossa ihan Harjun kirkonkylällä", Tiia kertoi istuessaan alas.
Mä huomasin sen vilkaisevan mua kysyvästi, ilmeisesti siksi, koska mulla oli vähän vaikeuksia saada sitä helvetin korkkia irti.
"Aijaa, sehän kiva", äiti mietiskeli.
Mun onnistui puoliksi väkivalloin repiä viinipullon korkki pois ja oli vähällä etten mä kaatanut koko pulloa kumoon samalla. Vilkaisin Tiiaa, jonka suupielessä nyki pieni huvittunut hymy. Mä kohotin sille kulmiani ja se kohotti takaisin.
"No olipa se hankalaa", äiti kommentoi mulle ja mä irvistin sille. "Kaadahan lasilliset."
Isä ilmaantui samalla keittiöön Appleaan tuijotellen ja nosti kohta katseensa meihin. Mä vilkaisin sitä, kun se istui, edelleen kireän oloisena, äidin viereen toiselle puolelle pöytää.
Mä kaadoin kaikille kolmelle viiniä, totesin perään, etten joisi, kun ajaisin vielä Tiian kylälle. Äiti patisti mua kuitenkin maistamaan, joten mä lorautin ihan vähän oman lasini pohjalle.
"Tää makso Jenkeissä paljon vähemmän, kun meidän Alkossa, mitä tää pullo makso Jari?" äiti puhui ottaessaan lasinsa ja katsoi edelleen luuriaan selaavaa isää. "Jotain vähän päälle parisataa dollaria?" äiti kysyi ja tönäisi isää.
"Niin, jotain sellaista", isä hymähti.
Mä istuin Tiian viereen isää vastapäätä ja vilkaisin sitä. Se katseli lasissaan olevaa juomaa, kunnes otti lasin varresta kiinni.
"Tsin tsin!" äiti huikkasi teennäisesti kohottaen lasiaan ja siemaisi sitten samantien. Sillä oli oikeasti ollut joku aivan jäätävä riita isän kanssa, hitto mä todellakin huomasin siitä. Varmaan se tyhjentäisi sen viinipullon tänä ilta.
Isä laski lopulta puhelimen pöydälle ja hörppäsi viiniä.
"On tää vaan hyvää", äiti henkäisi hymyillen.
Mä maistoin viiniä, mutta en varsinaisesti nähnyt siinä mitään eroa niihin Alkon kympin viinipulloihin, joita mä olin itse joskus ostanut. En mä kyllä oikeasti edes tykännyt viinistä.
"Otitko sä sen opiskelupaikan jo vastaan?" isä kysyi multa ja mä nyökyttelin.
"Joo, sen fyssarin paikan."
Isä katseli mua hetken mietteliäänä. Mä näin sen katseesta, että se oli sitten ihan vitun pettynyt. Päätin olla välittämättä, vaikka vähän kirpaisi silti.
"Okei, no sehän hyvä", isä kommentoi kuitenkin värittömästi ja joi lasistaan. "Mitä sä Tiia ajattelit tulevaisuuden suhteen?" se kysyi sitten.
Mä puristin pöydän alla kynnet kämmeniini ja join ne vähäiset viinitilkat lasistani kerralla.
"Öö mä – en mä oikeastaan tiedä vielä", Tiian äänestä kuulsi varovainen ahdistuneisuus, mä havaitsin, vaikkeivat mun porukat varmaan huomanneetkaan.
Vilkaisin Tiiaa, joka vei kädet ympärilleen ja hieroi käsivarsiaan. Sillä ei ollut hyvä olla.
"Niin, kannattaahan se harkita tarkasti", isä pohti.
"Hei, muuten", äiti sitten aloitti ja kaatoi itselleen lisää viiniä. "Mä ajattelin pitää ens viikonloppuna pienet kesäjuhlat", se ilmoitti ja mun teki mieli pyöräyttää jälleen silmiäni, mutta hillitsin itseni. "Siis ihan pienet oikeesti, vaan lähmmät ihmiset", se jatkoi naurahtaen.
Mun teki mieli sanoa, että niin varmaan, mutta tyydyin vaan hymähtämään. Äidin pienet kesäjuhlat tiedettiin.
"Tulethan Tiiakin?" äiti sitten kysyi, kun ei saanut mitään hurraa-huutoja ehdotukselleen. Isä oli siirtynyt syventymään taas puhelimeensa.
"Ai sinne? Tai siis, joo, kai mä voisin", Tiia takelteni hämillään, laski kädet ympäriltään ja mä vilkaisin sitä. Mä en sitten todellakaan halunnut, että se joutuisi kärsimään mistään meidän typeristä juhlista.
"Ihana kuulla", äiti hymyili katsellen Tiiaa.
Mä katsoin paremmin vieressäni istuvaa tyttöä ja huomasin, miten se oli alkanut näprätä paitansa helmaa levottomana.
Mä kelasin, että pitäisi oikeasti lähteä. Mä en halunnut, että Tiialla oli vaikea olla, yhtään vaikeampi kuin nyt jo oli.
"Öö, hei, pitää muuten ruveta lähtee", selitin epämääräisesti ja vilkaisin ranteessani olevaa älykelloa.
Huomasin Tiian katsahtavan mua, mutta oletin sen tajuavan mitä mä ajoin takaa.
"Ai?" äiti ihmetteli.
"Tiialla on menoa, lupasin viedä sen tosiaan kylälle", selvensin ja vilkaisin Tiiaa, joka katsoi mua ensin hämillään, mutta sitten sen katseeseen nousi jokin varovainen kiitollisuus.
Mä hymyilin sille nopeasti, kunnes nousin. Tiia nousi myös.
"Okei, no onpa harmi, eihän me ehditty jutella mitään", äiti mietti ja tönäisi sitten isää kylkeen, sai sen säpsähtämään ja heräämään puhelimeltaan.
"Niin, niinpä", isä lausahti hajamielisesti vilkaisten mua ja Tiiaa.
"Jep, semmosta se on", tuumasin ja nappasin Tiiaa ranteesta, vedin sen mukaani.
Tiia mumisi mulle hiljaa, että sen kamat olivat mun huoneessa, joten mä tajusin päästää siitä irti, niin että se saattoi käydä hakemassa laukkunsa.
Äiti tuli eteiseen katsomaan, kun me tehtiin lähtöä ja höpötteli tulevista juhlista Tiialle, niin kuin jollekin vanhalle ystävälle. Tiia vaan nyökytteli ja hymyili ja mun kävi sitä oikeastaan vähän sääliksi.
"Nähdään sitten viimestään siellä", äiti sirkutti Tiialle ja mä kiskoin lenkkarit jalkaani.
"Joo, niinpä", Tiia vastasi. "Oli kiva tavata", se sitten jatkoi, kun halusi kai olla kiltti ja kohtelias.
"Samoin", äiti vastasi vähän liian hilpeästi ja kurotti silittämään Tiian olkapäätä.
"Jees, no niin, me mennään nyt", puhuin kiireesti ja avasin ulko-oven.
Isä huuteli heippoja jostain päin taloa ja mä vastasin sen moikkailuun, kunnes astelin pihalle auringonpaisteeseen.
Äiti ei meinannut päästää Tiiaa lähtemään, voi luoja, kai sillä oli niin paljon jotain täysin turhanpäiväistä asiaa.
Joten lopulta mä tartuin Tiiaa kädestä ja vedin sen mukanani kohti pihalle parkkeerattua autoani.
Me ei puhuttu mitään, mutta mä saatoin kuulla Tiian hiljaisen huokauksen, joka kumpusi puhdasta helpotusta.