Kirjoittajan huomio: Pahoittelen, tää on tosi lyhyt osa, toivottavasti kuitenkin tykkäätte :) Kiitos äänistä ❤️ Kommentit kannustaa kirjoittamaan nopeammin ;)
********************
Marko:
Jesse ja Kim on lähteneet omiin koteihinsa ja Alexander pyysi mua vielä jäämään. Tiedän kyllä miksi, nyt tulee "se puhe". Se laskee teekupin mun eteeni ja pureskelen alahuultani hieman levottomana.
"Miksi sinä et kertonut aikaisemmin?" Se kysyy huokaisten, jotenkin hellyttävän isällisesti ja vaikka mua hermostuttaa, tunnen silti jonkinlaista kummallista lämpöä sen huolesta. Mun kivuliaimpina teini vuosina, en ole juuri kokenut aikuisen ihmisen huolta ja vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen sitä janonnut.
"Sulla oli omiakin murheita... Mä pärjäsin kyllä." Alexander katsoo mua surullisena, se istuu mua vastapäätä oman teemukillisen kanssa ja korjaa hieman silmälasiensa asentoa.
"Ei sinun olisi tarvinnut pärjätä yksin. Minä olisin halunnut auttaa, jos olisin tiennyt todellisuuden isästäsi." Se sanoo lopulta. Paljastin jo edellisenä iltana, että mun isä tosiaan ryyppää vieläkin, eikä sillä mitään vakityötä ole. Jotain hanttihommia silloin tällöin mitä työkkäri pakottaa sen ottamaan vastaan.
En oikein tiedä mitä sanoa ja katselen hiljaisena teemukiani. "Isälläsikö sinä nyt asut?" Se kysyy ja nyökkään.
"Koitan löytää jonkun asunnon itelleni", vastaan. Oon yrittänyt jo katsella, mutta vuokrat on ihan saamarin kalliita ja tuntuu liian aikaiselta pyytää Jesseä muutamaan mun kanssa, koska ollaan seurusteltu vasta niin vähän aikaa. Samalla mä pelkään miten se reagoi, kun se kaikki paska, mikä on ollut mun elämä, tulee tietoon. En kyllä ole ollut kovinkaan halukas avaamaan sille, miten rikki oon oikeasti ollut sisältä. Se on niin hyväosainen, jolla on mahtava perhe, tällaiset avautumiset voisi vähän säikäyttää, vaikka kyllähän se osan jo tietää.
"Täällä olisi tilaa, jos tällainen vanhus kelpaa kämppäkaveriksi?" Se lopulta ehdottaa ja nostaa teekupin huulilleen. Nostan hämmentyneenä katseeni, vähän epäuskoisena, liikuttuneena ja mun silmät alkaa vetistää.
"Oikeesti?" Kysyn ja Alexander katsoo muhun jokseenkin hämillään, kenties peläten, että alan pian pillittää sen edessä.
"Niin. Olisi se kiva saada seuraa, on niin iso talo." Se vastaa. Oon hetken hiljaa ja yritän selvitä mun liikutuksesta, kunnes lopulta nousen ja ryntään halaamaan sitä.
"Oot paras, kiitos, kiitos! Mä lupaan siivota jälkeni ja teen ruokaa ja kiitos!" Se nostaa kätensä mun olkapäälle ja taputtelee lempeästi.
"No, no, ilahduttaahan se minua, jos olet täällä. Vuokrasta ei sitten tarvitse puhua, jos välillä teet ruokaa niin se riittää." Mä irtaudun halauksesta, katson sitä silmiin, joka tuntuu hämmentävän sitä entisestään ja se laskee oman katseensa hieman syrjään. Mä painan suudelman sen iän vanhentamalle poskelle ja se punastuu jotenkin suloisesti.
"Tää on kaunein tarjous, jonka olen koskaan saanut!" Julistan ja palaan omalle paikalleni puristaen teekuppini käsieni väliin. Huokaan onnellisena.
"Tuskin nyt kaunein sentään", se tokaisee, hymähtäen, lämpöisen hymyn väreillessä sen huulilla. Se nostaa katseensa muhun varoen, oon vieläkin vähän liikuttunut, eikä Alexander pysty pitämään mun katsetta pitkään. "Nuo sinun silmäsi... " Se aloittaa. "Muuttavat jännästi väriä... nyt ne ovat todella vihreät."
Pyyhkäisen kosteuden mun silmistä ja hymyilen sille. "Joo, mä vähän liikutuin... Oon vaan niin onnellinen." Vastaan. "Ehkä mulla on sellaiset tunnetila silmät, tiiätkö, vähän niin kuin on niitä sormuksia?" Ehdotan ja se naurahtaa hieman, katsoo yhä alas teekuppinsa sisältöä.
"Ne on vaan nyt... niin kovin samanlaiset kuin Eliaksella." Se sanoo ja katselen sitä kiinnostuneena. Elias oli se mun isoeno, joka katosi ja tapettiin sodan aikana Tiedän, että Alexander oli paikalla silloin sen viimeisinä hetkinä, se oli yrittänyt auttaa sitä. Oon kuullut hiljaa mutistuja paloja keskusteluista, että se raiskattiin, ei kukaan ole myöntänyt sitä mulle suoraan. Tiedän, että se sai Eljakselta kirjeitä joita viedä mummille ja Olaville. Kirjeitä, jotka se oli sitten saanut toimitettua vasta vuosikymmen myöhemmin ja rakastunut Olaviin. Mummi ei koskaan mielellään puhunut siitä mitä Eliakselle oikeastaan tapahtui, Ei oikeastaan Alexanderkaan, kuten sanoin, oon vaan kuullut pätkiä aikuisten keskusteluista, joita mun ei olisi ollut tarkoitus kuulla niin nuorena.
"Mitä sille tapahtui?" Kysyn ja kallistan päätäni. "Oikeasti?"
Alexander menee vaikeaksi. "Pahoja asioita." Se lopulta vastaa sävyllä, joka ei selkeästi halua avata asiaa enempää. Se nostaa katseensa muhun. "Nyt keskitytään sinun elämääsi ja siihen, että et enää päädy tuollaisten Petejen seuraan."
Oon hiljaa ja katselen sitä. "Oon nyt Jessen kanssa. Ja ymmärrän, ettet halua puhua siitä aiheesta. En voi mitään, että mua kiinnostaa mun sukuni historia. Mä oon vähän niin kuin viimeinen mohikaani, Lahden suvun siis, tai enhän mä tiiä vaikka äidillä olisikin uusi mies ja liuta pikku Markoja lisää:" Kohautan olkiani. "Silti, mua kiinnostaa."
Alexander kohauttaa kulmiaan mun mohikaani vertaukselle ja hymyilen sille. "Ootko nähnyt sen elokuvan, viimeinen mohikaani?" Näen ettei se halua puhua Eliaksesta juuri nyt, joten tarjoan sille reitin muuhun keskusteluun.
"E-en", se myöntää.
"Ei se mitään, ei se niin kummonen ollut, siinä oli aineksia parempaan, mutta hiton hyvä musiikki siinä on. Haluatko kuitenkin katsoa sen mun kanssa, nyt kun ollaan kämppiksiä ja kaikkea? Se mies oli ihan komea, se oli toinen plussa siinä. Ja mä voisin tehdä meille vaikka pizzaa tai jotain?"
Sen suupielet nytkähtelevät vähän, kun se katsoo muhun. "Olet hyvä vaihtamaan puheenaihetta." Se toteaa lämpimästi.
"Joo, se on yksi mun lahjoista, ajattelin laittaa sen mun CV:hen." Virnistän ja se hymyilee mulle.
"Katsotaan se mohikaani." Se myöntyy.
**^^**^^**
Kesä kääntyy syksyyn. Jessen kanssa menee hyvin ja oon vieläkin jotenkin häkeltynyt siitä miten mukavalta ja helpolta elämä tuntuu, kun on ihmisiä lähellä, jotka oikeasti välittävät musta.
Alexanderin kanssa sisustettiin mulle vierashuone, jonne sain valita huonekalut ja se kustansi ne. Se sanoi haluavansa hyvittää menetettyä aikaa ja sitä ettei painokkaammin ottanut selvää miten isä ja minä oikeasti pärjättiin mummin kuoleman jälkeen. Mutta eihän se sen vika ollut, mä se olin, joka tarinoi melko elävästi paremmasta elämästä. Oon aika hyvä keksimään tarinoitakin, ehkä siitä voisi syntyä mulle ura?
Mä oon jo ikäni puolesta aikuinen, mutta huomaan välillä mielelläni tuudittautuvani lapsen rooliin Alexanderin seurassa. Siihen, että se pyytää mut pitämään itsensä ajan tasalla mun menemisistä ja tulemisista. Ei ole oikein huolestuttaa vanhaa miestä ja olenkin hyvin säntillisesti kertonut, jos oon myöhässä luvatusta. Välillä Jesse on yötä meidän luona ja välillä mä meen sen porukoille. Samalla mua jo valmiiksi ahdistaa lähestyvä talvi ja että se joutuu mennä inttiin. Itse oon edelleen vakaasti sitä mieltä, että kaikille on parempi, että valitsen siviilipalveluksen. Mä oon sellainen unelmoija, että ei mua kukaan jaksaisi siellä intissä katsella.
Alexander uusi kaikki siveltimet ja maalit ja kannusti mua kokeilemaan. Sitä oon tehnytkin, se on yllättävän rentouttavaa, etenkin raskaan työpäivän jälkeen rasvan käryssä, asiakkaita ja välillä niitä aasiakaita palvellen. En mä ole mitään Olaviin verrattavaa, mutta en mä siinä huonokaan ole, välillä oon jopa surullisen ylpeä mun "töherryksistä", joita Alexander ja Jesse jaksaa suloisesti ylistää.
Kim ja Jesse on taas ystäviä ja näkevät toisiaan. Välillä saan hulluja ajatuksia, että ehkä Jesse kuitenkin olisi onnellisempi Kimin kanssa, jolla on ollut normaalimpi elämä. Tiedostan kuitenkin, että mun ajatukset on hulluja ja huonon itsetunnon syytä. Mutta oon itsekin alkanut pitämään Kimistä, se on reilu ja huumorintajuinen, mikä on käynyt ilmi, kun sitä on nähnyt enemmän. Mutta sillä on kenties vielä huonompi itsetunto kuin mulla, ilman syytä. Se on oikeasti kivan näköinen kundi.
Jonilla ja Mishallakin ilmeisesti menee hyvin, todella hyvin; ne muutti yhteen. Syyskuun puolessavälissä tuijotellaan hämmentyneenä Jessen kanssa niiden lähettämää tuparikutsua.
"No se oli nopeaa", Jesse hämmästelee ja mietin, kaivertaako sitä se nopeus. Onko sillä vielä tunteita Jonia kohtaan? Se aistii mun huoleni ja hymyilee, painaa suudelman mun huulille.
"Hyvä, että löysin vertaisensa, niin kuin mä." Se sanoo ja inahdan onnellisena sen huulia vasten.
Myöhemmin nähdään Kim sen kämpillä, joka yhtä lailla hämmentyneenä, ehkä vielä hämmentyneempänä kuin me, näyttää meille omaa kutsuaan. "O-ootteko te menossa?" Se kysyy. "Vai... Pilaileeko ne mun kustannuksella?"
"Miksi ihmeessä ne pilailisi, Kim?" Jesse kysyy hymyillen lämpimästi. "Ne on kiitollisia sulle. Mennään kaikki kolme yhdessä? Voihan siellä olla hauskaa?"