Nilsin suunnitelma oli onnistunut suurenmoisesti. Se ei ollut ihme, olihan seuraelämä ainoa ala, jolla kaikki tunnistivat hänen asiantuntemuksensa. Aluksi hän oli tosin aivan sattumalta jutellut yliopiston illanvietossa erään nuoren miehen kanssa. Tämä oli tullut maininneeksi mutkan kautta, että tietynlaiset herrasmiehet kokoontuivat tietyissä paikoissa. Kyseinen kunnon mies ei tietenkään ollut tiennyt asiasta tarkemmin, kunhan oli lähinnä arvaillut, ja Nils oli ollut yhtä tietämätön kysellessään teennäisen laiskasti lisää. He olivat päivitelleet yhdessä, millaisia ihmisiä maailmassa oli. Nils oli luonnollisesti mennyt tutustumaan paikkaan heti samalla viikolla ja, quelle surprise ja mystillinen yhteensattuma, eräs paikalla olleista miehistä oli muistuttanut aika lailla hänen keskustelutoveriaan. Nils oli antanut hänen olla rauhassa, mutta ujuttautunut mukaan toisten debatteihin ja kuulostellut puheita paikoista, joihin voisi kuvitella vievänsä Otonkin. Samoiltuaan viikkojen aikana paikasta toiseen ja vaihdettuaan vaatteensakin sopivampiin hän oli lopulta löytänyt tänne. Etsiminen oli käynyt ajoittain työstä, mutta toisaalta hän tiesi nyt monia, monia sellaisia miehiä ja oli päässyt tutuiksikin parin kanssa.
Tänne löydettyään Nils olisi tietysti voinut olla lavertelematta Kaarlolle, Allanille ja Janille aivan kaikkea hyvästä maalaisystävästään ja tämän vahvoista käsivarsista, mutta kaikki sujui tietysti hyvin näinkin. Otto oli jo alkanut hymähdellä hauskimmille jutuille arasti kuin pieni poika hienossa kahvipöydässä, ja hän vastasi Nilsin julkeaan koketeeraukseenkin niin julkeasti kuin saattoi. Hyvä niin, koska mitä järkeä heidän olisi ollut kainostella nyt, kun he kerrankin saivat näkyä muille? Nils ainakin oli jo pitkään halunnut, että joku ymmärtäisi viimein olla heille kateellinen. Kun toiset nyt ihmettelivät Ottoa ja heitä, häntä ilostutti niin, että hänen oli vaikea pysyä aloillaan. Otto taas vaivaantui pahanpäiväisesti, mutta toipui kyllä - ja katseli toisia lopulta ehkä rohkeammin. Hän ei tavannut usein uusia ihmisiä, puhumattakaan näin tärkeistä, mutta toiset ymmärsivät onneksi olla hänelle herttaisia. Nilsiä he olivat aluksi hieman kyräilleet, kuten kuuluikin. Hän oli saanut ladella kaikki matkan varrella poimimansa sisäpiirin kiertoilmaukset ja niiden lisäksi pari arkaluontoista salaisuuttaankin, ennen kuin hänelle oli alettu kertoa mitään millään tavalla olennaista. Otto sen sijaan oli hänen tuttunsa ja siksi jo valmiiksi luotettava. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki sitä paitsi näkivät epäilemättä, että pohjimmiltaan hän oli innoissaan kuin pystykorvanpentu.
Kaarlo oli taas alkanut puhua rakentamisesta. Nyt Otto jo tuntui ymmärtävän, ettei ollut vaarallista, jos hän vastasi päivänselvään kutsuun ja kertoi vuorostaan vähän omista hankkeistaan. Nils toivoi hänen tajuavan jossain vaiheessa myös, että hänen vieressään istui nyt yksi helsinkiläinen, joka voisi ehkä (toivottavasti!) vastata hänen rakennusaiheisiin kysymyksiinsä. Nils oli osannut kertoa hänelle edellisenä iltana joitain seikkoja; ainakin, että taloihin tarvittavia kiviä louhittiin kallioista kaupungin ympäriltä. Otto oli silti miettinyt vielä vuoteessakin, millä keinoin tarvittavat kivet tarkalleen irrotettiin, kuinka ne kuljetettiin rakennukselle, och så vidare. Nils ei tietenkään ollut jäänyt pitkäksi aikaa toiseksi graniittilohkareille, mutta hän toivoi, että Otto ymmärtäisi nyt tarttua tilaisuuteen ja säästää tulevan illan vain heille kahdelle, sillä...
"Miten te oikeastaan rakennatte näitä tämmöisiä taloja?" Otto kysyikin samassa omasta aloitteestaan. Sillä lailla. "Me katsottiin eilen yhtä Niilon kanssa."
"No kuule", Kaarlo sanoi painokkaasti ja nojautui vähän Oton puoleen. "Minähän olen vaan kirvesmies, mutta olen minä niitä muitakin hommia aikani seurannut."
Hän alkoi saman tien selittää kivi- ja hirsirakentamisen eroista minkä ennätti. Otto kuunteli, ja kyseli välillä. Nils ei viitsinyt seurailla keskustelua kovin tunnollisesti. Sen sijaan hän pani muiden kanssa puhellessaan mielissään merkille, kuinka Otto keskittyi niin tarkasti, että nojasi kyynärvarttaan kodikkaasti vasten pöytälautaa.
"Mitenkäs se ja se sitten?"
"No, minähän olen aluiksi ihan vaan sahannut jiiriin ja sitten sitä ja sitä, nelituumainen naula nyt ainakin pitää hyvin... Niin, hirsitaloissako onnistuu ihan ilman nauloja? Olen minäkin joskus hirsirakenteista..."
Otto kyseli ensin kaupungin työkaluista ja sitten uuneista. Hän oli kertonut Nilsille, että opettelisi mielellään muuraamaan, ja hänen käsiensä armoitettuna asiantuntijana Nils tiesi, ettei parin tuvan uunin kokoaminen voisi tuottaa niille suurta ongelmaa. Kaarlo väitti muodon vuoksi, ettei juuri tiennyt muurareidenkaan asioista - ja piti aiheesta saman tien kymmenen minuutin lektion. Sitten hän alkoi miettiä pitkällisesti, mitä kautta Otto voisi saada käsiinsä alan opaskirjasia (jotka olivat epäilemättä määrättömän kiehtovia). Hän totesi, että saattaisi löytää jotain hyödyllistä jo oman asuntonsa laatikostoista.
"Ja saattaa siellä kuljeksia joitain puunveistoonkin liittyviä. Jotain seinäkoristeiden kuvia kai niissä on."
"Siltäkö yhdeltä paskiaiselta ne jäi?" Allan kysyi. "Ka, jotain sentään hyödyit."
"Älä nyt, koreasti se ukko ainakin veisteli. Puuta ja juttuja, molempia. Niin että, olisiko sellaisista sinulle mitään iloa?"
Oton myöntävää vastausta ei tarvinnut odotella kauaa.
Kaarlo vaikutti olevan kaikkiaan mielissään, kun sai viimein tosissaan neuvoa juttukaveria. Hän ymmärsi silti myös kysyä vuorostaan Otolta, miten tämä oli ratkaissut kunkin ongelman vähillä nauloilla maatalossa. Otto kertoi rakkaiden naulojensa säästökeinoista tasaisen matalasti, aivan kuin kotipuolen työmaalla. Hänen äänensä rentoutui aina vain enemmän, kun Kaarlo otti hänen sanomansa vakavasti. Ennen pitkää he siirtyivät puhumaan viemäreiden rakentamisesta samalla innolla, mutta kukapa Nils oli heitä estämään? Hän taipui jutustelemaan muiden kanssa, mutta kun hän oli seuraillut putkistokeskustelua toisella korvallaan vielä suurin piirtein lukemattoman monta minuuttia, hän totesi olevansa itse asiassa paras ihminen estämään sen, ja päätti kerta kaikkiaan, että -
mutta eihän Ottokaan ollut keskeyttänyt Nilsin ja tovereiden keskustelua edellisenä päivänä, vaikka oli ollut vähällä paleltua. Tällä erityisellä seurueella olisi ehkä ollut Nilsin mielestä hieman olennaisempaakin juteltavaa, mutta Otto sai toki puhua mistä tahansa, kun kerrankin puhui. Nils osasi odottaa. Hän odotti ja odotti. Lopulta keskustelu taukosi hetkeksi, ja toiseksikin. Nils suoristi ryhtinsä, kääntyi hymyillen Oton puoleen ja avasi suutaan hieman...
...mutta Allan ryösti hänen puheenvuoronsa pöydän toiselta puolelta.
"Tiedätkös sinä sitten miten paljon koneista?" hän kysyi Otolta.
Törkeää!
Eerolaan olisi kieltämättä ollut korkea aika hankkia edes hieman monimutkaisempia apuvälineitä, ja Oton olisi tietysti kannattanut perehtyä niihin. Allan oli työskennellyt jonkin verran myös mekaanisten laitteiden parissa, mutta ainakin juuri nyt Nils tahtoi vahvasti väittää, ettei hänestä olisi ollut apua maatalousasioissa.
"Äh, mutta tiedättekös te puolestanne, mistä kihlaparin olisi täällä parasta hankkia kohtuullisen hintaiset sormukset?" Nils siis kysyi sopivan kovaan ääneen.
"Jaa, eipä ole ollut tarvetta sellaisille", Allan sanoi. Hän vilkaisi leikkisän happamasti Kaarloa, joka puolestaan kysyi:
"Mikäs kihlapari tässä nyt on kyseessä?"
Suurenmoinen kysymys, ja mahdollisimman hyvin aseteltu! Nils silmäili kattoa ja hymyili veikeästi, kunnes seurue alkoi saada vainua virnuilun syystä.
"Ette kai te vaan-?" Jan kysyi.
Otto liikahti vähän.
"No, minä taisin kosia tuossa syksyllä", hän sanoi matalasti ja melko hiljaa. Hänen hartiansa kohosivat, mutta Nils ei uskonut lisäilevänsä liikaa aineksia omasta päästään väittäessään, että häntä hymyilytti hennosti. Hän taisi tietää, mitä tapahtuisi.
Ja niin, syntyi tosiaankin ihastuttava meteli ja melskaus, kuten tapasi käydä aina, kun kolme ihmistä ensin varmisteli moneen kertaan yhteen ääneen kuulleensa ja ymmärtäneensä oikein, sitten mölisi muuten vain - "Mitä tämä nyt on, häh, kuule!? Olisit kertonut!" - ja lopulta nousi jalkeille. He kättelivät heitä ja läimivät heitä selkään minkä ennättivät, kuin he olisivat olleet toistensa ikiaikaisia tuttuja. Nyt Otto hymyili jo aika leveästi, vaikkakin nolona. Nämä ihmiset totisesti ymmärsivät asian eivätkä takertuneet pikkuseikkoihin. Jan oli kylläkin pohtinut kerran myöhään illalla, kannattiko myös heidänlaistensa kaihota jotain, mikä liittyi avioliittoon. Hänen mielestään se oli kaikkiaan niin merkillinen ja varsinkin naisten kannalta niin kehno ratkaisu, että siitä olisi voinut olla parempi luopua kokonaan. Ajatuksessa oli ehkä ollut järkeä, mutta Nilsistä nyt vain oli ihastuttavaa olla kihloissa. Tähän hetkeen kukaan ei onneksi viitsinyt sotkea työläitä vallankumouksellisia ajatuksia.
"Mutta sormukset meiltä tosiaan puuttuvat", Nils sanoi, kun kaikki alkoivat viimein palailla paikoilleen mukiloituaan hänen selkänsä todennäköisesti mustelmille. Kukaan ei tietenkään tiennyt, mistä kihlat olisi ollut parasta ostaa, mutta Nils oli saanut kysymyksellään aikaan sen, mitä oli halunnutkin.
"Tekisit sinä puusta", Kaarlo ehdotti suurta nerokkuutta osoittaen Otolle, joka naurahti ja pudisti päätään.
"En minä sellaista", hän sanoi.
"No niin. Ihan liian kalliiksi tulee tuommoinen", Jan sanoi ja osoitti Nilsiä. "Varmaan haluaa kultaiset."
Nils torui heitä jälleen, kuin olisi loukkaantunut syvästi. Hän ilmoitti, että maksaisi tietysti molempien sormukset.
"Niin, oikein", Allan sanoi. "Ja me onkin tässä syksyn mittaan mietitty, että sinähän voit maksaa meidänkin puolesta vaikka mitä. Ajattelet köyhäinapuna."
"Joo, kyllä mielellään", Kaarlokin sanoi. Hän mietti hetken ja lisäsi sitten:
"Sehän kuuluu oikeastaan vaan asiaan, kun me on annettu sinulle niin paljon neuvoja. Onkos niistä nyt sitten ollut yhtään apua?"
Hän hymyili hienoisen tietäväisesti ja suuntasi kysymyksensä yhtä paljon Otolle kuin Nilsillekin.
"Voi, paljonkin", Nils sanoi totuudenmukaisesti ja kohotti kulmiaan.
Hän silmäsi Ottoa, joka oli kyllä ymmärtänyt, millaisista neuvoista oli puhe. Hän paheksui Nilsiä kiireesti katseellaan ja keskittyi sitten havainnoimaan pöytälaudan lähintä oksankohtaa. Kun hän huomasi puheen kääntyvän melkein saman tien takaisin Nilsin varojen väärinkäytön suunnitteluun, hän liittyi kuitenkin taas pian mukaan ja hymyili Nilsille niin kuin suloiselle kiusankappaleelle hymyiltiin. Nils oli arvellutkin, ettei hän pahastuisi liikaa, vaan osaisi katsoa tilannetta oikein. Kaikkihan olisivat muutenkin tienneet, etteivät he vain pidelleet toisiaan kädestä ja vaihtaneet poskisuukkoja. Sitä paitsi sänkykamarin asiat olivat pariskunnille tuiki tärkeitä, eikä yliopiston kirjaston teoksista ollut heidän kohdallaan apua niiden selvittämisessä, sen kummemmin kuin isistä tai tovereistakaan. Jos he mielivät saada minkäänlaisia neuvoja, Allan ja Kaarlo olivat eittämättä likimain parhaat ja turvallisimmat ihmiset tarjoamaan niitä heille. Kaiken lisäksi Nils oli armeliaasti tehnyt tutkimustyön ja säästänyt Oton korvat kiusallisimmilta keskusteluilta.
Hetken kuluttua Kaarlo viimein pyysi heitä - tai paremminkin uutta lempilastaan Ottoa - kertomaan kosinnasta tarkemmin, mutta Allan ei suostunut sellaiseen edes kohteliaisuuttaan.
"Minä se en totta puhuen välittäisi kuulla enää mitään teidän pirujen touhuista", hän sanoi. "Mutta juhlitaan ihmeessä sen verran, että Kaarlo tarjoaa teille lomalaisille oluet."
"Jaa, minä?" Kaarlo kysyi.
"Tee nyt edes se, kun et saanut aikaiseksi kihlata minua", Allan sanoi.
"Olisitko sinä muka joskus mennyt minun kanssa kihloihin?" Kaarlo puheli ohimennen etsiessään lompakkoaan takkinsa taskusta.
"Oltaisiin me voitu olla ainakin pari päivää", Allan sanoi. "Mietipä nyt."
Kaarlo ei miettinyt, vaan pudisti päätään. Hän lupasi tarjota oluet, koska sai parempaa palkkaa kuin toverinsa. Nils kiitti kohteliaasti lahjasta, mutta Otto esteli. Hän pelkäsi arvatenkin heräävänsä katuojasta ryöstettynä tai vähintäänkin alkavansa vollottaa kaikkien nähden. Nils vakuutti hänelle, ettei yksi olut tuntuisi juuri missään. Hän jätti tarkentamatta, että jos Otto oli yleensä juhannusjuhlissa kumonnut heti aperitiiveiksi puoli pullollista korpimaiden epäilyttävää litkua yhteen menoon ja selvinnyt koko illasta sekä hengissä että pestipaikkansa säilyttäen, hänen ei tarvinnut huolehtia ylipäänsä mistään.
"On siellä toki muutakin kuin väkijuomia", Nils silti sanoi.
Otto mietti hetken ja kuljetti katseensa puntaroiden seurueen läpi.
"Kai minä nyt yhden oluen voin ottaa", hän sanoi.
Kaarlo huikkasi tilauksen saman tien omistajalle. Tämä ei kuitenkaan ollut päässyt käymään välillä niin kaukana, ettei olisi kuullut äskeistä möykkää ja ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse. Hän ilmoitti tarjoavansa ilman muuta kihlaparin oluet ja puhui muutkin ympäri juomaan yhdet talon laskuun. Siihen tarvittiin vain puolittainen ehdotus, vaikka kuinka olikin työviikko.
Tovin päästä kapakoitsija kiikutti tuopit kaikille viidelle samalla kertaa. Sitten hän jakoi heille luonnollisesti vielä halvat ja ohuet voileivät, jotta mahdollisesti paikalle sattuva tarkastaja näkisi, että paikka todella oli ensisijaisesti nuhteeton ruokaravintola. Varotoimet suoritettuaan hän onnitteli Ottoa ja Nilsiä sydämellisesti kihlauksen johdosta. Nils ei tarkalleen tiennyt, mikä hän oli miehiään, mutta ainakaan hän ei inhonnut asiakkaitaan. Hän kätteli Ottoa ja vaihtoi tämän kanssa pari sanaa, olihan hän "tämän meidän ylioppilaan mies". Aluksi Otto luimisteli häntäkin, mutta lopuksi hän jo hymähti suloisesti.
He skoolasivat, Otto vähän kangerrellen (miettien ilmeisesti, mitä kaikkia itse säätämiään vanhimman rengin ja tulevan pehtoorin sääntöjä parhaillaan rikkoi), ja Kaarlo ja Allan sytyttivät sätkät. Illanvietto oli selvästi siirtymässä toisenlaiseen vaiheeseen. Siitä oli tulossa koko lailla niin hallitun holtiton kuin siitä saattoi tulla ilman että Otto lähti karkuun. Koetellakseen rajoja Nils ojensi käsivartensa Oton niskan taitse hänen toiselle olalleen. Otto siirtyi hieman - mutta lähemmäs, niin että sai asentonsa mukavammaksi. Kihlajaiset eivät olleet läheskään sellaiset, jotka Otto olisi ansainnut, mutta ne saattoivat olla juuri oikeanlaiset, koska Otto ei vaikuttanut juurikaan kiusaantuneelta. Ovi ei käynyt, vaan he saivat jutustella rauhassa aivan kaikesta. Seinälamput loivat hämärään huoneeseen kodikkaan lämmintä valoa, mutta olut oli ihastuttavan kylmää, ja seura - ohoo! Nils ei ehkä mielinyt vähään aikaan yhteenkään kapakkaan tai salonkiin, jossa ei saisi istua iltaa Otto kainalossaan.
Mitä Nils saattoi sanoa? Hänen suunnitelmansa oli onnistunut kaikin puolin erinomaisesti. Hän oli, pakko myöntää, ansiokas sulhasmies. Hänellä oli kaiketi ollut hippunen onneakin matkassaan, kun hän oli löytänyt juuri sellaiset miehet, joista Ottokin jaksoi kiinnostua, mutta enimmäkseen kyse oli ehdottomasti hänen lujasta omistautumisestaan. Kun hän kerrankin suunnitteli jotain tosissaan, siitä tuli selvästikin väistämättä fantastista. Ja jos viikko oli jo tähän mennessä sujunut näin hykerryttävästi, millainen siitä vielä tulisi? Ilman muuta he miettisivät keinon ostaa kihlat ja kiertelisivät kaupunkia sen verran kuin jaksaisivat. Lempikin osallistuisi ohjelman kulturelliin puoleen aavistuksen, mutta tällä kertaa se olisi Otosta varmaankin vain hauskaa. Nils tekisi hänet niin onnelliseksi, etteivät useimmat tieteilijät olisi uskoneet sellaisen olevan ihmiselle mahdollistakaan. Nilsin opinnotkin olivat edistyneet hyvin, mutta tällä viikolla hän antaisi merkityksellisimmän näytteen taidoistaan ja todellisesta luonteestaan. Sen jälkeen hänen isänsä saisi sanoa hänelle mitä tahansa - joskus kaukana tulevaisuudessa.
Otto ja Nils pääsivät lopulta (Nils enimmäkseen, mutta myös Otto) kertomaan kosinnasta ja romanssistaan, eikä Allankaan enää nurissut vastaan tosissaan. Alku oli oikein mukavaa, mutta ennen pitkää miehet halusivat valitettavasti tietää viimein tarkalleen, miten heidänlaisensa ihmiset oikein olivat tavanneet toisensa. Nils oli vähällä pyytää Kaarloa kertomaan vielä uudelleen, millä keinoin viemäröinnin sai pysymään sulana talvisin, mutta niin pitkälle hän ei sentään mennyt. Sen sijaan hän koetti valehdella, että oli ollut alun alkaenkin Eerolassa vain lomailemassa. Silloin hän tosin kuulosti vielä enemmän renkimiehiä viettelevältä keikarilta kuin oli oikeasti ollut. Ottohan oli sentään ainakin periaatteessa käskyttänyt häntä eikä toisinpäin. Lopulta Nils päätyikin selittämään koko järjettömän kesärenkikuvion niin kuin se oli todella tapahtunut, peittelemättä suotta isänsä osuutta asiassa. Toiset olivat niin ihmeissään kuin heidän kuuluikin olla, mutta heidän kysymyksensä saivat vastauksen, ja Nils pääsi kertoilemaan huoletta myös aivan heidän tapaamisensa alkuvaiheista - kunnes Otto alkoi kiellellä häntä vaivihkaa. Hän teki niin tosin ehkä vain huomaavaisuudesta yksinäisiä miehiä kohtaan, koska Nils ainakin yritti kertoa hänen noloudestaan niin hauskasti ja hellästi, että se olisi voinut huvittaa häntä itseäänkin.
Aiheet vaihtuivat edelleen toisiksi kummempia miettimättä ja melkein huomaamatta, eikä niistä monikaan ollut erityisen syvällinen. Kun Nils epäili tuntevansa väkijuoman hiuksenhienon vaikutuksen, hän suukotti Ottoa poskelle. Se synnytti pöytään taas huvittunutta päivittelyä. Otto hymyili tuopilleen ja siirtyi vielä lähemmäs Nilsiä. Hän hörppi oluttaan paljon hitaammin kuin muut omiaan. Lopulta sen pohjat olivat varmasti ikävästi kädenlämpöiset, mutta ainakaan Oton ei voinut väittää langenneen kaupungissa ala-arvoiseen elämään. Hän itse saattoi tosin kuvitella, että tällainen oli juuri sitä.
Ennen pitkää Nils huomasi, että seura alkoi kaikesta huolimatta vähän uuvuttaa Ottoa. Hänen vastauksensa kävivät lyhyemmiksi ja naurahduksensa vähän väkinäisiksi. He olivatkin istuneet yhdessä jo monta tuntia, ja Otto oli kaiken lisäksi väsyttänyt itsensä jo alkuun, kun oli hermoillut jokaista liikahdustaan. Nyt hän saattoi hyvinkin alkaa mieliä muualle, mutta ei vihjannut siitä Nilsille. Se saattoi johtua siitäkin, että he olivat puhuneet vielä hyvin vähän niistä asioista, jotka olivat tuoneet heidät kaikki samaan paikkaan, vaikka olivat luultavasti miettineet niitä herkeämättä. Ottokin olisi varmasti karannut tavanomaisempien miesten pöydästä jo kauan sitten, tai ainakin jättänyt jutustelun Nilsin vastuulle. Nyt hän löysi vielä vähän voimaa terästäytyä kuuntelemaan, kun Nils ohjasi puhetta itse asiaan. Se oli toisaalta pohjimmiltaan varsin yksinkertainen, kun kaikki tiesivät sen omalla kohdallaan tavalla tai toisella todeksi: he pitivät miehistä, enimmäkseen. He olivat tajunneet erilaisuutensa nuorina ja yrittäneet turhaan olla joka kulmasta niin kuin muutkin, kunnes olivat lopettaneet piinallisimmat ponnistelunsa. Heille järjestynyt elämä oli ollut välillä ikävää ja vaikeaa, mutta myös mukavaa, oikeassa seurassa.
"Ei siitä tietysti parane paljon huudella, mutta oma hauska jännityksensä siinä on", Kaarlo sanoi. "Mietipä nyt itsekin."
Otto ei myönnellyt erityisen innokkaasti, mutta ajatus ei välttämättä ollut hänelle aivan vieraskaan.
"No, en minäkään sinun ikäisenäsi olisi näin jutellut", Kaarlo sanoi. "Mutta kyllähän tämä tässä on mennyt niin kuin muillakin. Töitä on tehty ja ukkoja pussattu."
Joillakin muilla sellaisilla sujui hyvinkin kurjasti, mutta näillä miehillä aika mainiosti - siksikin, että he olivat löytäneet toistensa seuraan ja oppineet vieläpä tietämään turvalliset paikat.
"Mutta kyllä täällä on näitä ihmisiä vähän joka kulmassa, jos vaan vähänkin älyää miettiä, mitä näkee", Kaarlo sanoi.
Otto virkistyi entisestään.
"Niinkö?" hän kysyi. "Oikeastiko?"
Allania nauratti.
"Voi kuule, sinä voisit elää täällä huonoa elämää", hän sanoi. "Miehissä on vaikka kuinka paljon sellaisia, joita kiinnostaa. Varsinkin rikkaat pamput saa tehdä mitä lystää. Osalla on vaimo, osalla ei. Ja tietysti naisväelläkin kuuluu olevan monenlaisia syitä pitää lukupiirejä ja kahvikutsuja."
"Jaa, onko naisväessäkin sellaisia?" Otto kysyi, kun oli sulatellut hetken kaikkea kuulemaansa. "Tai no, minkä tähden ei olisi, jos muutenkin..."
"Janhan se voisi tietää tarkemmin niistä asioista", Allan sanoi.
"Miten minä sen kummemmin kuin tekään?" Jan napautti.
Allan myönsi heti pahoitellen, että hän oli oikeassa.
"Vaikka no, onhan se kai vähän silläkin lailla", Jan sanoi.
Hän arvioi Ottoa hetken katseellaan ja totesi ilmeisesti, että voisi kertoa hänellekin.
"Allu meinaa, että kun minä käyn vieläkin tehtaalla töissä naisena", hän sanoi. "Tai naisen nimellä nyt ainakin, ja hameessa. Niin sen kuuluu niiden mielestä olla, ja melkein samapa tuo minulle on, jos sillä tavalla saa pitää työt."
Otto yhdisteli taas hetken hiljaa paloja päässään ja nyökkäsi, kun ymmärsi suurin piirtein. Siksi Jan ei useinkaan halunnut koettaa onneaan muissa paikoissa. Mieheksi naamioitumisesta joutui helposti virkavallan käsiin, eikä Janin auttanut selittää, että käytti valeasua pikemminkin lähtiessään töihin.
"Niin se on, että rahat on otettava sieltä mistä vähänkin saa", Allan sanoi.
Toiset nyökyttelivät.
Hetkeksi tuli hiljaista, kunnes Kaarlo sanoi:
"Rupesinpa tuossa miettimään, että jos minä olisin viimeisen päälle tavallinen, niin minä en varmaan olisi ikinä edes nähnyt ketään teistä. Hitto että harmittaisi. Tai eihän minua varmaan silloin harmittaisi, kun en tietäisi, mutta... olettehan te hyviä ihmisiä."
Allan puhahti salatakseen hymynsä ja pukkasi Kaarloa olkapäähän.
"Johan nyt", hän sanoi. "Sinun ikäisen ukon ei näköjään parane enää juoda pisaraakaan. Mutta kyllähän sinutkin on vähän mukavampi tuntea kuin olla tuntematta."
Nils myönteli yhdessä Janin kanssa. Hän oli miettinyt usein aiemminkin, enimmäkseen yliopiston kirjastossa, olisiko kukaan järkevä ihminen toivonut hänen auvoisessa tilanteessaan, ettei olisi koskaan viehättynyt miehistä - tai että lakkaisi viehättymästä heistä? Omasta miehestäänkin? Nils oli pahasti hyväntekijöiden pelastamattomissa. Hän uskalsi arvella, ettei Ottokaan olisi enää tarttunut tilaisuuteen.
"Sinäkin olet pirun mukava poika", Kaarlo sanoi hänelle. "Ensin vaan katsoit niin pahasti, että me luultiin, että tuikkaisit kohta puukolla."
Nils valmistautui puolustamaan Ottoa lempeiltä syytteiltä, mutta tämä selittikin itse, että oli ihmetellyt tuntemattomien tuijotusta. Toiset eivät olleet ajatelleet asiaa siltä kannalta ja myönsivät nyt naureskellen, että olisivat saattaneet itsekin hämmentyä moisesta huomiosta.
He juttelivat vielä jonkin aikaa, mutta sitten kapakkaan astui viimein myös muita asiakkaita, joita he eivät tunteneet entuudestaan. Otto ja Nils tarttuivat molemmin käsin kolpakoihinsa ja siirsivät jalkansakin siivosti omille puolilleen. Heidän kaikkien alkoikin jo olla aika lähteä, myös Nilsin mielestä. Onneksi kukaan ei kutsunut heitä jatkamaan iltaa. He molemmat olisivat luultavasti tarttuneet tilaisuuteen, kaikesta huolimatta, koska pystyivät kieltämättä viettämään aikaa kahden monina muinakin iltoina. Nils oli kuitenkin hionut tähän iltaan liittyvät kahdenkeskiset suunnitelmansa aivan erityisen kauniiksi ja loistokkaiksi, kaikki eri mahdollisuudet yhtä lailla!
"Tuletteko huomenna hakemaan niitä papereita?" Kaarlo kysyi pukiessaan takkia päälleen. "Tai voit Otto tulla itseksesikin, jos Niilo vaan päästää."
"Miksen päästäisi?" Nils kysyi sävyttäen äänensä mahdollisimman viileäksi. "Ettet vain taas kuvittelisi itsestäsi liikoja."
Otto kiusaantui sen verran, että Kaarlo joutui taas vakuuttamaan laskevansa leikkiä. Niin hän tosiaan teki. Nils ei epäillyt hetkeäkään, että Kaarlo koettaisi mitään, eikä hän osannut edes kuvitella tilannetta, jossa Otto olisi suostunut. Oli vain hauskaa, että hän sai olla muidenkin miesten ihailtavana.
Otto pääsi reippaasti yli sanailusta, mutta ei millään osannut uskoa, että voisi oikeasti saada kirjaset lainaan, Eerolaankin saakka. Hän varmisteli asiaa moneen kertaan, ja Kaarlo lupasi yhtä monesti. Hän oli entistäkin suopeampi, kun Nils oivalsi, että voisi toimittaa lainatavarat takaisin hänelle vuoden alussa, kun palaisi Helsinkiin joululomaltaan ja Eerolan-vierailultaan. He sopivat siis Kaarlon kanssa tapaamisen kapakan eteen viideltä seuraavana iltapäivänä. Nilskin tulisi kyllä lopulta mukaan, mutta vain näyttämään tietä Otolle. Koko joukko taas sopi kokoontuvansa kapakassa uudelleen lauantai-iltana. Nils ei tiennyt mitään mieluisampaa, kun Ottokin nyökytteli hymyillen hänen kysyvälle katseelleen.
Otto ja Nils lähtivät vähän ennen muita, jähmeän miehekkäiden mutta lämpimien "nähdäänpä sitten" -toivotusten jälkeen. Kadunvarren lamput oli tietysti jo sytytetty; täälläpäin ne toimivat vielä kaasulla. Niiden aavistuksen väräjävässä valossa leijaili harvakseltaan leppoisia lumihiutaleita. Kostea kylmyys ja etäälle loitonnut hälykin tuntuivat vain kodikkailta, kun Otto oli Nilsin seurana. He kävelivät ensimmäisen tyhjän kadunpätkän hiljaa vieretysten, aika lähekkäin. Seuraavalla suoralla Otto kääntyi Nilsin puoleen.
"Ne olikin ihan tavallisia ihmisiä", hän sanoi sävyllä, joka vihjasi hänen jakavan olennaisen, yllättävän havainnon.
"Niin kuin mekin", Nils sanoi hymyillen. "Vaikka täytyy sanoa, että vain sinä voit järjestää itsellesi pinon oppikirjoja kapakkareissulla."
Otto naurahti.
"Kaarlo tiesi muutenkin paljon jutuista", hän sanoi. "Oli oikeasti mukava jutella senkin kanssa."
Nils hymisi tyytyväisenä.
"Mutta sanopas, ihastuitko sinä häneen ihan vähän?" hän kysyi ja tömähti tarkoituksella Oton kylkeen.
Otto seisahtui tyrmistyneenä.
"Mitä? En tietenkään!" hän älähti niin kovaa kuin uskalsi. Kadun toisessa päässä heidän edellään taapertava papparainen olisi saattanut kuulla.
"Älä huoli", Nils sanoi hiljaa. "Kyllä minä tiedän, että sinä pidät eniten minusta."
"Älä sinäkin härnää", Otto sanoi, nyt jo hellästi (ja aika helpottuneena).
Nils pahoitteli.
"Mutta hän on kuitenkin aika charmantti, eikö totta?" hän silti vielä kysyi.
"Kai sitten... tavallaan, mutta..."
"Niin, ei toki läheskään sellainen riuska metsien mies kuin sinä, tiedän", Nils sanoi ja koetti Oton käsivartta kädellään.
Otto pyristeli irti otteesta ja pukkasi hänen kylkeään kevyesti.
"Oletkos siinä", hän sanoi, mutta naurua äänessään, ja käytti kättään hänen kädessään ennen kuin vei sen takaisin kupeelleen. Nils sai selvästi olla juuri sellainen kiusankappale kuin tahtoi.
"Niin tai näin, aion varmuuden vuoksi pyyhkiä hänet ja hänen komeat viiksensä mielestäsi tämän illan aikana", hän sanoikin.
Otto katsoi Nilsiä silmät suurina, kuin tämä olisi loukannut häntä syvästi nostamalla aiheen esiin vielä kerran. Lopulta hän tietysti hymähti.
"Mitäs sinä vielä olet juoninut?" hän kysyi ja painautui hetkeksi aika lähelle.
"Voi, en mitään erityisen mahtipontista", Nils sanoi ja varmisti, että kulman takaa avautuva seuraava katu oli tyhjä. "Vietämme vain tavanomaisen hauskan illan, jos sopii."
"Sopii, sopii", Otto hymähti. "Sopiipa hyvinkin."
Hän seisahtui, joten Nilskin teki niin. Otto nojautui kuiskaamaan hänen korvaansa:
"Kunhan vaan sinä olet siellä, ja minä saan sinut ihan kunnolla lähelle koko yöksi."
Hän katsoi Nilsiä juuri ja juuri katulampun valokehän ulkopuolella - niin, että taisi olla Nilsin vuoro punastua.
"No, no", hän torui jokseenkin haltioissaan. "Mitä siinä sinun tuopissasi oikein oli?"
"Mitä? Ei, enhän minä nyt sillä!" Otto kiirehti selittämään. Hän käveli taas pari askelta Nilsin rinnalla, kunnes alkoi vähitellen kokoilla ajatuksiaan hiljaa lauseiksi:
"Se vaan kun... tämä oli sinulta niin hiton hyvin tehty. Ja minä en oikein edes ymmärrä, miten sinä jaksat aina järjestää minulle tämmöisiä, tai minkä tähden sinä olet noin... ihana. Niin, tuota, niin että, mitä muutakaan minä tässä voisin miettiä?"
Tällaisen palkinnon vuoksi Nils olisi etsinyt vaikka kolme samanlaista paikkaa. Hän höpötti ensimmäiseen liikutukseensa jotain sievää ja totuudenmukaista siitä, miten ilo oli hänen puolellaan, miten piirien etsiminen oli ollut hänelle itsestään selvää, miten Ottokin olisi tehnyt hänelle saman tai enemmän ja miten Nils oli oppinut samalla itsekin kaikenlaista tärkeää. Hän toivoi keksivänsä illan mittaan tunteilleen muotoiluja, jotka ilmentäisivät paremmin hänen runollisia lahjojaan. Mutta mitä pieni kömpelyys toisaalta haittasi suuressa mittakaavassa? Tärkeintähän oli, että Nilsin suunnitelma oli toteutunut kaikin puolin täydellisesti. Hän tunsi Ottonsa niin hyvin. Tämänpäiväisen valtaisan läpimurron jälkeen loppuviikko saisi mennäkin hieman pieleen - mutta kuinka niin muka voisi käydä? Ei, kyllä Nils arveli kaiken sujuvan kutakuinkin erinomaisesti.
"Jos haluat, voisimme avata jonkin pullon", hän ehdotti taas yhden kadunkulman jälkeen. Hänen askelensa tuntuivat ihastuttavan kevyiltä.
"Jaa-a", Otto sanoi. "Jos sitten sinun kanssa kahdestaan. Se voisi olla mukavaakin."
"Katsotaan sitä sitten", Nils sanoi. "Minulla on muistaakseni ainakin hyvää konjakkia. Sinä et varmaankaan ole ennen maistanut. Mutta ei juoda paljon. Olen nimittäin kuulemma sietämätön liian juovuksissa, ja toivoisin luonnollisesti todella, että sinä vähintäänkin sietäisit minu..."
Ovi aukesi heidän kohdallaan, ja ulos astui joukko vanhempia herrasmiehiä. Nils vilkaisi heitä, otti pari hämmentynyttä askelta, ymmärsi, ja vilkaisi uudelleen olkansa yli. Ja vielä. Kyllä, hän oli nähnyt oikein.
"Voi hyvä luoja", hän sai pihahdettua, vaikka hänen sydämensä tuntui luovuttaneen lyömisen suhteen.
Otto käännähti katsomaan häntä.
"Kävele eteenpäin. Minun isäni on tuossa joukossa", Nils supatti.
"Mitä?" Otto kysyi, vilkaisi taakseen ja kirosi. "Mitä me nyt-?"
"Kävele!"
Nils nopeutti askeleitaan.
Mutta eihän isä varmaankaan ollut tunnistanut häntä työväen vaatteissa ja tuntemattoman kanssa.
Ei tietenkään.
Nils ja Otto kävelisivät rauhassa loppumatkan Nilsin asunnolle, eikä Nils joutuisi selvittämään asioi-
"Hoi, Nils!" aivan liian tuttu ääni huudahti ruotsiksi jonkin matkan päästä. "Mikä yllätys nähdä sinua täällä tähän aikaan."
Nils seisahtui. Ja kääntyi ympäri.
"Parahin isä", hän sanoi ruotsiksi hymyillen ja nosti hattuaan tervehdykseksi. "En huomannut teitä lainkaan. Kuinka voitte?"
/ / /
Heipä hei taas! :'D
Nyt taitaa olla niin, että lukujen välit venähtävät väkisin vähän "kulta-aikoja" pidemmiksi. Olen nimittäin viimein saanut järjestettyä niin hyvin, että työni ovat nyt ja jatkossakin enimmäkseen kirjoitushommia (vaikkakin aika virallisia) ja niiden loputtomalta tuntuvaa hiomista, joten vapaa-ajalla ei välttämättä huvita joka päivä jatkaa samalla linjalla. Motivaatio tarinan kertomiseen (mahdollisimman hyvin ja kiireettömästi hioen) on kyllä tukevasti ennallaan!
Suuret kiitokset tuttuun tapaan kaikille lukeneille, votanneille ja kommentoineille! ❤