Otto keskittyi Nilsiin, koska ei kehdannut katsoa toisiin pöytiinkään. Hän ei voinut keksiä mitään järkevää kysyttävää kaikesta, joten hän tuijotti Nilsiä sanattomana, kunnes tämä alkoi kertoa. Hänen äänensä pysyi hiljaisena, mutta hänen sanansa pyyhälsivät eteenpäin. Hänen sormensa naputtivat vuoroin pöydän pintaa, vuoroin huitoivat ilmaa sen yllä. Hän olisi selvästi mielellään kurkottanut pöydän yli ja tarttunut Ottoa hartioista.
"Heitä on Helsingissä paljon. Yllättävän paljon, todella. Olen itsekin ihmeissäni siitä. Jotkut sanovat jopa, että heitä olisi... Tai ei, odotas, ei se ole nyt tärkeää, aloitan sittenkin..."
Otto halusi kuulla mitä vain ja kaiken - oliko heitä muka paljon!? Mitä, mitä jotkut sanoivat!? - ja mieluiten saman tien yhdellä kertaa, mutta hän odotti. Nils veti henkeä, mietti hetken etusormi huulillaan ja kertoi sitten vähän rauhallisemmin, että paikassa kävi kyllä paljon muitakin ihmisiä. Nämä tällaiset miehet tiesivät kuitenkin toisensa ja kokoontuivat paikkaan yleensä tiettyihin aikoihin tiettyinä päivinä; silloin, kun oli hiljaisempaa. Omistajaa ei häirinnyt, vaikka kaikki asiakkaat eivät olleet kaikin puolin tavanomaisia ja vaikka se näkyikin välillä. Jan piti tosin enimmäkseen naisista, mutta hänenkin oli kuulemma muista syistä turvallisinta tulla tänne. Paikan ruoalla oli siis varmoja syöjiä, vaikka se ei totta puhuen ollutkaan kummoista.
Otto kuunteli ja nyökytteli, mutusteli hajamielisesti haarukallisen muhennosta ja vilkaisi viimein vähän seurueidenkin suuntaan sitten, kun hänen korviaan ei enää kuumottanut liikaa. He olivat tavallisia miehiä, oikeastaan mukavan näköisiä ja, niin, samanlaisia kuin Otto ja Nils. Siinä he istuivat. Ottoa vapisutti keveästi. Koko paikka alkoi vaikuttaa hänen silmissään koko ajan ihmeellisemmältä ja salaperäisemmältä, kuin he olisivat päätyneet sinne jollain paljonkin kummemmalla taikakeinolla kuin kävelemällä paikalle ja avaamalla oven. Mitään sellaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan - eihän sellaisia ihmisiäkään olisi pitänyt olla - ja nyt Otto oli päätynyt sellaiseen. Hän oli kuvitellut korkeintaan unissaan, että niin voisi käydä, mutta kaipa nämä muutkin olivat halunneet löytää samanlaisia ihmisiä yhtä kovasti kuin hänkin. He olivat etsineet toisensa ja auttaneet samalla myös Ottoa. Otto tunsi ymmärtävänsä heitä hiton hyvin, vaikkei ollut puhunut heidän kanssaan sanaakaan.
Mutta ei tällainen voinut olla millään lailla luvallista. Nämä miehethän vaikuttivat tavallisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä! Niin Otto ja Nilskin kai olivat, mutta eikö kaikkien muiden sellaisten olisi pitänyt puikkelehtia kummallisina ja surkeina syrjäkaduilla eikä naureskella kapakassa? Miten turvallinen tällainen paikka edes pystyi olemaan? Otto oli aina välillä melko varma, että joku oikeasti tavallinen tulisi aivan pian nyhtämään hänet ulos, tai heidät kaikki.
Nils supatti, että oli viettänyt miesten kanssa muutaman iltapäivän ja illan. Nämä tiesivät, että Nils piti miehistä, mutta Otto olisi oikeastaan voinut olla kuka vain Nilsin (tai "Niilon") tutuista, jonka Nils oli vain sattunut tuomaan mukanaan päiväruoalle. Niin Nils väitti, mutta Otosta tuntui silti, että tässä vaiheessa kaikki ymmärsivät jo, että hän oli vähän kummallisempi. Eihän pariskunta olisi muuten uskaltanut alkuunkaan heilastella hänen silmiensä alla. Ehkä sen oli voinut nähdä Otosta jo silloin, kun he olivat tulleet sisälle. Omistajakin oli varmasti arvannut - ja lopuksi Otto oli vielä tuijottanut toisia suu auki kuin taivaan enkeleitä. Olisivatko he voineet olla tajuamatta? Nils mietti ja myönsi pahoitellen, etteivät varmaankaan. Otto ei osannut säikähtää kuin hiukan. Hänellä ei varmaankaan ollut hätää. Täällä se oli tavallista, niin oli. Korttipöydän mieskin oli vain hymyillyt. Kai he saivat tietää Otosta, kun kerran Ottokin oli saanut tietää heistä. Nilskin oli uskaltanut kertoa itsestään jo aikaa sitten, eikä hänelle ollut käynyt mitään.
Kahdestaan istuneet miehet alkoivat tehdä lähtöä. He puhelivat leppoisasti ja hipaisivat toisiaan aina välillä ohimennen käsiin tai selkään.
"He tapaavat täällä töiden jälkeen, koska ovat molemmat naimisissa tahoillaan", Nils kuiskasi.
Vai niin? Otto kurtisti oitis kulmiaan ja silmäili miehiä edelleen, nyt epäillen. He olivat noin herttaisen iloisia toisten selkien takana, kuin pikkupoikia, ja jatkoivat ehkä vielä matkaansa jonnekin. Mitä hittoa? Otto oli käsittänyt heidät kokonaan väärin. Oikeastaan hänet oli petetty. Tuskin hänellä ja heillä oli sittenkään mitään yhteistä. Otto ei ainakaan olisi ikimaailmassa... Miehet olivat itse omasta tahdostaan päättäneet kosia vaimojaan, joten eiköhän heidän olisi kannattanut kuunnella viimeistään alttarilla, mitä se meinasi?
"Eivät he oikein voi muutakaan", Nils huomautti. Hän oli tietysti huomannut Oton paheksunnan.
Niin, no. Kaipa Otto suostui miettimään vielä, jos Nils sitä toivoi. Hän keskittyi popsimaan ruokaansa ja antoi miesten lähteä pois omia aikojaan. Kun hän venytteli mietteitään oikein huolella, hän pystyi mitenkuten kuvittelemaan, että hän ja Nils olisivat jossain tapauksessa voineet ollakin vähän samanlaisia kuin he. Otto ei ollut rikkonut aviota, eikä rikkoisikaan. Hänen nykyinen elämänsä tuntui silti niin selvästi ainoalta oikealta, että hän oli kieltämättä välillä miettinyt, miten vaikeaa hänellä olisi ollut, jos hän olisikin ehtinyt kosia suloista Hilmaa ja jos tämä olisi suostunut hänen vaimokseen. Ehkä Otto olisi lopulta alkanut miettiä, voisiko löytää jonkun salaa - ja ehkä hän olisi jopa alkanut etsiä. Viimein, tuollaisena vähän vanhempana miehenä, jos ei olisi halunnut kuolla suruunsa. Se ei olisi ollut oikein, mutta hän olisi sentään voinut katsella toista pöydän yli ja koskettaa tämän kättä. Ja toisaalta, jos Eerolaa ei olisi ollut, Oton ja Nilsin olisi nytkin täytynyt alkaa pian miettiä, kuinka he järjestäisivät tulevaisuutensa niin, ettei kukaan ymmärtäisi. Otto oli jo ehtinyt miettiä sitä, ja silloin hän oli harkinnut hetken, olisiko hänen kuitenkin jossain vaiheessa pakko koettaa löytää vaimo. Ei hän ollut ajatellut, että jättäisi samalla Nilsin. Nyt heidän elämänsä olivat asettumassa kohdalleen, mutta useimmat muut samanlaiset joutuivat riipimään käyttöönsä kaikki ratkaisut, joita heille oli tarjolla. Ehkä Oton ei tosiaan kannattanut nyrpistellä nenäänsä heille.
"Mutta nämä muut ovat vapaita miehiä", Nils sanoi kaapiessaan lautasen pohjaa. "Heidän sielunsa tilasta sinun ei tarvitse olla huolissasi."
Eipä kai, mutta ei Otto silti pitänyt mahdottomasti siitäkään, jos miehet olivat liian vapaita ja riiasivat ketä tahansa milloin tahansa. Mutta... sittenhän heidän olisi täytynyt tietää aika monia miehiä, joiden kanssa riiustella. Olisiko heitä voinut olla niin paljon? Ja olikohan Nils varmasti muistanut tehdä tarpeeksi selväksi, ettei ollut siinä mielessä näiden toisten tapainen, vai - äh, Otto alkoi taas höpistä. Hän tunsi Nilsin edelleen, eikä hänelle kuulunut, keiden kaikkien muiden kanssa nämä tuntemattomat miehet viettivät aikaansa. Jussikin oli ollut aina mukava, vaikka oli tehnyt mitä sattui.
"Jan majailee tosin luultavasti edelleen jonkun naisen huonetoverina, ja Kaarlo ja Allan taisivat olla vähän aikaa sitten taas hetken yhdessä, mutta... Niin, jos haluat, voisimme mennä esittäytymään heille."
Nils hymyili vähän ja kallisti päätään aavistuksen. Otto oli kyllä tiennyt, että hän ehdottaisi sitä jossain vaiheessa.
"He ovat välillä vähän, no, vekkuleita, mutta eivät vähääkään ilkeitä", Nils sanoi. "Ainakin kaksi kertaa vähemmän hävyttömiä kuin Vilho. Sinä pärjäät sitä paitsi epäilemättä heidän kanssaan paremmin kuin minä."
Miehet taisivat jatkuvasta vilkuilusta päätellen jo oikein odottaa kiinnostuneina, että he alkaisivat nousta jalkeille. Lopulta he keräsivät jo kortitkin takaisin pinoon, mutta ei Otto ollenkaan tiennyt. Hän oli kyllä halunnut nähdä tällaisia miehiä. Hän oli kuvitellut, että hänellä olisi kysyttävääkin, mutta olivathan miehet totta puhuen vähän epäilyttäviä. Eivätkö olleetkin? Halusiko Otto oikeasti liittyä sellaiseksi ihmiseksi näiden muiden seuraan? Hänkin oli kyllä samalla tavalla epäilyttävä, mutta vaikka mitä muutakin. Eihän hänelle nyt niin mahdottoman tärkeää ollut, että hän piti miehistä. Kyllä hän pärjäsi elämässään siitä huolimatta. Eikä hän oikein kehdannut puhuakaan sellaisesta asiasta. Hänelle riitti ihan hyvin, että Nils kuunteli ja ymmärsi. Mistä hän sitten puhuisi näiden muiden kanssa? Ja miksi juuri näiden kanssa? Entä mitä miehet ajattelisivat hänenlaisestaan maalaisesta, joka ei ollut koskaan kuullut mitään mistään tällaisesta? He olivat paljon vanhempiakin.
"Mehän olemme jo syöneet, joten meille voi tulla kiire pois juuri silloin, kun sinä haluat", Nils sanoi. "Potkaiset vaikka jalkaani, niin esitän heille syvimmät pahoitteluni ja maksan ruokamme."
Niin hän epäilemättä tekisi, ja viimeisen päälle luontevasti. Sitä paitsi, jos Otto ei olisi astunut sisään ovesta, hän ei olisi varmaan koskaan nähnyt näitä miehiä. Jos hän ei nyt heti menisi puhumaan heidän kanssaan, he hajaantuisivat kuka minnekin ja Otto jäisi loppuiäkseen miettimään, olisiko juttuhetkestä sittenkin ollut jotain iloa. Jos miehet olisivat paskiaisia tai jos Otto tuntisi itsensä liian hölmöksi tai epäilyttäväksi, hänen olisi turhankin helppo olla näkemättä heitä enää ikinä.
Niin kai se sitten oli.
"Kai me voidaan jutella vähän aikaa", Otto sanoi.
Nils suoristautui virnistäen, kuin olisi saanut lahjan, vaikka hän oli varmaan olettanutkin, ettei Otto sivuuttaisi sentään tällaista tapausta. Nils varmisti vielä, että saisi kertoa heidän olevan pari, ja he nousivat jalkeille.
Nils käveli kolmikon pöydän viereen. Otto seuraili taas hänen vanavedessään.
"Hei", Nils sanoi muille.
"Heipä hei", vaalea mies vastasi nopeasti. Hänen äänensävynsä oli vähän toruva ja hitusen ivallinenkin, mutta hän hymähti päälle ja osoitti Ottoa. "Alapa nyt jo kertoa, kuka tämä on."
Kaikki katsoivat tietysti Ottoa heti alkuun, mutta mitäpä hän oli kuvitellutkaan.
"Hän on Otto", Nils sanoi.
Otto ei halunnut enää vain murahdella, joten hän koetti tervehtiä. Kukaan ei kuitenkaan noteerannut sitä erityisemmin.
"Olemme heilastelleet reilun vuoden", Nils jatkoi. Hänen hartiansa laskeutuivat, kun hän sai sen sanottua. Otto taas ei ainakaan rauhoittunut, vaikka muut vain nyökyttelivät.
"Niinpä niin", vaalea mies sanoi. "Tässä on siis nyt viimein se Otto."
Nyt katseet kävivät kiireestä kantapäähän. Otto yritti olla kiusaantumatta enempää siitä, että miehet olivat keitä olivat - ja ilmeisesti tunsivatkin hänet jotain hiton kautta.
"Kuinka niin se Otto?" Nils kysyi.
Mies hymähti.
"No se Otto maalta, joka rakentaa hirrestä ja isännöi tämän vuoden elonkorjuun ja on muutenkin kätevä käsistään ja komea ja voimakas ja kirjoittaa ihania kirjeitä, edellisestä on jo melkein viikko, ah ja voih, milloinhan hän taas vastaa. Niin, ja hän pitäisi varmasti tästä paikasta, hmm..."
Mies vei lopuksi käden haaveellisesti poskelleen ja virnotti maireasti jonnekin laipion suuntaan.
"Äsh, en minä ole kertonut tuollaista!" Nils huudahti, vaikkei ehkä aivan vakavissaan.
"Montako kertaa me kuultiin, että Otto on tulossa Helsinkiin?" vaalea mies kysyi toisilta.
"Pari kertaa illassa vähintään", nuorempi poika sanoi.
"Ehkä sitten niin, mutta olisihan hän aivan hyvin voinut olla..." Nils yritti.
Vaalea mies hymähti uudelleen.
"Joo, kyllä me kuultiin, että se on vain yksi renki, mutta puhuit siitä siihen sävyyn, että sinun heilasi olisi saanut olla penteleesti huolissaan. Voidaanhan me silti olla nyt yllättyneitä, jos sinä sitä haluat. Kovasti yllättyneitä ollaankin."
"Miksipä sinä muuten olisitkaan käynyt täällä, kun olet ylioppilas", mustahiuksinen mies sanoi.
"Miten niin olen?" Nils kysyi.
"Sitäkäänkö ei olisi saatu tietää?" tumma mies kysyi takaisin. "Kuulehan nyt, poika. Kyllä sen kuulee heti, kun avaat suusi."
"Apropoo vaan", täydensi nuorempi.
Nils ehti levittää käsiään, mutta tummempi mies jatkoi:
"No, saat anteeksi, kun sentään toit työläisen."
"Joo, riuskat nuoret metsien miehet mahtuu aina hyvin joukkoon", vaalea sanoi.
Hän kohotti kulmiaan, hymyili vinosti ja vinkkasi silmää Otolle. Herra Jumala. Mitä hittoa hän luuli tekevänsä?! Tai kyllähän Ottokin sen verran ymmärsi, mutta että hänelle? Miten, ja minkä tähden? Eihän hän ollut sellainen, jolle olisi alettu... Eikä hän edes tuntenut koko miestä, ja Nils oli juuri päässyt kertomasta, että he olivat yhdessä. Oton naama alkoi taas helottaa ikävästi. Mitä hän sanoisi? Olivatko nämä tällaiset ihmiset siis näin vapaita riiaamaan ketä vain? Ei Otto sentään sellaista olisi uskonut. Kumma, kun ei tarjonnut saman tien suutaan.
"Älä nyt ala heti ryöstää toisen miestä", kloppikin hymähti.
Otto vilkaisi jalkojaan. Ei häntä ollut kukaan ryöstämässä eikä hän halunnut... Olisivatko he voineet puhua mistä tahansa muusta, tai olisiko Oton ja Nilsin pitänyt lähteä pois?
"Ai, se on ujonpuoleinen", joku totesi.
Mitä? Ei Otto oikeastaan, tai ehkä, mutta-
"Onko se ihmekään?" Nils kysyi huoaten ja nojautui kuin epähuomiossa siten, että hänen käsivartensa koski keveästi Oton käsivartta. "Älkää viitsikö härnätä. Onneksi muistin varoittaa, että sinä ja Allan alatte olla valitettavan vanhuudenhöperöitä."
Eivät he nyt niin vanhoja olleet, lähellekään, mutta somalla ja nuorella Nilsillä oli syy ja melkein oikeuskin näpäyttää heitä. Hän taisi sitä paitsi olla niin tuttu miesten kanssa, etteivät he edes meinanneet pahastua.
"Jaa jaa", vaalea vain tuhahti kuin teiskaavalle kissanpojalle. Hän mietti hetken ja kohautti olkiaan. "No niin, leikki sikseen siis. Vaikka tottahan minä tarkoitin. Istukaa ihmeessä pöytään niin puhutaan."
Pyyntö oli toverillisen rempseä ja aika järkevän oloinen, mutta äskeisen jälkeen Otto ei oikein halunnut suostua. Millainen mies hakkaili toisia miehiä leikin vuoksi, ja millaisessa maailmassa sellainen oli mahdollista? Otto olisi voinut olla valmis päättämään, että nämä ihmiset tosiaan olivat paskiaisia, tai vähintään pirun outoja. He tekivät kuitenkin Otolle ja Nilsille saman tien tilaa pöydän ympärille, ja Nils oli jo hakemassa itselleen tuolia pöydästä, jonka ääressä kaksikko oli äsken istunut. Hän olisi tuonut yhden Otollekin, mutta Otto kiirehti ottamaan sentään sen kannettavakseen. Siinä vaiheessa ei ollut enää paljon tehtävissä. Hän istuutui tottelevaisesti ringin täydennykseksi.
Aivan aluksi he vain katsoivat toisiaan. Otto ei ainakaan tiennyt, mistä heidän olisi pitänyt aloittaa tai minne he siitä jatkaisivat. Eivät varmaan minnekään. Mitä järkeä heidän oli vaivata itseään ja näitä toisia? Ottohan ei olisi alun alkaenkaan-
Vaalea mies, jonka viereen Otto oli joutunut istumaan, ojensi kättään Otolle.
"Kaarlo", hän sanoi.
Otto puristi kättä lyhyesti (se oli kumman lämmin ja jämäkkä) ja sanoi varmuuden vuoksi vielä oman nimensä. Se taisi riittää, koska Kaarlo jatkoi kertomalla, että teki töitä rakennuksilla. Hän koetti ehkä aloittaa juttua niistä ja vihjata, että heillä oli jotain yhteistä, kun Ottokin oli rakentanut, mutta Ottoa ei oikein huvittanut paneutua asiaan - ja sitten mustahiuksinen mies puuttui keskusteluun, kätteli ja vaati saada kertoa, että oli nimeltään Allan. Hän teki kuulemma sekalaisia hommia silloin kun niitä ilmaantui. Nuorempi kloppi kertoi olevansa Jan, tehdastyöläinen. Nyt he eivät onneksi enää vaikuttaneet erityisen vinksahtaneilta tai hävyttömiltä. Kaarlokin kertoi vielä kierroksen lopuksi aidon oloisen ystävälliseen sävyyn, että kolmikko oli tuntenut toisensa aika pitkään, hän ja Allan pisimpään.
"Allun kanssa minä olen ollut pariin kertaan yhdessäkin."
Hän puhui vähän Oton puoleen nojautuneena, mutta onneksi vain sillä tavalla kuin kuka tahansa mukava jutuniskijä, ja osoitti peukalolla olkansa yli. Hän houkutteli kai Ottoa juttelemaan (tai rauhoittumaan) mutta Otto vain myönteli ymmärtämisen merkiksi, vaikkei vielä läheskään ymmärtänyt: millaisessa maailmassa mitään tuollaista sanottiin ääneen samalla tavalla kuin Oton maailmassa kerrottiin menneen viikon arkikuulumisista?
Kierroksen lopuksi Nilskin nappasi puheenvuoron hetkeksi itselleen ja härnäili kolmikkoa parilla sutkauksella siitä, miten hän ja Jan koettivat nuorempina sietää iäkkäämpien rakkaussotkuja ja miten ne olivat oikeastaan aika pitkästyttäviä. Hän vaikutti asettuneen tähänkin seurueeseen kodikkaasti, vaikka hänellä ei ollut oikein mitään yhteistä muiden kanssa ja vaikka hän oli oikeastaan asettanut itsensä neljänneksi pyöräksi vanhojen tuttujen joukkoon. Olisipa Otosta ollut johonkin sellaiseen.
"Niinpä niin, mutta Otto, nyt sinunkin olisi hyvä kertoa vähän itsestäsi", Nils sitten sanoi. Se oli totta, mutta eikö ollut Nilsiltä aika häijyä tuputtaa Otolle sellaista vastuuta jo tässä kohtaa? Eihän hän ollut ikinä varsinaisesti esittäytynyt kenellekään. Miehet totesivat kylläkin onneksi kuulleensa Nilsiltä jo melkein kaiken hänen heilastaan. Nilsin mielestä asia ei edelleenkään ollut yhtään niin, mutta Otolle oli varmaan vain apua siitä, että häntä oli kehuttu jo valmiiksi. Hän luetteli joka tapauksessa lyhyesti joitain tärkeimpiä asioita itsestään. Ei yhtään hauskasti tai leikkisästi, mutta kuitenkin. Toiset kuuntelivat tarkasti ja kysyivät ensin yhden, sitten toisen kysymyksen - onneksi sentään melko tavallisista asioista. Otto vastaili, toiset kyselivät lisää ja Otto vastaili taas, varmaan niin kuin kuuluikin tällaisissa tapauksissa. Siis maatalossa olet töissä? Missä päin? Jaa, siellä asti. Miten paljon teillä on lehmiä? Entä metsää? Ai, iso tila. Miten sinä tänne saakka sitten? Hitto, minä en kyllä edes yrittäisi. Ajan kanssa jutustelusta alkoi tulla vähän helpompaa ja välillä melkein mukavaakin. Kaikki Oton sanoma ei välttämättä ollut ihan älytöntä.
"No joo, kyllähän minä välillä pelkäsin, että kohta menen jo Venäjällä."
"Olisihan se ollut!"
Toisista oli ehkä hyvä ja tavallista, että hän oli renki. He olivat ihan kuin muutkin työläiset - paitsi että eivät toki oikeastaan. Otosta alkoi taas tuntua, että hän saattoi vähän ymmärtääkin heitä. Hänen laukkaava sydämensä vihjasi tosin yhä, että hän oli jonkinmoisessa vaarassa, mutta ehkä se oli samalla vähän innoissaankin. Näytti vähän siltä, että toiset halusivat Oton porukkaansa. Kaipa Ottokin sitten halusi heidän porukkaansa - jos ei muuten, niin vilkaistakseen.
Juttua riitti pitkäksi aikaa. Jokapäiväisistä hommistaan Otto ei oikeastaan osannut kertoa mitään niin kiinnostavaa, ettei olisi alkanut vaikuttaa jaarittelijalta jo parin jutun jälkeen, mutta Nils täydensi aukkoja kehumalla häntä asioista, jotka eivät olleet kovin kaukana totuudesta. Otto jatkoi hänen puheistaan. Sopivassa kohdassa Nils lisäsi innokkaasti myös, että Otosta tulisi jossain vaiheessa pehtoori. He selittivät muille yhdessä, mitä hänen työhönsä silloin kuuluisi. Toiset vaikuttivat olevan mielissään, vaikka ei heitä olisi kuulunut liikuttaa, miten jonkun tuntemattoman rengin asema paranisi joskus tulevaisuudessa. Vaikka olihan se toisaalta melkoista.
"Hänestä tulee sitten käytännössä isäntä", Nils sanoi.
"Ei, ei nyt herran tähden", Otto kielteli kiireesti.
"Mutta lähestulkoon. Se ei ole mikään ihme, Otto kun on niin pohjattoman kunnollinen", Nils sanoi hellästi ja hipaisi hänen käsivarttaan kädellään. Otto oli oppinut hätkähtämään sellaista oikeastaan kaikkialla, mutta nyt hän ymmärsi sentään olla siirtymättä kauemmas. Kai he saivat. Toiset kuulivat kyllä sanat ja näkyivät panevan eleetkin merkille, mutta eivät ajatelleet niistä kummempaa - tai ehkä he peräti vähän ilahtuivat nähdessään ne. Niin, paikka oli niin outo, että täällä Otto ja Nils saattoivat olla toisten silmissä yhtä tavallisia kuin omissaan. He olivat pariskunta, heilastelleet reilun vuoden, melko pihkassa toisiinsa, kirjoitelleetkin toisilleen koko syksyn. Eivätkö he olleet liittyneet seuraan juuri siksi, että joku saisi nähdä heidät sillä tavalla säikähtämättä kuoliaaksi? Otto silmäsi Nilsiä varovasti hymyillen, ja tämä hymyili takaisin.
"Kas kun juuri mietin, että sinuun verrattuna tämä on liiankin kunnollinen", Allan sanoi. "Miten sinä tämmöisen edes löysit?"
Tällainen kiusoittelu tuntui Otosta jo vähäsen mukavammalta, varsinkin jos hän ei enää pysähtynyt joka välissä päivittelemään, miten läpeensä tavatonta se oli. Nilsinkin sanat sotkeutuivat hieman, mutta hän hämmentyi varmaankin eri syystä kuin Otto: muutkin halusivat kovasti tietää, miten heidänlaisensa ihmiset olivat tavanneet toisensa. Ei ollut ihan tavallista, että rikkaat pojat viettivät kesiä rengintöissä, ja siksi Nils ei yleensäkään hinkunut päästä kertomaan taannoisesta rangaistuksestaan tuntemattomille. Hapuiltuaan sopivaa alkua pariin kertaan hän totesi, että tarina oli pitkä ja että he kertoisivat sen myöhemmin.
"Niin, ensin sinunkin sietää esittäytyä uudestaan", Jan sanoi. "Mitä sinä oikeastaan teet?"
Otto ei tiennyt, minkä työväen ammatin Nils oli aiemmin yrittänyt ottaa itselleen, mutta nyt hän myönsi, että opiskeli todellakin yliopistossa. Perheestään hän ei kuitenkaan kertonut tarkemmin, ja varmaan hyvä niin. Ehkä toiset olettivat hänen tulevan edes vähän vähävaraisemmista oloista. Nils vääntelikin totuutta näppärästi siihen suuntaan. Hän totesi, ettei halunnut jatkossa enää ottaa isältään paljoakaan rahaa opintoihinsa - mutta muuthan utelivat tietysti seuraavaksi, millä muulla tavalla hän aikoi saada rahaa. Nils ähkäisi aivan hiljaa, mutta kertoi sitten sumeilematta, että kirjoitti runoja. Siitä syntyi tietysti taas jonkinmoinen häly, kuin "herra runoilija" olisi ollut merkillinen eläin - pienen pieni ja pörröinen - mutta ehkä myös vähän vaikuttava.
"Vaikka kyllähän sen melkein arvasi, kun kuunteli niitä juttuja."
"Nil- Niilo on hiton hyvä kirjoittamaan", Otto sanoi, vaikkei ollut ihan varma, oliko se hyvä ajatus. "Luontojuttuja ja, tuota, no, rakk... romanssijuttujakin. Viisaita asioita. Niitä on hyvä kuunnella."
Arvio kompuroi tietysti jalkoihinsa kymmenisen kertaa, mutta muut tuntuivat hyväksyvän sen valistuneeksi. Pienen hiljaisuuden jälkeen Allan tosin ymmärsi kiroten, mitä Oton sanomien asioiden täytyi tarkoittaa.
"Varmaan on hyvä kuunnella", hän sanoi tuskastuneeseen sävyyn. "Se kirjoittaa sinulle päivät pitkät rakkausrunoja ja sitten supattelee ne sinulle korvaan. Sellaista elämääkö te elätte, niinkö?"
Oton naaman kiivas ja jännittynyt puna saattoi saada vielä vähän uudenlaisen sävyn, mutta Nils virnuili.
"Kutakuinkin", hän sanoi. "Tai sitten lähetän runoja hänelle postitse. Hän on mainiota yleisöä, ja toki myös ihastuttavin muusa, jonka voin kuvitella."
Hän tassutteli sormillaan Oton käsivarrella.
"Ja hyvä pussaamaan ja hyvä... Joo joo. Olkaa jo vaiti, onnekkaat paskiaiset", Allan huokaisi ja kääntyi Kaarlon puoleen. "Eikö me nyt kuitenkin koetettaisi vielä yhdesti?"
"Minäkö sinulle sitten runoja rustaisin? Älä kuvittelekaan", Kaarlo sanoi, mutta hänen silmänsä siristyivät hyväntahtoisesta hymystä, johon Allan vastasi saman tien. Otto huomasi hymähtävänsä yhdessä Nilsin ja Janin kanssa. Sanailu tuntui tutulta, vähän niin kuin Jussin ja Kaisan, mutta Otolle tämä oli paljon, paljon arvokkaampaa.
"No, ei kaikkien kaulaan kapsahda ylioppilasta. Toisten pitää vaan tyytyä tuommoisiin kaarlokoposiin", Allan huokaisi.
"Mutta olisihan tuommoisessa ylioppilaassa kestämistäkin", Jan virnuili.
"Miten niin?" Nils kysyi muka syvästi loukattuna - mutta niin, että kaikki tiesivät hänen teeskentelevän. Oton oikea käsivarsi oli nytkin nopeasti hänen saatavillaan, joten hän takertui siihen ja suuntasi leikkisän hellän ja keimailevan katseensa Oton silmiin. "Onko minussa muka kestämistä, Otto?"
He katsoivat toisiaan.
"Onhan sinussa välillä", Otto hymähti, vaikkei tietenkään tarkoittanut sitä - tai ehkä hän tarkoitti, kaikista ihanimmalla tavalla. Nils oli kyllä melkoinen, mutta juuri hänen vuokseen he olivat nytkin täällä, eikä se tainnut olla ainakaan huono juttu, vaan...
"Niinkö?" Nils kysyi hiljaa. Hän nojautui aavistuksen lähemmäs Ottoa. Mutta ei kai hän sentään meinannut, että he täällä-?
"Ei!" Allan huudahti. "Lopettakaa nyt jo herran tähden tuo hempeily, tai menkää matkoihinne!"
Toisia nauratti, mutta Otto hypähti oitis istumaan suorassa ryhdissä pöytään päin ja naulitsi katseensa pöytälevyyn. Hän epäili olevansa retiisinpunainen varpaitaan myöten.
Mutta ei hän kyllä halunnut mennä minnekään.
/ / /
No niin, viimein tämäkin murheenkryyniluku valmistui. Ei vaan, kyllä tätäkin oli ongelmakohtien välissä mukava kirjoittaa. :) Ehkä ero pitkään pyörittelemäni mielikuvan ja tämän "lopullisen" toteutuksen välillä hidasti hommia.
Mutta joo, tuhannet kiitokset kaikille lukijoille, votaajille ja kommentoijille! 🧡