Vaikka ihmissuhteet muuttavat muotoaan, en usko niiden voivan menettää arvoaan. Ensimmäistä ei tietenkään voi välttää, mikä voi aluksi pelottaa. Usein tapahtuu asioita, joiden tarkoituksia saattaa ensiksi olla vaikeata ymmärtää, mutta ne harvoin tapahtuvat ilman syytä. Aikanaan yksi sattaa muistuttaa itsestään tai joskus se jatkaa uinumistaan antaen mahdollisuuden uudelle kohtaamiselle.
Jos kotona viipyminen on ikinä menneisyydessä tuntunut pitkästyttävältä, tänään sieltä lähteminen oli vähintäänkin yhtä surullista kuin joulukuusen koristeiden purkaminen.
Koen suurinta koti-ikävää ehkä tähänastisessa elämässäni. Kuinka ihmeessä ennen tätä viimeisintä lomaani olin kestänyt kokonaiset puoli vuotta täysin Soleilitonta elämää? En ole koskaan tahtonut tehdä lumitöitä näin tosissani.
"Tämän sanominen ei olisi ollut näin vaikeaa eikä vienyt näin kauan, jos et olisi minulle niin tärkeä kuin olet:
Anteeksi, River.
Tiedäthän, ettei mikään viime kesällä johtunut sinusta vaan minun pelkuruudestani. Olisiko muka vähemmin äänin karkaaminen tehnyt karkaamisestani vähemmän huomattavan? En ymmärrä vieläkään, mitä päässäni liikkui; minun on täytynyt olla melko tolaltani. Aluksi soittaminenkaan ei sujunut. Näin uhkia joka puolella ympärilläni."
Soleil ei itkenyt, en sen kummemmin minäkään, mutta pikkusisko roikkui hihassani koko sen ajan, kun yritin sulloa tavaroitani laukkuun. Ne menivät sinne paljon huonommin kuin ennen niiden purkamista sieltä.
Soleil nyt tietenkin yritti hidastaa lähtöäni muillakin tavoilla, kuten kenkieni piilottamisella ja hukkaamalla muka omia tavaroitaan. Vaikka ne olivat melko harmittomia temppuja, myönnän, että oli älyttömän vaikeaa lopulta saada hänet äidin autoon. Se taas oli välttämätöntä, jos halusin saada kyydin junalle.
"Tämä on ollut opettavaista aikaa minullekin. Voit olla huoletta tämän asian suhteen, minäkään en aio murehtia sitä enää.
Sen, mikä on anteeksi pyydetty ja annettu, voi suosiolla jättää taakseen niin, että edessä vapautuu tilaa uusille asioille. Mennyt on mennyttä nyt, vaikka sen taakse jättämiseen sisältyisi haikeutta yhtä lailla kuin huojennusta. Muistan yhteistä menneisyyttämme hymyillen, ja olen onnellinen, että sain tuntea sinut, Avril."
Äiti näki, kuinka menin junaan Augustin kanssa. Se tuntui hassulta; niin kuin jotain tärkeää olisi jäänyt kertomatta. Äiti tuskin jäi miettimään sitä, koska käyttäydyimmehän kuten tavalliset kaverit. Minä kuitenkin jäin. Olisin halunnut hänellä olevan edes pieni aavistus siitä, mitä on meneillään.
Sitten jätin hyvästit kotikaupungilleni, jota katsoin ikkunasta viimeiseen asti. Ensin meni asemarakennus ja sen myötä viimeiset kerrostalot sekä niitä reunustavat paljaat lehtipuut. Ensi kerralla, kun ne ovat täynnä lehtiä, River saattaa olla saanut kirjeen Ainsworthista ja Soleil oppinut käsittelemään viulun jousta.
"Mitä mietit?" poika vieressäni utelee.
Havahtuessani ajatuksistani olen niin toisissa maailmoissa, etten osaa vastata. Siirrän vain katseeni ikkunasta, jossa maisemat vaihtuvat yhtä nopeasti kuin uudet ajatukset tulevat. Niin tehdessäni onnistun kuin onnistunkin palaamaan nykyhetkeen.
"Minua?" kuuluu kysymyksen jatke. Naurahdan. Sitten päätän nyökätä.
Uudesta vuodesta on jo viikko, eikä euforiani ole tasoittunut sen vertaa, että voisin katsoa Augustia silmiin ilman, että sisukseni tekevät voltin. Huoleton hyvä mieli ei anna tilaa millekään muulle kuin yhteisistä harjottelusessioista, hyppytunneista ja iltateehetkistä haaveilulle.
Vaikutusta pahentaa se, että pari päivää sitten Keaton sai mielijohteen ryhtyä Augustin parturiksi. Uusi, hieman vähemmän holtiton hiustyyli toimii tarkoituksen mukaan. Keaton saa olla ylpeä tyylitajustaan ja taidoistaan toteuttaa sitä.
Loman vapaa aikataulu on tehnyt hyvää harjoittelurutiinille. On saanut yksinkertaisesti soittaa silloin, kun se tuntuu hyvältä. Ei ole tarvinnut huolehtia lainkaan esimerkiksi seuraavien tuntien alkamisajankohdista. Huomaamattakin tuntimäärät ovat saaneet näkyvää lisäystä.
Myös August on saanut harjoitteluintonsa takaisin. Hän ei lakkaa puhumasta Mahlerista, jonka Sinfonioita hän, Henry ja Keaton ovat ahmineet viimeiset päivät. Jotain teemaa hän hyräilee jatkuvasti. Hyräilee inspiroituneena.
"Onko tämä nyt siitä viidennestä?" kysyn pilkettä silmäkulmassa.
"Ei vaan toisesta", August ojentaa, "mutta hyvä arvaus."
Tämän asian suhteen oloni on vähän ulkopuolinen, koska totta kai haluaisin olla sisällä asiassa, joka häntä niin paljon tällä hetkellä innostaa. Keaton olisi vastannut oikein. Hän on kaikkein isoin fani.
"On kyllä hauskaa, että kotimme ovat saman junan reitillä", August toteaa hyvillään. Nyökkään taas.
"Keaton olisi yhtä hyvin voinut tulla samalla junalla. Turhaan hän niin lyhyeksi ajaksi lähti pyörähtämään kotona", mietin ääneen.
"Kuka olisi palauttanut auton?" August huomauttaa siihen. Naurahdan, kun se jäi minulta ajattelematta.
"Mutta siinä Mahlerin Sinfoniassa on maailman upein osa, jossa kuoro tulee orkesterin rinnalle! Siinä tulee kylmät väreet joka kerta."
"No, voin vain kuvitella", vastaan konemaisesti.
August säteilee tietäväisesti. "Sinun pitää kuunnella se!"
"Mutta miten edes ehditte kuunnella sen useamman kerran?" ihmettelen, "Eikö se kestä tunnin tai jotain sinnepäin?"
August ei huomioi kysymystäni vaan avaa jo puhelimensa esille jakaakseen linkin kappaleeseen. "Kuuntele se!" hän inttää uudestaan.
En edes tiedä kiinnostaako minua vai ei, mutta kohautan olkiani. Joskus haluaisin olla mukana hehkutuksessa, mutten tunne paloa kuunnella juuri tätä teosta.
"Minulla on liiaksi muutakin kuuneltavaa. Pitäisi päättä soolo-Bach kilpailua varten ja muuta sellaista", huokaisen.
"Sinun kannattaisi kuunnella muitakin kappaleita kuin niitä, joita soitat tällä hetkellä", August huomauttaa, "Kuunteletko edes muuta kuin viulumusiikkia?"
Vaikka en ole riisunut lämmintä talvitakkiani tällä matkalla, sanat iskevät minuun kylmästi. August ei ole tarkoittanut sanojaan hyökkääviksi, mutta ne kohdistuvat veitsenterävinä.
En ole ylpeä musiikkitaustastani, enkä edes siitä, mihin pisteeseen musiikillani nykyisin yllän. Olen kokenut alemmuutta siitä, miten vähän tiedän ja osaan.
On kuin pyrkisin ottamaan muita kiinni. Olen yrittänyt, mutta on totta, etten ole kuunnellut Mahlerin Sinfonioita tai Brahmsin Pianokonserttoja. Ehkä juuri siksi en halua kuunnella samoja kappaleita kuin August, koska hän tietää niistä niin paljon enemmän.
August laskee puhelimensa neuvottomana. Kumpikaan ei jatka aiheesta enempää.
Celica ja Lyra eivät oleta minun tietävän mitään, ja siksi heidän seuransa on rentoa. Senhän tietenkin pitäisi olla oletus normaalista. Silti kaikista ihmisistä, vaikka tuntuu hullulta myöntää, tunnen huonommuutta ollessani poikaystäväni kanssa.
Hän tosin vaikuttaa vaivaantuneen äskeisestä minuakin enemmän. Nyt kumman tahansa meistä pitäisi vain uskaltaa avata suunsa. Äskeisen kommentin kipu viiltää minua, kun yritän. Se estää minua tekemästä sitä.
Tulisiko Keatonin kanssa hiljaisia hetkiä niin kuin tämä?
Odotan ja odotan, mutta August pysyy hiljaa. Miksi hänen kanssaan joutuu miettimään, mitä sanoa ja miten olla?
Dvorak vähän yli kymmenen minuuttia, Bachin Partitan osa alle viisi. Minkä Etydin oikein ottaisin? Vaikka ottaisin kymmenen minuutin wieniläisklassisen, ohjelma ei menisi yli 30 minuutin aikarajan.
Ihania kappaleita olisi vaikka kuinka, mutta taitoni ja kilpailuun jäljellä oleva aika sulkevat joitakin vaihtoehtoja pois. Olisinpa kuin Lavine, joka voisi valita mitä tahansa jo soittamiensa kappaleiden joukosta. Minulla on niin säälittävä soittohistoria, että tarpeeksi tasokkaat kappaleet ovat vielä kokeilematta.
"Voistko antaa minulle säestysnuotit loppuihinkin kappaleisiisi, että ehtisin harjoitella ne ennen kilpailua?" August kysyy tietämättä, että mietin samaa juuri nyt.
"Ongelmana on se, etten itsekään tiedä mitä soitan", tunnustan. Augustin ilme heijastaa toivottomuuttani.
"Miten oikein aiot ehtiä? Kai sinulla on vaihtoehdot harjoiteltuina?" hän ihmettelee. Pudistan päätäni entistäkin surullisemmin.
"Kuka se olikaan, joka nimeni kirjoitti", tuhahdan, vaikka muistan mahdollisuuden, mikä minulla oli osallistumisen perumiseen.
"Keaton", August vastaa yksinkertaisesti.
"Niin", naurahdan. Tämä on todella erikoinen tapa joutua vaikeuksiin.
"Keaton oli sinulla kylässä, mutta harmi, että ette ehtineet käydä meillä. Minäkin olisin halunnut nähdä sinun kotisi", mietin ääneen.
"Kyllä sinä vielä näät", August lupaa. Se tekee oloni paremmaksi. En halua enää koskaan olla pitkävihainen, varsinkaan hänelle. Niinpä unohdan Mahlerin ja keskityn nykyhetkeen, jossa poikaystäväni juttelee minulle junassa.
Kun melkein itkin ensin Riverin äidin ja sitten hänen itsensä edessä, purin huulta ja juoksin vessaan, ahdisti, enkä uskonut, että tällaiseen suruttomaan hetkeen olisi paluuta.
Haluan kasvaa ihmisenä, muusikkona ja soittokaverina. Uskon, että tänä vuonna ehkä pystyn.
"Ensi kerralla?"
"Vaikka ensi kerralla."
***
Marraskuussa 2021
Sanoja 1155