He loikoilivat yltäpäältä suukoteltuina lämpöisen peiton sylissä täsmälleen niin kuin heidän kuuluikin. Nilsin ajatukset rauhoittuivat kuukausien aikana yltyneen kiivaankuumeisen odotuksen jälkeen viimein lipumaan tyynen verkkaisesti. Vielä aamulla Nils oli tosin saanut napattua kiinni parista järkevästä mietteestä ja kursittua niistä hätäisen päätöskappaleen esseeseen, mutta nyt oli vain Otto. Sai ollakin. Piti ollakin. Hän oli uusi ja samalla kaikista tutuin. Miten ennustettavaa ja samalla mieletöntä oli, että junat olivat kuljettaneet toisen ihmisen toisen luo ja että he saattoivat jälleen koskettaa toisiaan?
Otto leikitteli Nilsin hiuksilla kesäisesti; tavalla, josta Nils oli uneksinut. Otto ei yrittänytkään sanoa mitään tyhjentävää jälleennäkemisen riemusta. Hänen lämpimin katseensa kertoi kaiken tarvittavan - jos siis jotain oli jäänyt epäselväksi äskeisen jälkeen. Tällä kertaa hän ei epäröinyt joutavia. Hän oli todellakin aivan suurenmoinen, aivan uskomaton. Mitä läheskään vastaavaa Helsinki, sen herrat ja rouvat, olisivat koskaan voineet tarjota Nilsille? Ah, hän oli sopivasti hullaantunut. Ehkä Oton ja hänen olisi pitänyt kohdata toisensa useammin ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Silloin he eivät tosin olisi voineet viettää kaikkia hetkiään yhdessä. Dilemma oli ilmeinen.
Vähitellen he alkoivat muistaa muun maailman ja sivistyksen olemassaolon siinä määrin, että kiinnostuivat järkevien lauseiden muodostamisesta ja pystyivät kertomaan kuulumisistaan pidemmin kuin parilla sanalla. Otto puhui eniten. Hän ei ollut jaksanut saati ehtinyt kirjoittaa kaikkia Eerolan asioita kirjeisiinsä, joten tarinat olivat säästyneet lahjoiksi Nilsin korville. Hän raukka oli istunut viime aikoina pöytänsä ääressä hiljaisuudessa niin kauan, että oli suurin piirtein alkanut kuulla kynänsä terän supattavan kaunosanoja rahistessaan paperia vasten. Mutta vaikka hän olisi etsinyt, hän ei olisi löytänyt pääkaupungin salongeista ketään, joka olisi sulkenut hänet tällä tavoin syliinsä sanoillaan. Ei, vaikka puhe olisi soljunut ranskaksi rakkauden ja kauneuden filosofisista kysymyksistä. Niin, mistä päin Eerolassa aiottiin seuraavaksi tehdä metsää? Kuinka sadonkorjuu oli sujunut? Konttasiko pikku-Veera jo? Kerrothan! Ja Otto kertoi.
"Vilhokin kysyy aina joskus, että mitä sinulle kuuluu", Otto sanoi. "Mutta minä en varmaan saisi kertoa sitä sinulle."
"Minä en ole miettinyt hänen kuulumisiaan", Nils sanoi tarpeettoman nenäkkäästi, vaikka saattoi ilahtua hieman, "mutta hauskaa, että hän pärjäilee."
Otto oli maininnut yhdessä kirjeessään lyhyesti, että hän ja Vilho tekivät nykyään töitä enimmäkseen kahdestaan, kun Jussi eleli torpparina. Nils tiesi, että kaveriporukan hajoaminen harmitti Ottoa, vaikka tämä tulikin merkillisen hyvin toimeen myös Vilhon kanssa.
"Ja se käski, että minun pitää viettää sinun kanssa aikaa sen verran hyvin, ettei tarvitse myöhemmin itkeskellä", Otto sanoi.
Hän hymyili vähän nolona ja surullisenakin, mutta hänen silmissään väikkyi vastustamaton pilke. "Kai me sitten vietetään."
Hänellä oli viimein oikea asenne. He todellakin viettäisivät. Heidän viikostaan tulisi täydellinen, koska Nils oli suunnitellut sitä kaikella rakkaudellaan ainakin kolme kuukautta. Hän ei aikonut epäonnistua pienimmässäkään yksityiskohdassa. Otolla oli yksi ainoa vapaaviikko vuodessa, ja tänä vuonna sen kohtalo oli Nilsin vastuulla. Tähän saakka kaikki oli sujunut ilmeisen erinomaisesti. Tulevissa päivissä vaani ehkä pari mitätöntä vaaraa, mutta Nils ei jaksanut nyt edes muistaa niitä. Hän oli tehnyt kuten hän ja Otto olivat sopineet ja kertonut kaikille vähänkin kiinnostuneille sekä isälleen, että esittelisi Helsinkiä tuntemalleen renkimiehelle. Hän ja Otto saisivat siis näyttäytyä vapaasti missä vain eikä kenenkään tarvitsisi tietää, kuinka ihania hetkiä he viettäisivät.
Tuli oli sinnitellyt kamiinassa epäilemättä suureksi osaksi heidän lempensä voimalla. Lopulta liekkien rapina ja räpse alkoi kuitenkin hiljentyä. Huone viileni hiljalleen, ja viimein Nilsin täytyi todeta tilanne ääneen. Hän oli tuskin saanut mainittua puiden lisäämisestä, kun Otto jo nyökkäsi ja alkoi heittää peittoa päältään. Nils hypähti istumaan ja painoi sen takaisin.
"Minä hoidan tämän ja sinä olet rauhassa", hän sanoi. "Jos vain sopii."
Otto kurtisti kulmiaan. Hän vaikutti miettivän, oliko ehdotettu järjestely mahdollinen tai varsinkaan lainmukainen. Lopulta hän myöntyi empien ja otti jälleen mukavamman asennon, kuten kuuluikin. Olisi ollut kohtuutonta, jos hän olisi joutunut lomallaankin käyttämään aikaansa joutaviin sivuseikkoihin.
Lattia oli yleensäkin hyinen, mutta nyt sen kalvava kalseus tuntui tahtovan repiä Nilsin irti hänen hempeästä todellisuudestaan. Hän puki aamutakkinsa päälleen tuolin selkänojalta, pakeni kiireesti kylmyyttä tohveleihinsa ja maleksi kamiinan ääreen. Avattuaan luukun hän töni punahehkuisia hiiliä hangolla lähemmäs toisiaan ja heitti pari halkoa lisää pesään. Hän jätti luukun sopivasti raolleen. Hän oli huomannut sen parhaaksi menettelytavaksi, jos tahtoi pysyä hyvissä väleissä mokoman rautaromun kanssa. Humina hormissa yltyi heti, mutta arkipäiväinen toimitus vei Nilsin niin elävästi takaisin harmaisiin ja yksinäisiin syyspäiviin, että häntä lähestulkoon hirvitti vilkaista suoristautuessaan sängyn suuntaan. Hänen miehensä oli kuitenkin yhä tallella ja vastasi hänen hymyynsä toisen käsivartensa varaan kohottautuneena.
"Onko sinulla tarpeeksi halkoja?" hän kysyi.
Hän sai senkin kuulostamaan aika romanttiselta, tai sitten Nils oli hieman hassahtanut. Hän kertoi hankkivansa kerralla kokonaisen arkullisen halkoja ja saavansa ne halutessaan sisäänkannettuina. Otto nyökkäsi.
"Paljonko täällä pyydetään motilta?" hän kysyi vielä, kuten romantikot yleensäkin.
Hän oli ilmeisesti tosiaan alkanut perehtyä syksyn aikana metsäkauppaan - tunnollisesti, kuten saattoi odottaakin. Nils kertoi hinnan, jonka itse maksoi haloistaan, ja lisäsi, että Otto voisi halutessaan katsoa muita Helsingin hintoja sanomalehdestä. Lisäksi Nils oli ottanut syksyn aikana talteen joitain maatalousaiheisia uutisia ja artikkeleita, joiden oli ajatellut voivan kiinnostaa Ottoa.
"Mutta emme missään tapauksessa aio omistaa viikkoa opiskelulle", hän huomautti.
"Luojan kiitos", Otto naurahti. "Se ei ole loppujen lopuksi kauhean mukavaa."
Nils vahvisti havainnon todeksi. He alkoivat vähitellen ymmärtää toisiaan pelottavan hyvin.
Otto näkyi havahtuneen viimeistään nyt katselemaan huonetta, joka jatkui totta tosiaan jonkin verran myös sängyn reunojen ja Nilsin ympärille. Heidän vaatteitaan lojui hauskasti pitkin lattiaa, vaikka Otto olikin asetellut osan Nilsin vaatteista tuolille. Olisiko kauniimpaa näkyä voinut olla? Muuten Nilsin asunto oli onneksi siisti. Hän oli kantanut pöydillä ja tuoleilla lojuneet kirjat hyllyyn, siivonnut omin käsin paperitollot lattialta ja tomuttanut peräti pöytäpinnatkin. Asunto oli kuitenkin myös surkean pieni, eikä sinne mahtunut mitään tarpeetonta. Otto näkyi tosin lähinnä kummastelevan ja ihailevan nojatuoleja, mattoja ja lamppuja, vaikka ne eivät olleet edes uusia.
"Onhan täällä koreaa", hän sanoi.
Nils katsoi parhaaksi olla valittamatta kurjaa osaansa ääneen. Hänen isänsähän olisi kaiken lisäksi epäilemättä järjestänyt hänelle tasokkaamman majapaikan, jos hän olisi tehnyt tälle mieliksi ja suostunut muuttamaan jonkun ankaran leskirouvan ylijäämäkamariin. Hah, mitä siitä olisi tullut? Nilsin seuraelämä olisi kutistunut olemattomiin! Nyt hän pystyi kutsumaan toverinsa ja rakastajansa luokseen hiirenkoloonsa, mutta isän kunniaksi täytyi sanoa, että tämä koetti varmistaa kaikin muin keinoin, että hänen elämänsä olisi siitä huolimatta mahdollisimman hyveellistä - eli kamalaa.
Nils sai rahaa oikeastaan vain vuokranmaksuun ja muihin kuluihin, jotka isä arvioi välttämättömiksi hänen elämisensä kannalta. Hän oli vakuuttanut vuokranantajalle julmasti, että Nils olisi tämän kaipaama raittiin nuoren miesvuokralaisen perikuva, ja Nils olikin joutunut olemaan lähestulkoon sellainen. Hänellä oli ollut varaa mennä mukaan vain muutamiin olennaisimpiin illanviettoihin, hänellä oli ollut tappavan tylsää ja hänet tunnettiin (epäilemättä) tylsimyksenä! Rahattomuuden vuoksi hänellä oli tosin ollut aikaa ansaita viikon mittainen poissaolonsa yliopistosta ja hioa runouttaan ajatuksella, eikä hän ollut huolestuttanut äitiään tai Ottoakaan elämäntavoillaan. Otto oli itse asiassa kirjoittanut olevansa mielissään hänen ahkeruudestaan. Nils oli lisäksi edistänyt opintojaan jopa siinä määrin, että voisi tuota pikaa alkaa vaatia isältään enemmän vapauksia.
Paitsi, että...
Niin.
Nils pakeni vatsaansa riipaisevaa ymmärrystä siirtymällä ikkunan ääreen. Oton läheisyydessä hän oli tuudittunut hetkeksi unohdukseen vielä tällä viikollakin.
Nils raotti verhoja. Rauhaisa talvinen ilta hämärtyi hiljalleen; taivaanranta taittoi oranssiin. Vastapäisen talon katolle oli kertynyt aamun jälkeen ohut lumikerros. Parista ikkunasta kajasti jo valoa. Katuvalot sytytettäisiin pian.
"Olen tosiaan palauttanut kaikki viikon tehtäväni etuajassa", Nils puheli. "Ja jos minulla nyt kuitenkin sattuisi olemaan luento, sanon olleeni vaikkapa sair-"
Nils hiljeni, ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin.
Oliko - hänen isänsä jo...!?
Ei. Ei ollut. Kadulla kulkeva mies oli parikymmentä vuotta Olof Bergiä vanhempi ja lisäksi puoli metriä pidempi. Nilsin täytyisi kerta kaikkiaan rauhoittua.
"Mitä siellä näkyy?" Otto kysyi huolestuneena ja kohottautui istumaan.
"Ei mitään", Nils kiirehti sanomaan.
Otto tarkasteli häntä puhumatta.
Pahus.
"No jaa. Totta puhuen olen kenties ollut vähän hermostunut isäni vuoksi", Nils myönsi. "Aivan vähän."
Isän vierailu ei olisi ollut itsessään merkittävä ongelma. Nils ja Otto olisivat voineet vaivatta teeskennellä, etteivät olleet paikalla, ja oikeastaan Nilsiä olisi saattanut jopa huvittaa esitellä hyvä ystävänsä tietämättömälle isälleen. Tavallisina aikoina, siis. Nyt oli kyse suuremmista asioista, jotka Nilsin oli kaiketi parasta kertoa Otolle saman tien.
"Saatoin nimittäin kirjoittaa", hän aloitti katsellen vastapäisen talon seinätiiliä, "ja kirjoitinkin, ja luonnollisesti myös postitin, isälleni syyskuussa eräänä... heikkona hetkenäni kirjeen, jossa kerroin, etten aio jatkaa liiketoimintaa vaan runoilen mieluummin. Ja muutakin. Hyvä luoja. Mutta en sinusta ja minusta, tietenkään. Omista asioistani vain."
Nils muisti kirjeen sisällön hatarasti mutta silti liian tarkasti. Hän oli vuodattanut paperille kaiken, mitä tahtoi sanoa ammattitoiveistaan, kaiken lisäksi mahdollisimman säälittävään, juopuneen pateettiseen ("liikuttavaan") sävyyn.
Otto tuijotti Nilsiä. Kohtalaisen pitkään. Nils ei hennonut vastata katseeseen kaiken aikaa. Lopulta Otto kirosi hiljaa ja haraisi ensin hiuksiaan, sitten leukaansa. Enin palvonta oli karissut hänen kasvoiltaan, mutta Nilsistä vaikutti, ettei mies tuominnut häntä idiootiksi läheskään niin jyrkästi kuin olisi saanut. Oton silmissä Nils oli kohdannut pirullisen onnettomuuden - vaikka olikin vähän hölmö.
"Se tuntui silloin nerokkaalta ratkaisulta!" Nils huudahti. Hän levitti kätensä kuin anoakseen armoa, mutta päästi ne sitten putoamaan sivuilleen. "Se oli ainoa kerta, kun olin juonut kunnolla."
Hän oli palannut keskustelemasta uusien, idealististen tuttavien kanssa ja ajatellut seurasta innoittuneena ilmoittaa oman aatemaailmansa urhoollisesti isälleen. Samalla hän oli ikävä kyllä unohtanut, että vaikkei hän välttämättä varonutkaan isäänsä, hän ei mielellään jäisi tässä vaiheessa elämäänsä ilman tämän rahoja ja päätyisi helvetilliseen myllerrykseen. Hän oli suunnitellut kertovansa, kun elättäisi itsensä, mutta ei herran tähden vielä, minkä, minkä tähden hänen oli jo nyt pitänyt...! Hän huomasi puristavansa ikkunalautaa.
"Ja se - isäsi - kirjoitti sitten tulevansa käymään tällä viikolla", Otto sanoi. "Mitä ihmettä sinä meinaat tehdä?"
No niin, nyt Nils oli saanut hänetkin huolestumaan. Oliko hänen tosiaan ollut pakko ottaa asia puheeksi?
"Älä nyt", hän sanoi keveästi. "Siitä kirjeestä on jo yli kuukausi ja hänen aikataulunsa muuttuvat aina. Sitä paitsi hän kirjoitti vain tulevansa liiketapaamiselle Helsinkiin. Ehkä hän ei edes aio vierailla minun luolassani."
Nils selitteli kaiken jälleen kerran alkeista alkaen itselleen (ja nyt myös Otolle) oikein päin. Asiahan oli nimittäin niin, että isä olisi todennäköisesti ilmoittanut myöhemmin uudelleen, jos liikematka olisi todella ollut toteutumassa ja varsinkin, jos hän olisi halunnut sopia audienssin Nilsin kanssa. Mikä olennaisempaa, hän ei ollut antanut kirjeessään sanallakaan ymmärtää, että olisi saanut Nilsin kirjeen, vaikka sen olisi hyvinkin pitänyt ennättää perille ennen kuin isä oli istunut kirjoituspöydän ääreen. Nils oli analysoinut isän kirjeen monta kertaa läpikotaisin ja todennut, että se oli aivan tyypillisen asiallinen tiivistys perheen olennaisimmista kuulumisista. Rahaakin oli tullut mukana markalleen oikea määrä. Jos isä oli kiehunut raivosta, hän oli peitellyt sen erinomaisesti. Niin hän tosin teki yleensäkin ja seuraavan, viimeisimmän, rahaerän saatekirjeen oli kirjoittanut Nilsin äiti -
mutta Nilsillä oli kaikesta huolimatta vielä toivoa, ellei jopa syytä uskoa, että hänen vihoviimeinen raapustuksensa oli kerta kaikkiaan kadonnut postissa (ehkä väärän osoitteen vuoksi) tai että isä ei ollut saanut siitä selvää.
"En siis lopulta oikeastaan usko, että isästäni on minulle vaivaa ainakaan tällä viikolla", Nils totesi lopuksi. "Kunhan hermoilen välillä joutavia. Eikä asia liity sinuun millään tavalla. Jos isä jostain syystä kuitenkin tulisi kiukuttelemaan minulle, sinä voisit istua rauhassa ja seurata esitystä."
Nils koetti naurahtaa kevyesti, mutta Otto hypisteli yhä peittoa.
"Sinuun se kyllä liittyy", hän sanoi. "Ja jos se kirje on mennyt perille, te joudutte tappelemaan ainakin joskus myöhemmin."
Kyllä, siinä kammottavassa tapauksessa isä todellakin pääsisi Nilsin kimppuun viimeistään jouluaterian jälkeen. Sille Nils ei kuitenkaan voisi vielä mitään, eikä hänen tapoihinsa ollut ennenkään kuulunut vatvoa joutavia. Otolle sellainen oli tyypillistä ja Nils tavallaan arvosti hänen huolenpitoaan, mutta tämä asia ei kerta kaikkiaan saisi kaihertaa muiden kuin Nilsin mieltä eikä viedä kenenkään toisen yöunia, etenkään tällä viikolla. Muuhan olisi mieletöntä - mutta kertoapa se Otolle ja hänen tummuneille silmilleen.
"No mutta, kyllähän minä siinä tapauksessa vakavasti puhuen vain hoidan asian kuntoon sitten kun se tulee kohdalle", Nils sanoi ja heilautti kättään. "Ei se varmasti ole lopulta ongelma eikä mikään."
Oton kulmat pysyivät kurtussa. Hän ei selvästikään vakuuttunut Nilsin taidoista sentään tämän katastrofin hoitamisessa (koska ei ollut tyhmä) ja olisi epäilemättä halunnut tukea häntä enemmän, mutta Nils ei muistanut suunnitelleensa ensimmäiseksi illaksi surkuttelukerhon kokoontumista.
"Tämän viikon olen kuitenkin varannut toisille asioille", Nils ilmoitti. "Noin, tulikin kuuluu syttyneen jo erinomaisesti. Huomasin kyllä, ettet saa silmiäni irti aamutakistani. Ostin sen tänä syksynä. Eikö olekin kaunis?"
Hän kääntyi täyden kierroksen esitelläkseen takin lämpimänsävyisen koukerokuvioinnin kaikessa komeudessaan. Otto ymmärsi tietysti, mitä hän yritti tehdä puheenaiheelle. Hän arvioi häntä hetken katseellaan, mutta suostui onneksi tuumaan laimeasti hymyillen.
"Pirun kaunis", hän sanoi pehmeästi ja vajosi jälleen makuulle vuoteeseen.
"Ja tämä sänky on hiton pehmeä", hän huoahti. Hän veti peiton nenäänsä saakka. "Miten voikin olla näin pehmeä? Ja minä kun luulin, että se sinun huoneen sänky oli pehmeä."
Hän oli totisesti mukana Nilsin suunnitelmassa. Nilskin teki oman osuutensa ja heivasi isään liittyvät mietteensä ikkunan läpi katuojaan. Mokoma miekkonen saisi koputella oveen kaikessa rauhassa. Nilsin ja Oton viikko ei kestäisi loputtomiin.
"Onhan siellä myös lämmintä?" Nils kysyi. "Minua alkaa hieman palella näin kevyessä vaatetuksessa."
"Onpa hyvinkin", Otto sanoi ja kohotti peiton reunaa.
Nils vetäisi verhot takaisin kiinni.
"Mutta minäpä tulenkin palelluttamaan sinut", hän sanoi.
Otto vastasi virneeseen pehmoisemmalla hymyllä.
"Et sinä voi palelluttaa. Sinä olet aina lämmin."
He pysähtyivät katsomaan toisiaan. Mikä fantastinen näky: Nilsin sängyssä oli maailman ihanin mies. Hänen rakastajansa.
"Minulla oli monta kuukautta niin kylmä, kun et sinä ollut", tämä sanoi.
Nils...
Hän meni miehensä luo.