/ / Huom.! Tämä tarina on "lisäosa" tarinoille Sen kutsuu elohon ja Taas niityt vihannoivat. Aloitathan sarjan lukemisen tarinasta Sen kutsuu elohon!
Tarinassa on epäsuoraa seksin kuvausta ja muuta seksuaalissävytteistä sisältöä sekä alkoholinkäyttöä./ /
Otto oli varma, että kadottaisi reppunsa heti, jos hellittäisi otteensa siitä. Entä mistä hän tiesi, pääsisikö varmasti Helsinkiin? Nils oli kirjoittanut, ettei juna jatkaisi matkaansa enää oikealta asemalta ja että Otto voisi siksi istua huoletta viimeistään Tampereen jälkeen. Mutta mitä jos Otto olikin noussut Tampereella väärään junaan? Hän oli kyllä tavannut Nilsin ohjeita moneen kertaan vielä asemallakin ja varmistanut, että kaikki oli kohdallaan, eikä piletin tarkastanut mieskään ollut huomauttanut mitään, mutta...! Otolla ei ollut varaa virheisiin. Eerola jäi kaiken aikaa kauemmas taakse, niin kuin kaikki muukin tuttu. Otto nökötti vieraiden ihmisten keskellä hitonmoisessa rautakoneessa, eikä edes tiennyt tarkalleen, missä päin karttaa tai maailmaa. Mitä hittoa hän kuvitteli tekevänsä? Yhtä hyvin hän olisi voinut lähteä pistäytymään kuussa. Miten hän ikinä voisi osata...? Se mieskin, jolta hän oli ostanut lipun kotiaseman tiskiltä, olisi selvästi halunnut neuvoa häntä luopumaan hullutuksestaan - ja palauttamaan matkarahat, jotka hän oli varmasti kähveltänyt joltakulta.
Junan penkki oli sentään mukava. Otto koetti muistaa lepuuttaa selkäänsä sen selkänojaa vasten koko toisen luokan lipun hinnan edestä. Hän saikin rauhoituttua aina välillä, mutta hänen vieressään pistäytyi tuon tuostakin istumassa lyhyemmän matkan matkalaisia, jotka koettivat usein puhella hänen kanssaan niitä näitä. Oton olisi epäilemättä pitänyt keskustella ihmismäisemmin tai vaikka kysyä junan määränpäätä, mutta hermostus oli jo aikaa sitten kangistanut hänet kauttaaltaan, varsinkin hänen kielenkantansa, jotka olivat koska tahansa aika jähmeät.
Otto oli nukkunut edellisen yön majatalossa. Hänellä oli ollut oma huone, jonka oven oli saanut lukkoon, mutta uni oli löytänyt hänet uudesta paikasta vasta aamupuolella. Hän oli tuskin koskaan nukkunut yksin huoneessa. Mutta jos hän nyt vain pääsisi Helsinkiin, hän olisi kuitenkin perillä vielä päiväsaikaan, niin että he saisivat tosiaan olla koko viikon...
Lopulta Oton ympärillä alettiin puhua Helsinkiin saapumisesta. Pian muusta ei juteltukaan. Otto uskalsi huokaista helpotuksesta. Hän oli ehkä kuitenkin päätymässä oikeaan paikkaan. Tai oikeastaanhan paikka olisi tuskin voinut olla Otolle väärempi, mutta - -
Nils.
Niin, Nils. Tosiaan, Nils!
Otto ei ollut edes uskaltanut ajatella vakavasti sinne asti. Nyt miete peitteli hänet pumpuliin mutta sai hänen sydämensä kiihdyttämään sykettään.
Oliko Nils... Oliko hän muistanut tulla odottamaan? Asemalle? Oliko päivä varmasti oikea? Oliko Nils ollenkaan Helsingissä - miksei olisi ollut? Vai haluaisiko hän edes - sitä oli järjetöntä epäillä. Nils oli lähettänyt Otolle pitkin syksyä epätavallisen huolellisia ohjeita matkan varalle ja ainakin saman verran tavallisen punastuttavia papereita, joiden Otto oli selittänyt isännälle olevan niin ikään "ohjeita matkan varalle". Mutta olihan Nils hyvinkin voinut unohtaa päivän tai vaikka liukastua ja katkaista jalkansa matkalla asemalle. Mitä Otto sitten osaisi tehdä?
Otto tiesi, ettei Nils ollut eläessään katkaissut jäseniään ja ettei hänen kannattanut uskoa myöskään, että tämä unohtaisi. Siinä tapauksessahan taisi olla niin, että aivan pian Otto ja Nils... Niin. Oikeastaan melkein saman tienhän he...! Heidän kesäiset puheensa ja kirjeitse vaihdetut suunnitelmansa olivatkin äkkiä totista totta. Kaiken mielettömän kieppuvan rautatiesamoilun jälkeen Otto oli oikeasti päässyt tänne asti heittämättä henkeään. Hän saisi istua rauhassa. Jos hän ei tipahtaisi junasta viime hetkillä, he todella näkisivät toisensa Helsingin rautatieasemalla.
Hän ja Nils. Hän ja Nils!
Otolla olisi kokonainen viikko lomaa, ja he voisivat...
Nyt oli jo kiire, jos Otto aikoi vielä jotain, ennen kuin - mitä hänen olisi pitänyt aikoa? Jotain, jotain ehdottomasti! Eihän hän voinut... Näyttikö hänen naamansa yhtään ihmismäiseltä? Oliko hän napittanut takkinsa oikein?! Jumalauta. Hän näkisi Nilsin. Nilsin. Mitä hän sanoisi? Tai tekisi? Hänellä ei ollut kummoisia viemisiäkään.
"Kunhan tuot itsesi", Nils oli kirjoittanut. Otto oli pystynyt melkein lukemaan hänen hymynsä t:n viivoista ja i:n pisteistä, sen ehkä ihanimman. Sen, joka sai hänen silmänsä siristymään hauskasti ja joka kutsui Ottoa...
Voi luoja.
Otto oli onnekkain ihminen koko junassa, koko Helsingissä. Innostus kohotti hänen saappaankantansa irti junan lattiasta.
Juna lonksutteli jo hitaammin. Ensin vielä harvan metsän viertä ja kevyen lumen puolittain peittämien peltojen ohi, sitten jonkin hiljalleen jäätyvän lahden yli, ja lopulta - junan pilli vihelsi - jo useiden ratojen ryteikön kuvetta. Oliko niin monia junia olemassakaan?
Otto oli Helsingissä. Niin kuin Nilskin. Ensimmäisetkin ratojen takana näkyvät koreat kivitalot näyttivät niin sopivilta hänelle, ettei Otto uskonut voivansa inhota kaupunkia kokonaan. Nils oli luvannut esitellä sen hänelle tarkasti. Se sopi Otolle, vaikka oikeastaan hän kyllä olisi mieluummin keskittynyt vain...
Junan matelu pysähtyi lopulta asemalle. Otto seurasi toisten esimerkkiä ja nousi seisomaan ojennellen istumisesta jähmettyneitä jäseniään. Hän painoi reuhkan päähänsä ja ujutti repun selkäänsä. Matkalaiset kiirehtivät jo ulos vaunusta. Otto ei tiennyt tarkalleen, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, mutta hänestä tuntui, että se olisi kerrankin jotain mukavaa. Hän lähti hämmentyneestä innosta tutisten ihmisvirran vietäväksi ja pöllähti ulos asemalaiturille, jota suojasi ja hämärsi puinen katos. Se oli kuin julmetun pitkä veranta kiviselle asemarakennukselle, johon matkalaiset kiirehtivät kuka mistäkin ovesta. Otto jättäytyi puolivälissä sivuun kiireisempien tieltä, kuin tukkipuu akanvirtaan. Monet muutkin tekivät niin ja jäivät seisoskelemaan hänen lähelleen, mutta ainakaan Otto ei tukkinut kenenkään tietä.
Hän oli Helsingissä.
Seuraavaksi hänen täytyi etsiä Nils. Odottiko Nils jo jossain? Jos hän ei edes tulisi - hän tulisi kyllä - mutta jos kävisi niin, että hän ei tulisi...
Puheensorina kaikui katoksen alla. Pirullisen ja navakan marraskuisen viiman hyisyys luikerteli nopeasti sisään Oton villapaidan kauluksesta ja painautui kurjan kosteana vasten hänen rintaansa. Nilsiä ei näkynyt. Ehkä Otto olikin käsittänyt suunnitelman väärin? Oliko hän oikean rakennuksen edessä? Äh, oli hän. Hän ei vain malttanut odottaa, että näkisi Nilsin sateisen, harmaan, yksinäisen syksyn jälkeen. Otolla oli ollut seuranaan Eerolan väki ja kaikki muutkin, mutta ilman Nilsiä hänestä tuntui... Nyt hän oli päässyt tänne asti, ja silti hän seisoi yksin valtavan kaupungin ja peltomaan rajalla jossain, eikä... Mutta ehkä Nils olikin jo aivan lähellä. Kyllä hän varmaan oli. Otto riisui kintaan toisesta kädestään ja sukaisi hatun alta otsalleen pyrkiviä hiuksiaan parempaan asentoon. Joskus ne jäivät hölmösti, eikä Otto voinut nyt tarkastaa niitä peilistä. Jos Nils ilmaantuisi paikalle...
Ylioppilaat eivät pitäneet lakkejaan enää marraskuussa, joten Otto ei tunnistanut heitä väkijoukosta, mutta parikin arvokkaan oloista nuorta miestä näkyi olevan matkalla sisälle. Oliko Nilskin mennyt sinne? Hänen olisi kannattanut, koska siellä oli lämpimämpää - mutta he olivat sopineet tapaavansa asemalaiturilla ja Otto oli luvannut moneen kertaan, ettei lähtisi omille teilleen esimerkiksi etsimään Nilsiä. Hän siis odotti. Hänen ohitseen käveli vanhempiakin herroja kävelykeppeineen sekä rouvia turkkeineen ja sievine hattuineen. Pikkupenskat oli pyntätty herttaisiin talvitamineisiinsa melkein pallonmuotoisiksi - mutta onneksi oli myös muutamia kumaria huivimuoreja ja lakkipäisiä työmiehiä, jotka Otto olisi yhtä hyvin voinut tavata kotipitäjän torilla. Heilläkin oli reppuja ja kurjempiakin nyssäköitä, eikä kukaan onneksi kiinnittänyt huomiota Ottoon. Vilho, joka oli päässyt käymään kaupungeissa pari kertaa useammin kuin muut Eerolan rengit, oli varoitellut häntä ryöväreistä, joita asusteli hänen juttujensa mukaan maalikylän jokaisen nurkan takana. Se tästä vielä puuttuisi. Vaikka tuskinpa kukaan tuosta vain kävisi Oton kimppuun - -
"Onko sitä tultu kaukaakin?" joku kysyi oudon matalalla äänellä Oton vierestä.
Vain yksi ihminen maailmassa kujeili juuri sillä äänellä - ja vain yksi ihminen maailmassa hipaisi Oton sormia tällä tavalla. Oton keho, hänen sydämensä, tiesi jo ennen kuin hän ehti kääntää päänsä.
Nils seisoi hänen vieressään. Silmät sirrillään pidätellystä naurusta, hellä ja kiinteä katse Oton silmissä, posket punaisina. Nyt tietysti talvivaatteissaan, taas komeampana kuin koskaan. Nils. Todellako? Oton suu aukesi, mutta hän ei vastannut leikkisään kysymykseen, vaikka kyllä, niin se oli, hän oli tullut kauempaa kuin kukaan, koska... ja nyt... Nils! Missä, mistä hän oli...?
Hän oli siinä, taas, vieläkin, täällä maan ääressä, ja katsoi niin, että... Kaikki, kaikki, kaikki oli sittenkin niin kuin piti, kuukausien jälkeen. Tällä kertaa Oton sydän otti Nilsin vastaan avosylin. Otto halusi enää vain... Hänen kätensä riistäytyi tavoittamaan Nilsin olkavartta, mutta vetäytyi pois ennen puoltamatkaa, koska se olisi ollut väärin, vaikkei ollutkaan. Nils liikahti vetääkseen Oton käden takaisin, mutta sekään ei olisi sopinut. Heidän kätensä empivät ilmassa, mutta lopulta he päätyivät kättelemään. Kättelemään.
"Hei", Nils sanoi. "Tervetuloa Helsinkiin."
Hänen katseensa, äänensävynsä, huulensa sanoivat kaiken muun, niin että heidän yhteen liitetyt kätensä tuntuivat Otosta lopulta julkeammilta kuin suudelmakaan.
"Kiitos", hän sanoi tukalasti.
He irrottivat otteensa. Ei haitannut, vaikka mikään ei käynyt päinsä aivan vielä. He kaksi tiesivät kyllä. He pitivät toisistaan, ei, vaan paljon - paljon - enemmän, ja halusivat...
"Et huomannut minua vähään aikaan", Nils naurahti keinahtaen kannoillaan.
Hänen takanaan seisoskeli vieläkin muutamia ihmisiä. Otto oli katsellut viime ajat typerästi toiseen suuntaan. Nils huomasi hänen vaivaantuvan vähän.
"Se oli tietysti tarkoituksenikin", hän sanoi ja siirtyi sitten vaivihkaa lähemmäs lisätäkseen salaisemmin: "Yllätyit aika hauskasti. Ja sain katsella sinua kaikessa rauhassa."
Hänen virneensä - ja kulmien kohautus! Hän hakkaili Ottoa huolella heti ensi töikseen, eikä Otto halunnut hänen lopettavan koskaan. Huomasiko joku jotain? Ei kai, ei varmaan, kaiken hälyn keskellä. Sitä paitsi Oton ajatukset kuiskivat hänelle vakuuttavasti, että paikasta huolimatta mikään maailmassa ei voinut olla tärkeämpää kuin se, että nyt, ja että pian...
"Sinulla on viikset", Otto kuuli sanovansa. Hän olisi kieltämättä voinut aloittaa muustakin aiheesta.
Nils räpäytti silmiään kummissaan, mutta ilahtui sitten silminnähden ja hipaisi ylähuultaan hansikkaan peittämällä kädellään.
"Tiesinhän, että sinä myöntäisit niiden olevan viikset", hän sanoi. "Kaikki muut väittävät aina, että ne ovat liian harvat."
"Ei ne ole", Otto vakuutti ja ymmärsi itsekin kuulostavansa vihonviimeiseltä hölmöltä, joka heittäytyisi pian syleilemään kultansa jalkoja ja siirtyisi sitten kieriskelemään maassa tunteidensa pumpulissa. Onneksi kukaan väkijoukosta ei edes vilkaissut häntä.
Oton tilannetta ei auttanut, että Nils oli varmaankin etsinyt ylleen parhaat vaatteensa. Hänellä oli päässään huopainen, pienilierinen hattu ja kaulassaan kaulaliina. Takki oli pitkä, villakankainen ja tummanharmaa, ja housut oli prässätty viimeisen päälle. Nahkaiset hansikkaat ja sievät kengät. Otto oli tottunut Nilsin pukuihin kesällä, mutta tämä oli silti liikaa. Ei huonolla tavalla, mutta... Otto tiesi, että Nils esittelisi vaatteet hänelle tarkemmin myöhemmin. Nämä ja muut, ehkä nyt koko vaatekaappinsa, vai minkä... garderobinsa?
"Lähdettäisiinkö me sitten?" Otto kysyi.
Hän pelkäsi saman tien hätiköineensä - jos hän vaikka oli tullut vihjanneeksi, että oli saanut tarpeekseen Nilsistä, vaikka tarkoitti päinvastaista - mutta niin ei ollut: Nils vastasi hänen hymyynsä tietäväisesti.
"Oitis."
He molemmat taisivat tuumata samaa. Otto huomasi kaiken kylmyyden haihtuneen rinnastaan.
Nils johdatti Oton pois asemalta sivukautta. He tulivat kivetylle kadulle, jonka vieressä avautui aukio, ensimmäinen kunnon näkymä Helsinkiin. Otto silmäsi aukion laidat kertaalleen lävitse. Hänen ymmärryksensä hylki näkyä kuin sorsan sulka vettä. Kuka hitto oli rakentanut noin paljon pirun suuria kivisiä taloja, ja millä rahalla? Minne ihmeeseen Otto oli joutunut, taivaaseen vai helvettiin? Sen verran hän jaksoi todeta, että yhden kolmikerroksisen ja jättimäisen talon seinillä oli heti yhtä paljon patsaita kuin hän oli nähnyt siihenastisessa elämässään. Miksi seinillä?
"Se on Ateneum", Nils kertoi hänelle.
Hän selitti lyhyesti, että rakennuksessa pidettiin taidenäytteitä ja koulutettiin kuvataiteilijoita. Otto nyökkäili, vaikka päättikin ajatella asiaa vasta myöhemmin. Onneksi Nils tiesi, millä oli merkitystä.
"Asuntoni ei ole kovin kaukana", hän sanoi rauhoittelevasti.
He kävelivät ripeästi kivitalojen lomaan pitkin kapeampia kaistaleita, jotka oli rajattu tiilillä ajotien reunaan ja jotka oli kuulemma tarkoitettu erikseen jalankulkijoille. Pitkällä suoralla ei kävellyt ollenkaan niin monia ihmisiä kuin Otto oli etukäteen pelännyt, ja leveämmällä keskikäytävälläkin lonksutteli vain pari hevosvaunua. Nils huomautti, että useimmat olivat varmastikin töissä maanantain aamupäivällä. Se oli hyvä, sillä kaikilla muilla tavoilla kaupunki oli suuri ja järjetön. Se oli kylmänkostea ja tuoksui savulta ja vaikka miltä. Oton puolesta se olisi tosin saanut vapaasti vaikka heittää kuperkeikkaa tai räjähtää palasiksi. Häntä kiinnosti vain Nils, vaikkei hän juljennut katsoa tätä kaiken aikaa. Hän ei vaivautunut miettimään, missä tämän olisi kuulunut olla maanantain aamupäivällä. Otto halusi kieltämättä pois, mutta ainoastaan Nilsin kanssa. Olisiko hän voinut ottaa kiinni kädestä, sulkea silmänsä ja heittäytyä johdatettavaksi? Kummallisuudet voisi töllistellä paremmalla aikaa. Nilskään ei välittänyt esitellä kaupunkia hänelle tässä tilanteessa. He koettivat parhaansa mukaan olla ja jutustella niin kuin ketkä tahansa toverimiehet, vaikkakin vähän eripariset. Silti niinä hetkinä, kun kukaan kadulla ei kulkenut heitä kohti eikä heidän perässään, Nilsin kämmenselkä hipoi tuon tuostakin Oton kämmenselkää. Pari kertaa Nils "erehtyi" myös ottamaan harha-askeleen ja tömähtämään kevyesti Oton kylkeen. Kun joku kääntyi vastaan kulman takaa, Nils siirtyi tarpeettoman etäälle ja alkoi puhua kuulumisten sijaan pölyjen pyyhkimisestä tai lamppuöljystä. Toverimiehiä, toverimiehiä! Olisiko sellainenkin pieni leikki voinut olla vaaraksi? Ehkä, ehkä ei. Nyt se vain hyrisytti Ottoa ja hänen höttöistä mieltään. Hänellä ja Nilsillä oli salaisuus; he tiesivät enemmän kuin muut.
"Aloin miettiä, että sinulla ei olekaan ollut aikoihin kunnon lomaa", Nils sanoi, kun he ylittivät tarpeettoman leveän kadun puolijuoksua ennen hevosvaunuja.
"Ei niin. Tai ei oikeastaan ikinä", Otto totesi.
"Ei ikinä!?" Nils huudahti ja sai kadun toisella puolella kävelevän seurueen katsahtamaan heidän suuntaansa. Otto muistutti, että oli viettänyt vapaansakin vähintään puolittain töissä. Metsäretket Nilsin kanssa taas olivat olleet hänelle luvattomia ja siksi hermostuttavia, mutta nyt...
"Nyt sinä et tee mitään viikkoon!" Nils komensi. "Tai siis, toki teet, mutta, no... Tiedäthän. Minä olen järjestänyt kaiken täydellisesti."
Otto uskoi sen. Hän odotti. Oli odottanut.
Muillakin kadulla käyskentelevillä rikkailla nuorilla miehillä, joita Otto sattui vilkaisemaan, oli samantapaisia asuja kuin Nilsillä, mutta Otosta ne eivät näyttäneet heidän päällään oikein miltään. Oton pukemat parhaat vaatteet taas vaikuttivat täällä siltä, kuin hän olisi ollut menossa savottaan, mutta Nils käveli juuri hänen vierellään. Niin, oli vaikka kuinka monta seuruetta komeita neitejä ja nuoriaherroja, mutta siinä Nils silti vain silmäili Ottoa aina kun sai, niin kuin ennenkin parhaina hetkinä. Otto tiesi, miten asiat olivat. Nils oli odottanut häntä kuukausia. Hän halusi viettää paljon, paljon aikaa harvinaisen kahden Oton kanssa.
"Lämmitin asuntoani, mutta kamiinan tuli on saattanut sammua", hän sanoi. "Sitten meidän täytyy varmaankin vain... keksiä jotain."
Hän odotti vaiti, kunnes ohikulkija oli varmasti tarpeeksi kaukana, vilkaisi taakseen ja lisäsi sitten hiljempaa:
"Surkeus, korostan, todellakin surkeus, että sellaisissa tilanteissa voi joutua pahimmillaan turvautumaan toisen kehon lämpöön."
Otto kohtasi Nilsin viiston silmäyksen. Hän pudisti päätään tavalla, joka samaan aikaan torui ja anoi armoa, vaikka joutui puremaan huulensa yhteen pitääkseen ilmeensä vakavana. Jumaliste. Kuka olisi voinut väittää olevansa häntä onnekkaampi?
He jatkoivat pitkin taas yhtä katua. Ajatus Nilsin kehon lämmöstä ei jättänyt Ottoa rauhaan, vaan kasvoi hänen ennestään höyryävässä ja holtittomassa päässään suhteettomiin mittoihin. Nilskin oli ehkä viimein haukannut sanailullaan liian suuren palan, sillä he molemmat nopeuttivat askeliaan entisestään ja tavoittelivat kaikkina luvallisina hetkinä toistensa hihaa, sormia, mitä vain. Kuinka kauan vielä? Otto ei kysynyt sitä ääneen, mutta Nils vakuutti heidän olevan vain vähän matkan päässä määränpäästään.
Otto oli ehkä ensimmäisenä torumassa muita tahdittomuuksista ja varoittelemassa vaaroista, mutta eikö ollut julmaa, että hän joutui kaiken jälkeen kävelemään loputtoman matkan Nilsin - kihlattunsa, jumalauta - vierellä kuin kaverina. Olisiko todella ollut kamalaa, jos hän olisi kiskaissut Nilsin jonkin aidan tai nurkan taakse? Olisi. Se olisi johtanut tuhoon, mutta Otto olisi tahtonut suudella. Hän halusi lämpöä, luoja, ja läheisyyttä! Nils näkyi miettivän samaa - ainakin, jos Otto tulkitsi hänen katseitaan oikein. Otto työnsi kätensä taskuihinsa. He onnistuivat vieläkin kirimään vauhtiaan.
He kääntyivät kadulle, jonka varrella alkoi olla jo tavallisemmankin näköisiä taloja, jopa pieniä ja puisia. Nils osoitti viimein oman asuintalonsa. Se oli aika korea, kaksikerroksinen ja kivinen, mutta vain se merkitsi, että he...
"Isäni kirjoitti aikaa sitten, että hänkin olisi tulossa Helsinkiin tällä viikolla, mutta epäilen. Enkä minä aio tosiaankaan välittää nyt mistään ikävästä", Nils puheli hieman hengästyneenä ja laski sanojensa päätteeksi lopultakin kätensä ulko-oven rivalle.
Siihen heidän salailunsa sai loppua: Nilsin tulta huokuva katse kertoi nyt jo niin paljon ja niin avoimesti, ettei Otto tiennyt, miten selviytyisi...
"Luoja sinun kanssasi, Otto", Nils henkäisi ja painautui hieman liian lähelle.
"Entä sinun sitten?"
He pyörähtivät sisälle porraskäytävään peräjälkeen, lähestulkoon kiinni toisissaan. Nilsin suljettua ulko-oven he jäivät kahden hämärään. Heidän hengityksensä kertautuivat kaikuina kolkossa tilassa. Siellä Nils viimein suikkasi pikaisen, polttavan, pyörryttävän suukon Oton suulle ja sipaisi hänen poskeaan.
"Se on ensimmäinen ovi toisessa kerroksessa", Nils kuiskasi. "Tule äkkiä."
He juoksivat (tai leijuivat, Otto ei ollut aivan varma) portaat ylös. Nils räpelsi tuskallisen hetken avaimen kanssa, mutta lopulta lukko rapsahti auki. Nils veti Oton sisään käsipuolesta, sulki oven ja lukitsi heidät viimeinkin rauhaansa.
/ / /
Hei vaan taas pitkästä aikaa ja hyvää ystävänpäivää! ❤ (jona on, pakko sanoa, ihan yhtä tärkeää tai tärkeämpääkin juhlistaa ystävyyttä kuin romanttisia suhteita!)
Tupsahdin nyt näin ilman ennakkovaroitusta takaisin Wattpadiin tämän lupailemani sivutarinan parissa. Tämä on suunnitelmissani vähän lyhyempi kuin aiemmat osat, mutta kyllä minulla taitaa riittää tästä viikostakin aika lailla kerrottavaa. Tuntuu muuten oudolta kirjoittaa näistä tyypeistä a) talvella, b) Helsingissa ja c) ylipäänsä todellisen maailman paikoissa.
Samalla tämä tarina tosiaan aloittaa "Jo joutui armas aika" -nimisen lisätarinoiden sarjan, johon toivottavasti sitten tosiaan kirjoitan enemmän kuin tämän yhden osan... 😅