Se klassinen

Deliah - noin 4 päivää kouluun

Oli mennyt pari kuukautta siitä, kun erosin poikaystävästäni. Hänen nimensä oli Michael - tyypillinen nimi, tiedän. Suhteemme ei ollut erityinen. Samaa suutelua koulun vessoissa ja mahtailua ruokasalissa. Varatut istuivat samassa pöydässä ja juttelivat tietysti kaikesta oleellisesta. Se ei ollut minua varten - tuo tavallinen teini elämä ei oikeastaan ollenkaan ole minua varten.Silloin päätin, etten ikinä hurahtaisi sellaiseen. Rakkaus, pyh. Sellaista ei ole edes olemassa ja se pilasi elämäni. Rakkaus aiheutti minulle vain turhia sydänsuruja ja tuskaa. Tosi rakkauden usko meni tietysti siinä samalla. Uskomatonta, että jotkut edes vielä uskovat sellaiseen. No ei ole minun ongelmani. Minun rakkauteni ei kuulu kenellekkään muulle kuin koiralleni Maxille ja tietysti perheellinen. (mutta ensisijaisesti Maxille!!)

Makaan sängyssä yksin tietokone sylissäni. Yritän -todellakin yritän- saada aikaiseksi kirjoitelmaa sparta sotilaista, mutta aihe ei oikein kiinosta itseäni. Enemmin olisin voinut ottaa aiheeksi, vaikkapa Maailmansodat tai  Muinais Egyptin, mutta sain ehkä maailman tylsimmän aiheen koskaan. Mitä sparta sotilaista voi edes kirjoittaa?  Nostin tietokoneen sylistäni ja asetin sen sievästi valkoiselle työpöydälleni. Kaikista parasta työpöydässä oli sen helppo siistissä pitäminen. Tuo valkoinen pieni työpöytäni ei ollut sen kummempi ja noh, olihan se aika rumakin, mutta kuitenkin en halunnut heittää sitä poiskaan. Tuossa pienessä työpöydässä oli minulle tunnearvoa, vaikka kirpputorilta on hankittukkin. Kun sain tämän uuvuttavan siirron tehtyä löhähdin takaisin sängylleni. Nojasin yöpöytääni kohti ottamaan puhelimeni käteeni. Noh, puhelimenihan ei mikään huippu tehokas ollut. Minulle riitti se, että pystyin soittamaan ja tekstaamaan - jos tarve vaatisi.

Näpyttelin puhelimeni näytölle 5 numeroisen pin-koodini. Näytölle tärähtää suoraan 20 uutta viesti-ilmoitusta parhaalta ystävältäni Briannalta. Olen tuntenut Briannan 10- vuotiaasta asti. Tapasimme lähellä sijaitsevalla leikkipuistolla. Äitimme tuntevat toisensa ja he järjestivät tämän elämääni mullistavan tapaamisen. Tullimme juttuun heti. Tai no, ehkä vähän liioittelen. Kyllähän sitä alkujäykkyyttä oli ilmassa niin kuin varmasti muillakin - ainakin toivon niin. Avasin Briennan viestit yksitellen. Ensimmäisenä hän puhui aivan tavallisista koulujutuista ja sen semmoisesta ei kiinnostavasta. Mutta sitten viimeinen lause neljään minuuttiin sai minut vavahtelemaan. "MICHAEL JA MINÄ OLEMME YHDESSÄ" En voinut uskoa sitä todeksi. Noinko helposti hän minusta pääsi ylitse? Tarkoittiko suhteemme edes hänelle mitään? Se hirveä paskiainen. Se hemmetin saastainen paskiainen.

En voinut uskoa sitä. Vaikka olimmekin  eronneet jo jonkin aikaa sitten  silti sisimmässäni tunsin pienen viillon. Ihan kuin se haava - jonka tuo kyseinen poika minulle jätti  - avautuisi taas. Joutuisin kestämään sen paskamyrskyn uudelleen jos haava aukeutuisi. En voinut sallia sen tapahtuvan.  Ja vielä tämän lisäksi se hemmetin Michael meni vikittelemään minun parasta ystävääni!? Ei hemmetti. Suorastaan paiskasin puhelimeni suoraan seinää päin. Raivoni pato purkautuisi minä hetkenä hyvänsä. Minä en halunnut kuulla enää Briennasta enempää. En tänään. Kävisin tämän keskustelun hänen kanssaan myöhemmin. Nousin rivakasti ylös ja kävelin huoneestani ulos. Minun pitäisi saada muuta ajateltavaa kuin Michael ja Brienna. En todellakaan halunnut saada kohtausta. En nyt. Juoksin portaat alas alakertaan, jossa isä ja äiti jo puuhailivatkin illallista. Tuoksu oli herkullinen, mutta nyt kehoni suorastaan huusi päästä suoraan ulko-ovea kohti. Tarvitsin happea. Hengitykseni kävi raskaammaksi askel askeleelta. Sisälläni oleva pato aikoi taas purkautua. "Kulta kohta olisi ruoka", äitini huusi olantakaa samalla, kun hän leikkasi porkkainoita pataan. "Juu, käyn nopeasti vain ulkona", huikkasin äidilleni hätäisen rauhallisesti ja rymistin suoraan mustasta ulko-ovestamme ulos.

Hengittin raikasta ilmaa terasillamme. Kaikki lihakseni alkoivat rentoutua pikku hiljaa ja sain jopa hengitykseni tasaantumaan. Patoni alkoi sulkeutua ja haavani umpeutua.  Katselin rauhassa kaunista auringon laskua terassiltamme. Tätä samaa oli melkein joka ikinen päivä. Retkahdan melkein jokaisesta jutusta, joista ei edes kannattaisi välittää. Aina löydän itseni etupihan terassilta hengittelemässä ja toljottelemassa tuota kaunista luonnon ihmettä. Naapurini varmasti luulevat minua hulluksi, mutta en välitä. Saapa luulla mitä haluavat. Huomaan ulko-oven raottuvan. Kerään nopeasti itseni ja sanon: "Tullaan, tullaan!" Äidin pää kurkistaa mustan oven takaa. "Onko kaikki hyvin?" äiti kysyy huoli hänen äänessään kaikuen. Minä nyökkään ja samalla niiskaisen. Äiti kävelee luokseni ja halaa minua pitkään. "Kaikki tulee järjestymään muru! Lupaan sen. Mikä tahansa murhe tai huoli sinulla on, voit aina kertoa meille", äiti paasasi. Aina nuo samat sanat. Joka kerta samassa tilanteessa.Onko se joku vanhempien juttu? En joskus vain tajua aikuisia.

15 minuutin kuluttua hiippailimme äidin kanssa sisään. Isä oli kattanut pöydän ja siivonnut tasot sotkuista. "Vihdoin ja viimein! Minulla on aivan kaamea nälkä", isä sanoi jo patakauha kädessään ja hänen pupu-hampaansa ulkona sylki valuen leuoilleen.  Minä vain nauroin. Nauroin niin kovaa.

Aamu valkeni pikku kaupunkiimme yhtä kirkkaana kuin aina. Olin aamupalapöydässä syömässä suklaamuroja ja leipää Max tietysti pöydän alla kyhjöttämässä. Olen kuullut, ettei kaikille osteta edes suklaamuroja, koska ne eivät ole terveellisiä. Onneksi olen se onnekas, kuka saa syödä noita muroja, joka aamu. Vanhempani ovat parhaita! Katsoin puhelintani. Briennalta oli tullut 50 viestiä: "Onko kaikki ok" , "Miksi et vastaaa?". Miksiköhän en vastaa. Mieti sitä Brienna! En jaksanut juuri nyt välittää Bireannasta ja tuon viesteistä vaan siirryin suoraan koulun digitaalliseen lehteen. Luin pari artikkelia koskien uusia oppilaita. Meidän luokalle uusi oppilas? Miksi ihmeessä? No, hän on poika eli ei tarvitse välittää. Sammutin puhelimeni ja asetin sen takaisin pöydälle ja jatkoin aamupalan nauttimista.

Herätykseni soi jo klo 6.00 ja olen siitä asti ollut hereillä. On hyvä valmistautua hyvin kouluaamuihin aikaisessa. No onhan syyslukukauden alkuun enää 4 päivää. Jo toinen luokka lukiossa ja taas uusi askel elämässä. Kun olin saanut syötyä herkullisen aamupalani, nousin ylös ja laitoin astiat tiskialtaaseen. Sen jälkeen vetäydyin vessaan puoleksi tunniksi tekemään tyttöjen juttuja tietysti.