~Lost~

~1~

Poika seisoi kivellä ja haravoi katseellaan metsää, puiden välejä ja oksistoja tarkasti. Hänellä oli päällään vihreä paita, ruskeat housut ja kengät, jotka olivat kuluneet. Tämä metsä oli valtava ja se kätki sisäänsä monia vaaroja. Monia  petoja, monia ihmisiä, jotka olivat petoja. Joitakin hyviä ihmisiä, mutta niihin törmäsi hyvin harvoin ja myös ne, osoittaituivat hirviöiksi tai muuttuivat. Sitä oli vaikea erottaa, koska monet olivat niin hyviä valehtelemaan.
Samaan tapaan myös taianomaiset otukset, joita metsässä piileksi, olivat hyviä valehtelemaan. Ne saattoivat näyttäytyä tavallisena eläimenä tai vaikkapa kivenä ja yrittää pian yllätyshyökkäystä. Onneksi, ja valitettavasti Aslak, poika joka seisoi kivellä, oli tavannut jo monta sen kaltaista olentoa, ja hän osasi olla varuillaan joka tilanteessa. Hänellä oli puukko. Se roikkui hänen vyöllään. Hänen nyrkkinsä oli yllättävän kova, ja iskunsa varsin terävä, jos hänen oli pakko lyödä jotakuta.
Tyttö istui kiven takana jalat taivutettuna, ja kädet jalkojen ympärillä. Tummanruskeat hiukset olivat sekaisin, ja kasvoilla oli likaa, jota hän oli yrittänyt pyyhkiä pois. Aslak vannoi pitävänsä huolen tytöstä. Hän antaisi vaikka henkensä tytön puolesta. Pihla ja hän, olivat kulkeneet jo monta vuotta, ja Aslak tiesi, että Pihla osaisi tarpeen tullen myös lyödä todella kovaa, mutta oli olemassa sellaisia vaaroja, joista ei selvinnyt yksin. Valitettavasti myös sellaisia, joista ei selvinnyt kaksinkaan, mutta niitä oli vain syytä välttää, jos halusi pysyä hengissä. Aslak halusi elää, niinkuin Pihlakin. Pihla ei tosin aina vaikuttanut siltä, että hän uskoisi kaiken muuttuvan hyväksi. Aslak ei halunnut luopua toivosta.
He olivat eläneet metsässä jo monta vuotta, ja kulkeneet sen monimuotoisia maastoja pitkin yhdessä. Välillä he olivat kulkeneet muiden ihmisten kanssa, mutta he olivat saaneet huomata, että he voivat luottaa vain itseensä ja toisiinsa. Metsässä oli joitakin kyliä, mutta niiden johtoon oli aina noussut joku sekopää, joka pilasi kaiken omituisilla säännöillä, tai ihmisuhreilla joillekin kummalisille jumalille.
Suo alueet olivat varmaan vaarallisimpia metsässä. Sen suhteen että maa oli pettävä ja saattoi nielaista varomattoman kulkijan, mutta myös siksi, että siellä oli aina paljon olentoja, jotka eivät olleet todellakaan ystävällisiä, sekä aaveita jotka olivat järkyttävän hirveitä. Jopa niin hirveitä, että saattoi tulla hulluksi. Sitä oli vaikeaa varoa, hulluksi tulemista. Moni tässä metsässä oli tullut hulluksi, eikä koskaan enään parantunut normaaliksi. Metsän alla kulki joitan luolastoja. Ne olivat arvaamattomia. Sellaiseen Aslak oli uskaltautunut vain kerran, ja oli hädin tuskin selvinnyt sieltä takaisin maan pinnalle.
- Ei siellä ole ketään, Pihla sanoi. - Ja kyllä me kuullaan jos jokin lähestyy meitä, hän jatkoi. Aslak nyökkäsi ääneti, ja laskeutui sitten kiveltä tytön viereen istumaan.
- Onko sinulla kylmä? Aslak kysyi Pihlalta.
- Ei, miten niin?
- Kunhan ajattelin, että olet taas tulossa sairaaksi, Aslak sanoi.
- Enhän minä ole ollut sairaana pitkään aikaan, Pihla sanoi ja hymyili.
                       Kun he olivat levänneet tarpeeksi, niin he jatkoivat matkaa. Heidän oli ollut pakko hylätä edellinen majapaikka, koska sen ympärille oli alkanut vaellella kummallisia otuksia. Heitä oli pelottanut nukkua ja lopulta eräänä yönä, jokin hirviö oli hyökännyt, ja yrittänyt sisälle heidän majaansa.