Puoliksi valoa, puoliksi varjoa

1.

Prologi

"Emme voi tehdä tätä, Rubio", hento naisääni sanoo.

"Miksi emme? Kuka meitä kieltää?" Rubion matala ääni sanoo.

"Kuninkaani, ja sinun kuninkaasi", sama hento naisääni kuiskaa.

"He eivät saa tietää tästä Pearl", sama matala ääni sanoo.

"Entä jos tulen raskaaksi?" Pearlin hento ääni kuiskaa kysyen.

"Et tule", Rubio lupaa.

"Miten sinä sen voit ennustaa?" Pearl kysyy ihmeissään.

"Minä tunnen sen", Rubio sanoo.

"Hyvä on, tehdään se, Rubio-rakas",
Pearl sanoo hennolla, pehmeällä äänellään.

1.

Istun ikkunalaudalla ja piirtelen tummia sydämiä ilmaan. Ne leijuvat hetken, kunnes nousevat ylös taivaaseen, niin, että niitä ei enää erota. Kyynel valuu poskelleni. Tiedän, että olen virhe. Olen vahinko. Äitini ei ole koskaan rakastanut minua. Isääni taas en ole nähnyt koskaan. Hän asuu varjojen maassa. Hyvin kaukana. Täällä on kaikki aurinkoista ja valoista. Siellä taas synkkää ja pimeää. Toinen kyynel pyrkii ulos. Annan sen valua poskeani pitkin. Kyynel on viileä kuumaa poskeani vasten. Yhtäkkiä kuulen huudon:

"Katsokaa, tuollahan on se Shelly. Hänen isänsä varjojen keiju!"

Huutaja on Aleria. Täydellinen tyttö. Heillä on rikas perhe. Läjöittäin rubiineja ja smaragdeja, topaaseista puhumattakaan. Meillä on vain muutama topaasi. (Yksi topaasi on sama kuin meillä 10€. Smaragdit ovat 100€. Ja rubiinit 1000€. Sitten on vielä timantteja. Ne ovat 10 000€)

"Virhe!"joku huusi minulle. Katsoin alas se oli Eric.

"Senkin puoliverinen!" Aleria huusi.
Aleria ystävineen nauroivat minulle. Kyyneleet tipahtelivat alas asfaltille. Heittäydyin alas ikkunalaudalta ja lähdin lentoon. Siipeni olivat toiselta puolelta mustat ja harmaat, ja toiselta puolelta hennon pastellinsävyiset. Silmistäni tipahteli mustia kyyneleitä, jotka syövyttivät asfaltin allani. Tiesin yhden, joka voi lohduttaa minua, se oli ikihonka. Suuri puu, joen rannalla. Se ei puhunut, mutta sen humina rauhoitti minua. Aivan kuin se tahtoisi sanoa minulle.

"Shelly, älä itke. Miksi sinä itket, vaikka sinulla on suuremmat voimat kuin kellään. Shelly, voimiesi avulla sinusta voi vielä tulla jotain."

Istahdin ikihongan oksalle ja katselin tyyntä jokea. Katselin sitä kaihoisilla silmilläni.

"Kuka sinä olet?" kuului pieni ääni.

Ihmettelin, kuka viitsisi kysyä, kuka olen. Olenhan minä virhe. Kaikki sen tietävät.

"Olen Shelly, puoliksi valoa, puoliksi varjoa", sanon ystävällisen näköiselle kalalle.

Kala säikähtää ja ui pois. Minä painan kasvot käsiini. Itken ja itken. Tämä on kohtaloni. Olla kiusattu. Olla vahinko. Olla virheistä virhein. Nojaan pääni ikihonkaa vasten. Silloin kuulen hongan huminasta sanoja.

"Shelly, tyttöseni. Älä itke. Vielä koittaa se päivä, jolloin sinua juhlitaan suurena sankarina. Odota sitä päivää. Älä kuuntele toisia. Sillä sinä olet heistä mahtavin", puu humisee.

"Kauanko minun täytyisi odottaa?" kysyn vieläkin itkuisella äänellä.

"En tiedä. Ikihongatkaan eivät tiedä kaikkea. Mutta sen tiedän, että sinun ei tarvitse itkeä. Etkö huomaa, että kiusaajasi nauttivat siitä, kun saavat sinut kyyneliin. Ryhdistäydy Shelly. Jonain päivänä sinä saat näyttää. Näyttää voimasi. Ne ovat suuremmat, kuin itse tiedätkään", puu humisee.

Hymyilen vaisusti.

"Kiitos, ikihonka. Minä yritän", sanon hennosti.

Nousen ilmaan siipieni varaan. Ja lennän kohti kotiani. Suhahdan ikkunasta sisään. Päässäni kaikuu ikihongan sanat. Ne saavat hymyn väreilemään huulilleni. Äitini avaa oven.

"Shelly, tule syömään", hän sanoo.

Hänen äänensä on tiukka, siinä ei ole hitustakaan myötätuntoa. Kyyneleet yrittävät pyrkiä ulos, mutta ikihongan sanat pyörivät mielessäni. Tukahdutan kyyneleeni ja nyökkään. Kävelen alakertaan ja istun pöytään.

"Huomenna herätän sinut kahdeksalta. Ja lähetän sinut pihalle. Et saa palata kotiin ennen kymmentä", äitini sanoo tiukasti.

"Mutta äiti, miksi?" kysyn.

"Tapailen erään valon keijun kanssa. En tee samaa virhettä toistamiseen", äitini sanoo.

Hänen äänestään kuultaa inho. Inho isääni ja minua kohtaan. Painan pääni, mutta saan estettyä kyyneltulvan. Syön, ja nousen ylös tuolistani. Kävelen yläkertaan. Alan piirtämään. Hahmottelen kauniin tytön kasvot. Hahmottelen hymyn hänen huulilleen. Piirrän nauravat silmät, ja hymykuopat. Tuollainen minäkin tahtoisin olla, ajattelen. Mutta ei, minä olen virhe. En minä voinut koskaan olla sellainen. Entä jos voitkin? Ikihonkahan sanoi niin, sanoo joku pääni sisällä. Haluaisin uskoa tuota ääntä, mutta se ääni on niin pieni, heiveröinen, että se hukkuu helposti toisiin ääniin, jotka kuiskivat. Ei sinusta koskaan tule mitään, ikihonka tahtoi vain säälistä lohduttaa sinua, tai. "Sinäkö hymyilisit. Hah, olet virhe. V-I-R-H-E. Et voi koskaan. Et koskaan hymyillä. Taistelen kyyneliäni vastaan. Mutta kyyneleet ovat ylivoimaisia. Romahdan lattialle ja painan pääni käsiini. Itken, kunnes jokainen minua painava kyynel on valunut lattialle. Lattialla on nyt lammikko. Otan pyyhkeen pöydältäni ja pyyhin lammikon, sitten romahdan sängylleni ja katselen tyhjillä silmilläni kattoa. Katselen sitä, kunnes uni saa minusta vallan. Nukahdan rauhoittavaan uneen. Uni on se, joka saa minut hetkeksi unohtamaan sen, kuka olen. Sen, että olen virhe. Puoliksi valoa, puoliksi varjoa.

Kiitti ku luitte. Ootte kaikki toosi ihanii♡♡ En tiiä millon uus luku tulee. Toivottavasti tykkäsitte ja painakaa sitä vote-tähteä. Kiitti viel kerran.