Kettu

🐾❤

Kävelen läpi tiheäkasvuisen metsän.
Aina, kun kävelen eteenpäin, lumesta huurteiset puut kaartuvat ylleni.
Metsän ilma on raikasta ja koleaa, hengitän sitä syvälle keuhkoihini.
Maakerros ratisee mukavasti allani, sen päällä on paksu pinta lunta.
Päälleni sataa vitivalkoisia hiutaleita ja alan palella pelkässä kuluneessa ja sinisessä hupparissani ja tiukoissa farkuissani.
Linnut visersivät, keskellä talvea.
Epätavallista.
Lumihangessa ja puiden lomassa vilahti jokin punainen.
Häntä.
Ketun häntä.
Kuiskaan tuuleen sanani ja toivon, että tuo salaperäisesti paikalle ilmestynyt henkeäsalpaavan kaunis olento kuuli sen.
"Kuka olet? Ja mitä teet täällä?"
Huomaako hän minut?
Kettu jatkoi matkaansa.
Olenko pelkkää ilmaa?
Näkymätön.
Huomaamaton.
Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja vedän hupparini hupun tiiviimmin päähäni.
Hiljaisuuden rikkoi heleä ääni.
"Olet. Mutta se ei ole oma vikasi."
Käänsin pääni.
Se oli kettu.
Kettu.
Hän puhui totta.
Ei kukaan minua huomaa.
Kettu tuo luokseni teräväkärkisen esineen suussaan kantaen, äänettömin, höyhenkevyin askelin.
"Jos et elämää voi jaksaa, etkä huolta tai taakkaa jaksa enää hartioillasi kantaa, ota tämä. Mutta jos jaksat, etkä ole hauras, jätä se."
Kuvittelen mielessäni tummanpunaisen veren valuvan kirkkaanvalkoiselle lumelle.
Heilautin päätäni.
"En ota sitä."
Punaoranssi eläin katsoi minua kirkkailla silmillään, joista heijastui lempeys.
"Lähdetään, ennen kuin jäädyt."
Pysähdyimme katsomaan toisiamme.
Kyyneleet jäätyivät kasvoilleni.
Suljimme molemmat silmämme ja nojasimme toisiimme.
Se hetki oli maailman kaunein, eikä kukaan voisi ikinä keskeyttää sitä.
// Tiiän, että tässä on kirjoitusvirheitä, mutten jaksa korjata... :'D Älkää välittäkö!