Uskon Ohella

- PROLOGI -

Auringon säteet hapuilivat kasvojani, ja hieraisin unisia silmiäni kerran, jonka jälkeen heitin tilkkutäkin pois päältäni. Nousin ripeästi ylös ja heilautin paksun letin vasemmalle olalleni.

Katseeni osui pieneen peiliin huoneen seinällä, josta katsoi takaisin punatukkainen tyttö, vaikka hiustenväri taipuikin enemmän oranssiin. Suuria vihertäviä silmiä kehystivät pitkät ja tummat ripset. Yhtä tummat kuin kulmakarvanikin. Muutama pisama poskipäillä ja täyteläiset, luonnostaan hieman punoittavat huulet.

Puin ylleni vihreän mekon, joka oli revennyt helmasta kerran metsässä seikkailtuani. Se kelpasi silti oikein hyvin tämän päivän töihin.

Astuin keittiöön haukotellen ja ensimmäisenä näkökenttääni osui tutut kasvot, joilla oli tiukka ilme.

"Huomenta", tervehdin iloisella, mutta väsyneellä äänellä ja naisen katse pehmeni aavistuksen. Pian hänen kapeat huulensa kaartuivat lempeään hymyyn, ja pienet hymykuopat tulivat selkeästi esille.

"Huomenta kultaseni", hän vastasi kiltillä äänellään, ja jokainen sana sointui niin kauniisti hänen huulillaan. Minun kaunis äitini, jolta olin perinyt miltei jokaisen kasvonpiirteeni.

Astelin ulos raikkaaseen ulkoilmaan, ja hiljainen tuuli puhalsi ylitseni ja se tuntui virkistävän mukavasti.

Tapojeni mukaan hyppelehdin kaivon luo ja nostin vettä ylös sangolla. Veden pinnasta heijastui kuvajaiseni, jälleen. Siinä samassa vedin lettini auki ja päästin kiharaiset hiukseni valloilleen.

Näytin heti enemmän itseltäni, enkä nipottavalta mummolta, jonka nuttura kiristi päätä jokaisella sekunnilla.

Pesin kasvoni kylmällä vedellä ja vesipisaroita tippui rinnukselleni, mutta tiesin niiden kuivuvan tässä helteessä aivan huomaamattani.

Tie joka vei kylän keskustaan, oli päällystetty mukulakivillä, jotka kuumenivat auringon paistaessa täyttä häkää. Paljain jaloin tuntui samalta, kuin kävelisi hiilien päällä.

Ihmiset olivat tähän aikaan jo täydessä työn touhussa, olihan kello jo yhdeksän.

Muutama kouluikäinen poika juoksi pitkin tietä ja myyjät laittoivat kojujaan valmiiksi. Myyjät tervehtivät minua hymyillen ja katsoivat kirkkain silmin. He tunsivat minut jo. Niinhän melkein jokainen tunsi minut tässä kaupungissa.

Nappasin muutaman mansikan käteeni ja popsin ne suihini samantien.

Hyppelehdin katua pitkin onnellisena, yhtä onnellisena kuin aina. Hyppelehdin metsään saakka. Vasta kun pysähdyin niille sijoilleni, kuuntelemaan lintujen laulua ja oravien kätkätystä, älysin että aivan muutaman askeleen päässä alkaa Korppimetsä.

Äiti oli lapsena kieltänyt minua menemästä sinne, mutta uteliaisuudestani olin tottakai astellut sinne pelkäämättä, ja niin tein tälläkin kertaa. Siellä tuoksui aina pihkalle ja havunneulasille, mutta pelko seurasi koko ajan kannoillani. Tunsin oloni heti paljon varautuneemmaksi, ja alitajunnassani oli aavistus siitä, että täällä todella voi sattua jotain odottamatonta.

Kompuroin muutamaan oksaan ja kaaduin naamalleni kosteaan sammalikkoon, johon ei karannut yhtä ainoatakaan auringon sädettä. Suuret, tummat kuuset verhosivat koko ympäristön, ja taivaan kantta näkyi vain paikoin, kun katsoi ylös.

Nousin pikaisesti ylös, ja askeleeni haparoivat, minun peruuttaessani hitaasti.

Tunsin jonkun läsnäolon, olin siitä varma. Yritin ravistella epämukavan tunteen pois, mutta jokin tarttui käteeni napakasti. Hätääntyneenä potkaisin tulijaa voimalla, ja tämän ote herpaantui, onnekseni.

"Ootko sä hullu!", pojan ääni sanoi, ja saatoin kuulla kivun vivahteen. Ivallinen virne pyrki huulilleni ja laitoin käteni puuskaan.

"Itse pelottelet täällä viatonta tyttöä", tuhahdin aidosti ärsyyntyneenä, vaikka kiusoitteleva virne ei haihtunutkaan kasvoiltani. "Mitä edes teet täällä?", puuskahdin, enkä tehnyt elettäkään pahoitellakseni äkillistä refleksiäni.

"No mitä itse?", poika murahti nyrpeänä ja hivutti kätensä hitaasti polvensa päältä.

"Andreas, et saisi olla täällä, tiedät sen varsin hyvin", huomautin jyrkästi ja kohotin kulmiani.

"No itsekös saisit vai? Ei sinulla ole sen enempiä lupia kuin minullakaan, säännöt koskevat meitä molempia", Andreas sähähti ja loi minuun varoittavan katseen. "Sinunhan äitisi se kaikista pahin höperö täällä on, niin taikauskoinenkin, luulee tämän metsän olevan jotenkin maata mullistava, silkkaa hulluutta sellainen soopa", hän sylki sanat suustaan ja ennen kuin tämä ehti varautua, olin jo tarttunut hänen olkapäihinsä puristavalla otteella ja työnsin hänet maahan. Näin vain punaista, ja vaikka olisinkin tahtonut iskeä nyrkkini keskelle Andreaksen omahyväistä ja keljua naamaa, juoksin metsästä poispäin, viha silmissäni leiskuen. Jalkani osuivat polulle hetki hetkeltä tiheämpään tahtiin ja halusin vain nopeasti pakoon.

Miksi Andreaksen piti toistuvasti olla minulle niin ilkeä. Solvata minua ja perhettäni jatkuvasti. Ärsyttää tahallaan. Ja silti aina kun vihani oli suurimmillaan, hänen ruskeat hiuksensa olivat sotkussa, hänen pähkinänruskeat silmänsä kohtasivat omani, hänen kasvoillaan oli se röyhkeä ilme. Silti hänen katseessaan häivähti aavistus pelkoa, vaikka hän tiesi, etten uskaltaisi tehdä mitään. Tiesin sen itsekin.

Emme me olleet ikinä tulleet toimeen. Hän oli yhtä lipevä kuin isänsä ja haihtui kuin tuhka tuuleen aina juuri sillä hetkellä, kun hänen olisi kuulunut kantaa vastuu teoistaan. Hän oli röyhkeä, itsekeskeinen sontiainen. Ei hän muuksi muuttuisi. Sellaiseksi hän oli syntynyt. En kyllä ollut vieläkään ymmärtänyt mikä sellaisten ihmisten tarkoitus oli.

Olisin niin useasti halunnut manata hänet alimpaan helvettiin. Ja niin olinkin tehnyt muutamaan otteeseen. Mielessäni. Ne tuhannet pahat sanat eivät olleet karanneet huulieni välistä. Eivät kertaakaan. En tohtinut lausua niitä. Olin liian kiltti.

Vanhempani eivät tienneet siitä, kuinka useasti minulla ja Andreaksella meni sukset ristiin. He olivat jopa kutsuneet tämän vanhemmat teelle aikoinaan, vaikka olin edellisenä päivänä raahautunut kotiin mudasta märkänä, toinen kenkä kateissa.

"Et tiedä millaista sotaa toinen käy, joten ole kiltti. Aina" niin kuin äidilläni oli tapana sanoa. Ainakin olin yrittänyt, ja onnistunut omasta mielestäni yllättävän hyvin.

Ajatukseni heittivät hyrrää pääni sisällä, mutta keskittymiseni herpaantui, kun kuulin kaupungin keskustan kelloa soitettavan. Taas johtopykälän epäoikeudenmukaisia turhuuksia. Siellä ne jaarittelevat tylsistymiseen asti lakipykälistä ja verojen maksusta.

Toisin sanoen saavat rahaa tyhjästä samaan aikaan, kun toiset raatavat useita tunteja muutaman killingin eteen, jotta saisivat ostettua ruokaa, sitäkin niukasti.

Äitini paheksuisi jos en menisi sinne, siellä olisi jopa pikkusiskoni. Ei tosin omasta tahdostaan. Äiti ei siis totta vieköön katsoisi hyvällä sitä, että minä makoilisin ennemmin nurmella keskellä kirkasta päivää, vielä kun tärkeitä asioita kuulutettiin. Hän taisi olla muutenkin hermoissaan, sillä olin unohtanut viedä veden sisälle aiemmin aamulla.

Pian kelloja kilistettiin uudestaan, vaikka kolinalta se ennemmin minun mielestäni kuulosti, joten lähdin turhautuneena kohti keskustaa, samalla toivoen, että Andreas olisi jäänyt metsään häpeämään, mutta se oli vain turhanpäiväinen haavekuva.

Kiitos kaikille, jotka lukivat! :D tarinan edetessä tapahtuu enemmän juttuja c:

- neilikkaprinsessa ♥