Dancing bones

Herääminen

Kappelin ovi narisi. Pimeydestä kuului suhinaa, aivan kuin useampi ihminen olisi puhunut hiljaa keskenään.
 Sinä yönä kuu näytti pilaantuneelta. Se roikkui matalalla harmaiden pilvenriekaleiden lomassa. Korppi lehahti lentoon vanhan tammen oksalta. 
 Suhina voimistui. Ovi oli puolittain auki. Jos olisi ollut paikalla ja kuunnellut suhinaa olisi luultavasti erottanut sihinän seasta sanoja.  
 Ovi oli selällään. Kappelista virtasi ulos kolme huppupäistä hahmoa. Ne sulkivat oven perässään ja se kolahti vaimeasti. Hahmot kyyristyivät lähimmän haudan ympärille ja alkoivat kuopia maata käsillään. Ne sihisivät vimmatusti.  
 Hetken päästä ne nousivat ja nauroivat osoittaen miltei avonaiseen hautaan, josta nousi käsi.
 Käsi kaivoi itsensä ulos mullasta ja olkapää nousi esiin. Hahmot perääntyivät.   
 Se nousi ylös mullasta. Pimeässä ei kunnolla nähnyt olennon kasvoja, koska huppu oli puoliksi kasvoilla. Se päästi pitkän suhahduksen joka oli verrattavissa kolapullon aukeamiseen. Muut hahmot kumartelivat, väistivät sen tieltä kun se lähti hieman haparoiden kohti lähintä puuta.  Se eteni hitaasti haistellen hautausmaan tunkkaista ilmaa.
 Se viilsi pitkällä kynnellään vanhan tammen kaarnaa ja kohdisti katseensa alaoksalla raakkuvaan korppiin. Korpin mustista silmistä kuvastui luottamus. Se käänteli päätään ja pyrähti lähemmäs. Hahmo ojensi kätensä muiden sihistessä taustalla. Hiljaisuus katosi, sen tilalle tuli yön tummuus joka häilyi raskaana kaikkien yllä. Nytkö, korppi tuntui kysyvän. Oletko valmis? Hahmo nyökkäsi ja nosti huppuaan. Se kääntyi muita hahmoja kohti jotka olivat vaienneet. He kävivät äänetöntä keskustelua.
 Korppi rääkäisi ja lehahti muiden korppien luo ylimmälle oksalle. Sen tehtävä oli nyt tehty, oli muiden vuoro opettaa uutta pimeyden lasta. 
 Hahmo avasi suunsa ja suhahti uudelleen. Se käveli muiden luo ja vetäisi hupun kokonaan pois päästään. Muut tekivät samoin ja pimeydessä loisti neljä vertahyytävää punaista silmäparia.

  LUKU KAKSI, painajainen

Heräsin huutaen omasta sängystäni. Taas sama painajainen. Ja mikä inhottavinta kylvin omassa kylmässä hiessäni. Pyyhkäisin hiukseni pois otsaltani. Äiti avasi oven ja ryntäsi halaamaan. Tönäisin hänet pois ja nousin istumaan.
"Näitkö pahaa unta?" Hän toisti. Niinkuin viime yönä ja edellisenä, tismalleen niinkuin joka viikko pienen ikäni ajan. Ja minä vastasin samalla lailla joka kerta. 
 "Näin. En muista mitä", valehtelin pokkana. Tosiasiassa muistin koko unen ja se velloi ajutajuntani syövereissä kuin pieni kala suuressa meressä; minä muistin ja jouduin kokemaan saman painajaisen joka ikinen yö.
 Äiti huokaisi. "Meidän täytyy kysyä ammattilaisen apua. Näet painajaista joka viikko."
 "No meidän luokan Billy näkee painajaista joka yö", puolustauduin.
 "Se johtuu siitä että häntä kiusataan. Kiusataanko sinua? Voi, Eddie-"
 "Ei", sanoin nopeasti. "Ei kiusata. Hän pelkää koulua ja huutaa rehtorin nimeä unissaan." 
 "Rankkaa. Etkö tosiaan muista painajaistasi? Siitä olisi hyötyä, kun menemme tohtorille."
 "No ei todellakaan mennä minnekkään lääkäriin! Olen ihan terve", huudahdin ja tunsin sihinän korvieni välissä. Näin punaiset silmäparit mielessäni. "On keskiyö. Tee palvelus ja anna minun nukkua." Menin maate ja käänsin kylkeäni.

Avasin eväsrasian ja irvistin. "Taas tonnikalaleipiä! Eikö äiti ikinä opi?" valitin ja näytin eväsrasian sisältöä kavereilleni.
 "Tösi ällöä", Billy sanoi.
 "Mahtavaa", sanoi Cory. "Kaadan tämän möhnän Stacyn laukkuun."
 Nauroin. "Miten kävi viimeksi kananmunien kanssa? Menikö maku?" 
 "Sen äiti ei saanut hepulia vaan väitti, että 'noin pienen pilan tekijällä on varmasti tunteita sinua kohtaan. Kun hän käyttää jotain pahan hajuista saat luvan tehdä valituksen'. Siksi siirryn pilaantuneeseen tonnikalaan. Ei sattuisi olemaan hapankermaa tai kalanmaksaöljyä?"
 Billy kaivoi laukkuaan ja otti esille kalanmaksaöljypillerirasian. "Äiti käskee popsia näitä", hän sanoi. "Ota niin monta kuin haluat, äiti luulee että olen itse syönyt ne enkä kaatanut roskikseen kotona." 
 "Dyykkaako sinun äitisi roskia?" Cory hämmästeli.
 "Kyllä vaan. Hän saattaa pahimmissa painajaisissaan löytää energiajuomaa, vauva-ajan hampaan tai nolon valokuvan josta teettää itselleen paidan jonka laittaa vanhempainiltaan." Se sai meidät purskahtamaan nauruun ja eväsjuomaksi tarkoitettu maito valui meidän suustamme ja nenistämme.   "Minun pitää kertoa yksi juttu", sanoin kun kaverini jatkoivat nauramista hervottomina. "Minä joudun aivolääkäriin." He vain nauroivat kovempaa ja kun he vihdoin huomasivat etten itse nauranut kumpikin vaikeni. "Oh. Se ei ollutkaan vitsi. Miksi?" kysyi Cory. Löin kädelläni pöytää.
 "Näen vaan pari painajaista kahdessa viikossa ja äiti työntää herneen nenäänsä. Tai ehkä jopa jalkapallon. Ei ole kyse mistään elämää suuremmasta." Billy nyökkäsi.
 "Minä näen sitä joka yö. Rehtori kutsuu kansliaan ja sitten-sitten- hän onkin vampyyri! Karmeaa eikö?" Minä ja Cory tuijotimme toisiamme.
 "Tosi karseaa."
 "Aivan hirveää", sanoin minä ja yritin olla ajattelematta painajaistani ja sitä, että äiti pakkaisi tonnikalaleipää evääksi kouluun vielä huomennakin. Ja sitä, että heräisin seuraavana yönä taas omaan huutooni.