Don't leave me now! | in finnish

4. Paketteja ja uutisia

Soittaja oli minulle täysin tuntematon tai siis olihan Jonas hänestä puhunut, mutta en ollut ikinä häntä nähnyt.

"Tulen heti", sanoin ja tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat läpi kehoni. Naamani oli vääntynyt alaspäin ja minun olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä. Nousin kuitenkin sängyltä vähin äänin ja vedin hiukseni tiukalle nutturalle.

Kävelin portaat hiljaa alas ja nappasin eteisen lipastolta äitini auton avaimet. Olin ehtinyt kirjoittaa nopeasti lapun, jossa luki missä olen ja miksi.

Märkä sumu peitti silmäni, enkä nähnyt oikeastaan eteeni. Pyyhkäisin silmiäni ja huokaisin startatessa auton käyntiin sinne asti päästyäni. Sellaista tapahtunut, kun elokuvissa ja sarjoissa. Ei minun elämässäni!

Matka kului yllättävän nopeasti, vaikka kaikenlaiset ajatukset valtasivatkin aivoni ja huoli - huoli ihmisestä jota en edes vielä kunnolla tuntenut. Parkkeerasin tila-auton nopeasti ja juoksin suureen rakennukseen - sairaalaan. Kauhea hälinä vallitsi siellä, mutta kaikki oli oikein järjestelmällisesti hoidossa. Hälinä valtasi aivoni ja minua saattoi jopa hiukan ahdistaa se tilanne.

Kiersin käytäviä etsien leikkaussalin odotustilaa kädet puuskassa, sillä sairaalassa oli viileä. Suunta viittoja oli jokapaikassa ja pian löysinkin perille. Silmäni olivat aivan punaiset ja poskeni olivat aivan märät kaulaan asti.

"Mitä tapahtui?" kysyin hiljaisella äänellä ja sitten edessäni oleva vaaleahiuksinen nainen kääntyi katsomaan minua. Hän oli jutellut Liamille, jonka kasvoissa oli ruhjeita. Nainen tervehti minua surumielisesti ja istui sitten käytävän raunassa olevalle penkille.

"Sammy onneksi tulit", ruskeahiuksinen nuori mies sanoi ja tuli luokseni halaamaan minua. Hän oli pitkä ja lihaksikas. Olisin voinut vain hajota siihen hänen käsivarsilleen, mutta sitten hän irrottautuikin jo minusta.

"Istu alas niin kerron", nainen sanoi ja Liam ohjasi minut istumaan.

He kertoivat yhdessä minulle koko jutun.

Pojat olivat lähteneet bileistä porukalla. Kyydissä olivat olleet Liam takapenkillä Jonasin takana, joka oli ollut kuski. John, joka oli istunut pelkääjän paikalla edessä. Sam Johnin takana ja Adam keskipenkillä. Takana olevat pojat olivat säheltäneet jotain ja ainoana selväpäisenä ja tietenkin kuskina Jonas oli pyytänyt heitä rauhoittumaan ja lopetamaan. He eivät olleet uskoneet vaan alkoivat häiritsemään nuorta miestä vielä enemmän, joka oli tuottanut huonon lopputuloksen ja auton tieltä luisumisen. Jonasin puolelle oli osunut puu ja muut olivat oikeastaan selvinneet vain pienillä ruhjeilla, jopa Liam joka oli istunut Jonaksen takana. Jos mutrumat siis laskettiin pieniksi ruhjeiksi?

Jonas oli saanut pahoja vammoja ja oli joutunut leikkaussaliin suoraan ilman mitään ylimääräisiä tutkimuksia. En tajua miten saatoin olla niin huolissani hänestä. Emme olleet edes pitkään tunteneet, vaikka minusta tuntuikin siltä. Istuin kädet peittäen naamaani ja kyynerpäät polvissani hiljaa.

"Missä Johan muuten on?" kysyin sitten ihmetellen, koska häntä ei oltu mainittu tarinassa kertaakaan.

"Hän on kotona. Varmaan saanut juuri tietää, että Jonas on joutunut tuonne ja muut ovat vielä tutkittavana", Liam selitti vakavana. Huokaisin hiljaa ja huomaamattomasti, kun joku valkotakkinen mies käveli käytävää pitkin meitä kohti.

"Iltaa. Leikkauksessa menee vielä jonkin aikaa ja seuraavat tunnit vahvistavat selviääkö poikanne tästä iskusta", lääkäri tai kirurgi - tai oikeastaan sillä hetkellä minulle oli ihan sama kuka hän oli , koska hän ei ollut leikkaussalissa - selitti Jonaksen äidille, joka seisoi kädet puustkassa ja pyyhki kyyneleitä silmäkulmastaan. "Ehdottaisin siis, että lähdette välillä kotiin lepäämään", hän jatkoi ja pudistelin päätäni. En halunnut lähteä..en varsinkaan halunnut mennä kotiin. Äiti ei kuitenkaan ymmärtäisi minua vaan toruisi lähtemisestä keskellä yötä - sellainen hän oli - vaikka tietäisi Jonaksen olevan minulle tärkeä.