1

34 1 2
                                    

"Hei Jodie, odota!" Käännyin ja siristelin silmiäni kirkkaassa auringonvalossa. Veljeni Markus seisoskeli edelleen rautatieaseman laiturilla. Juna oli jo kolissut tiehensä. Näin sen luikertelevan kaukana alavien vihreiden niittyjen keskellä.

Käännyin Stanleyyn päin. Hän oli töissä isovanhempieni maatilalla. Hän seisoi vieressäni pidellen matkalaukkujamme käsissään. "Muista etsiä sanakirjasta sana jahkailija", sanoin Stanleylle, "Niin näet siellä Markuksen kuvan" jatkoin ja Stanley hymyili minulle. "Minä pidän sana kirjoista, joskus luen niitä monta tuntia" hän sanoi.

"Hei Mark, liikettä niveliin!"huusin. Mutta hän vain käveli rauhassa omissa ajatuksissaan, kuten tavallista.
Heitin vaaleat hiukseni olkani yli ja käännyin takaisin Stanleyyn päin. Mark ja minä emme ole käyneet mummolassa vuoteen. Mutta silti Stanley ei ole muuttunut yhtään viimenäkemästä.

Stanley on tosi hintelä. Hän on laiha kuin tikku, Isoäidillä oli tapana sanoa. Farkkuhaalaritkin näyttävät aina viisi kokoa liian isoilta hänen päällään.

Stanley on ehkä neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden. Hänellä on tummat todella lyhyeksi leikatut hiukset ja valtavan isot, aina kirkkaanpunaisena helottavat hörökorvat. Lisäksi hänellä on isot ruskeat nappisilmät, jotka muistuttavat koiranpennun silmiä. Söpöä.

Stanley ei ole kovin fiksu. Isoisäni Ezra sanoo usein, että Stanley ei ole usein aina täysillä matkassa. Mutta Markus ja minä pidämme Stanleysta. Hänellä on omalaatuinen huumorintaju. Stanley on mukava, kiltti ja ystävällinen, ja hänellä on aina paljon uskomattomia asioita näytettävänä, kun tulemme käymään isovanhempiemme luona.

"Sinä olet kivan näköinen, Jodie" Stanley totesi ja hänen poskeensa helahtivat yhtä punaisiksi kuin hänen korvansakin. "Kuinka vanha sinä olet nyt?" Stanley kysyi. "Kuusitoista",vastasin. "Ja Mark on kaksitoista" jatkoin vielä perään. Stanley mietti hetken. "Hmm..se tekee yhteensä kaksikymmentäkahdeksan" hän vitsaili. Markia ja minua nauratti. Koskaan ei voinut arvata mitä Stanley aikoi sanoa. "Astuin johonkin järkyttävään töhnään" Mark sanoi ja otti meidät kiinni. Tiesin aina, mitä Mark aikoi sanoa.  Veljeni tuntee vain kolme sanaa -makee, outo, järkyttävä. Ihan totta. Siinä on koko hänen sana varastonsa.

Annoin hänelle vitsinä sanakirjan  syntymäpäivälahjaksi "Sinä olet outo" Mark sanoi, kun ojensin kirjan hänelle. "Miten voit antaa minulle jotain näin järkyttävää?" Mark kysyi muka loukkaantuneena ja jätin kysymyksen huomiotta.

Hän laahusti paksuilla valkopohjaisilla tennareillaan kanssani Stanleyn perässä punaisen ränsistyneen pakettiauton luo. "Kanna tätä" Mark käski ja tyrkytti minulle pullollaan olevaa reppua. "Älä edes kuvittele" tokaisin. "Kanna itse" sanoin vielä perään.

Repussa oli Markin korvalappustereot, noin kolmekymmentä kasettia, sarjakuvia, Game boy ja ainakin viisikymmentä pelikasettia. Tiesin, että hänellä oli suunnitelmissa löhötä koko kuukausi riippumatossa hyttysverkolla suojatulla takakuistilla ja kuunnella musiikkia sekä pelata videopelejä. Sanoisin, että...ei mitään saumaa! Äiti ja isä pyysivät minua huolehtimaan siitä, että Mark oli myös ulkona ja nautti maalaiselämästä. Olimme ympäri vuoden kaupungin vankeina. Siksi matkustamme joka vuosi Isoisä Ezran sekä isoäiti Miriamin luokse nauttimaan ulkonaolosta.

Odotimme auton vieressä, kun Stanley etsi haalareidensa taskuista autonavainta. "Tänään tulee aika kuuma" Stanley kertoi. "Jos ilma ei tästä viilene" Hän tapasi aina kertoa päivän sääennusteen. 
  Katsoin pienen rautatie aseman parkkipaikkojen takana siintävää isoa heinäpeltoa. Tuhansia pienenpieniä valkoisia haituvapalloja liiteli vasten kirkkaansinistä taivasta. Oli todella kaunista! Minua alkoi tietenkin aivastuttaa. Minusta on ihanaa käydä isovanhempien maatilalla. Ainut ongelma on se, että olen allerginen melkein kaikelle mitä siellä on.
  Siksi äiti pakkasi minulle mukaan pari pulloa allergialääkettä ja paljon nenäliinoja. "Terveydeksi", Stanley sanoi. Hän viskasi matkalaukkumme auton lavalle. Mark heitti sinne oman reppunsa. "Voinko mennä lavalle matkan ajaksi?" Hän kysyi.
  Markuksesta on kiva maata auton lavalla, tuijottaa taivasta ja hypähdellä kyydissä ylös alas. Stanley on aivan karmiva kuski. Hän ei pysty keskittymään yhtäaikaa ohjaamiseen, ajamiseen ja nopeusrajoituksiin. Siksi matkan varrella on paljon äkkinäisiä kurveja ja isoja töyssyjä.

Mark nousi auton lavalle ja meni pitkäkseen matkalaukkujen viereen. Minä menin istumaan eteen Stanleyn viereen. Hetken päästä pompimme pitkin kapeaa, mutkittelevaa tietä, joka johti maatilalle. Katselin likaisesta ikkunasta ohikiitäviä niittyjä ja taloja. Kaikkialla oli niin vehreän ja rehevän näköistä.
  Stanley piti molemmin käsin tiukasti ratista. Hän nojasi eteenpäin jäykkänä ja tuijotti suoraan eteenpäin tuulilasin läpi silmiään räpäyttämättä.
"Herra mortimer ei asu enää tuolla" hän sanoi ja irrotti toisen kätensä ratista osoittaakseen isoa valkoista maatilaa vihreällä kukkulalla. "Miksei?" Kysyin. "Koska hän kuoli" Stanley vastasi alakuloisesti. Tuota minä juuri tarkoitin. Koskaan ei voinut tietää, mitä Stanley aikoi sanoa.

Ajoimme syvään uraan. Mark nautti varmasti olostaan takana. Tie kulki pikkukaupungin läpi. Kaupunki oli niin pieni, että sillä ei ollut edes nimeä. Maanviljelijät ovat aina kutsuneet sitä kyläksi. Siellä on maataloustarvike kauppa, yhdistetty bensa-asema ja ruokakauppa, valkotoiminen kirkko, rautakauppa sekä postilaatikko. Maataloustarvikekaupan eteen oli parkkeerattu kaksi kuorma-autoa.
En nähnyt ketään, kun kaahasimme kaupungin läpi.
Isovanhempieni tila on noin kolmen kilometrin päässä kylästä. Huomasin maissipellot ja tiesin, että olimme jo lähellä. "Onko maissi kasvanut jo noin pitkäksi?" Ihmettelin. Pompahtelin töyssyissä ja katsoin ulos ikkunasta. "Oletko syönyt jo maissia?"kysyin. "Vain päivällisellä" Stanley vastasi.
  Yhtäkkiä hän hidasti vauhtia ja käänsi katseensa minuun. "Pelätin liikkuu keskiyöllä" hän mumisi hiljaa. "Täh?" en ollut varma kuulinko oikein. "Pelätin liikkuu keski yöllä", hän toisti ja katsoi minua noilla suurilla koiranpennun silmillään. "Niin kirjassa sanotaan" en tiennyt mitä minun pitäisi sanoa joten aloin nauraa. Ajattelin, että se on jonkinlainen vitsi. Muutama päivä myöhemmin tajusin sen ettei se ollut vitsi.

____________________

Joo siis koitin tällä kertaa kirjottaa jotain muuta tarinaa ja meni pari tuntia ennkuin keksin tähän juonen teen ehkä joka toinen päivä uuden osan mutta tässä nyt on eka ja tää ei oo sit mikään maailman pelottavain.

852 sanaa
 

You've reached the end of published parts.

⏰ Last updated: Jul 14, 2023 ⏰

Add this story to your Library to get notified about new parts!

Keskiyön KulkijatWhere stories live. Discover now