Tell me you hate me

Luku 29 - mua ei kiinnosta vittuakaan

"No kerro nyt", se sanoo sitten ja kohottautuu istumaan. Mä näen, että se on vähän huolestunut. Ja mua kyllä vähän ärsyttää, en mä jaksa puhua tästä. Ja enhän mä voikaan.

"Tai ei sun tarvi, sori", Nico sanoo, ihan kuin olisi lukenut mun ajatukset, ja mä vaan katson sitä. Se tumppaa sen röökin pöydällä olevaan tuhkakuppiin ja asettelee sen mustaa hupparia, ja mä tajuan miettiväni, että se näyttää hyvältä.

"Mä vaan haluaisin auttaa."

"Ei oikeesti oo mikää, mulla vaan...", mä aloitan ja mietin sitten, mitäköhän helvettiä mä olin edes sanomassa. Mä otan hörpyn mun Sandelsista, ihan vaan ettei mun tarvitse jatkaa mun lausetta loppuun.

"...on parisuhdeongelmia?" Nico ehdottaa kysyvällä äänensävyllä ja mun kaljat lentää sitten meidän parvekkeen lattialle. Nico tyrskähtää nauruun mutta yrittää peittää sen, huonolla menestyksellä.

"Anteeks, ooks sä okei?" se kysyy huvittunut ilme sen naamalla, kun mä olen hetken siinä köhinyt. Miksi kaikki heittää aina jotain ihan älyttömiä kysymyksyiä mulle juuri, kun mulla on suu täynnä juotavaa? Aarne teki ihan saman silloin vähän aikaa sitten.

Mä pyyhin mun suun mun paidan hihaan ja hymähdän. Okei, oli tuo aika hauskaa. Mutta mä haluaisin edelleen vältellä Nicon kysymyksiä.

"Siis ei mulla ole mitään helvetin parisuhdetta", mä tokaisen sitten ja katson Nicoa silmiin. Se vaan katsoo takaisin ja siristää vähän sen silmiä.

"No jotain epäselvää ainakin mikä aiheuttaa sul vaikeuksia", se sanoo ja ottaa ison hörpyn sen tölkistä.

Siinä Nico on kyllä hemmetin oikeassa.

"No ihan sama, en mä jaksa jauhaa siitä", mä mutisen ja katson taas maisemia, koska mä en pysty kohdata noita silmiä. Ne tuijottaa mua ihan liian syvälle sieluun ja tekee mulle vaikean olon. Mä tajuan, että siltä Leostakin ehkä on tuntunut, kun mä katson sitä.

Mä myös tajuan, että mun on turha valehdella Nicolle. Ei se uskoisi, sillä on joku ihmeen hyvä valhetutka, ainakin mun kohdalla. Sehän tajusi heti siellä baarissakin, mikä mua vaivasi, kun mä näin Leon ja sen ämmän yhdessä.

"Sä selkeesti aliarvioit mun kyvyt antaa hyviä neuvoja", Nico vastaa ja mä naurahdan hiljaa.

"En tietenkää", sanon ja katson sitten lopulta taas sitä. Eikä se ole irrottanut sen katsetta.

"No mä sanon vaan sen, et joku ketä aiheuttaa sulle jatkuvasti pahaa mieltä tai ongelmii, ei oo sun arvonen", se sanoo.

Ja mä tunnen, miten mun sisällä muljahtaa.

"No, kiitos", mä sanon hiljaa ja kohotan mun kaljaa sille, ja se tekee niin myös, vähän hymyillen. Mä otan pitkän kulauksen siitä ja saankin sen tölkin jo tyhjäksi.

"Ihan sama, miten kaunis se muija onkaan", Nico jatkaa vielä ja sen jälkeen katsoo mua tutkaillen, ja selkeästi odottaa mun reaktiota.

Mä automaattisesti kurtistan mun kulmia epäuskoisena ennen kuin mä edes tajuan. Ja samalla varmaan paljastin Nicolle, ettei kyseessä tosiaan ole mikään muija. Mä yritän pelastaa tilanteen vähän naurahtamalla, mutta Nico vaan virnistää enemmän.

"Tai jätkä", se sanoo sitten ja kohottaa sen kulmia.

Mä vaan pudistan mun päätä ja nousen ylös.

"Mä haen lisää kaljaa", sanon ja Nico näyttää peukkua, kun mä painun sisälle ja mietin, mitäköhän tuo jätkä oikein meinaa.

Me istutaan siinä parvekkeella aika kauan, niin kauan että mun porukat saapuu kotiin. Meillä oli hauskaa ja hyviä keskusteluja. Nico on niin syvällinen ja se esittää sellaisia kysymyksiä, mitä mä en ole tajunnut edes ajatella. Ja sen leveä, upea hymy saa mut, ja varmaan kaikki muutkin automaattisesti paremmalle tuulelle. Se on niin aito ja mun on mahdotonta olla vertaamatta sitä Leoon, joka ei taida edes tietää, kuka on. Me myös juotiin aika monta kaljaa, ja kun mun porukat tuli, me päätettiin lähteä jatkamaan iltaa vielä hetkeksi.