Helsingissä

Luku 9, jossa kahvitellaan kaameassa seurassa

Hän koetti ilmeisesti siirtää keskustelua sujuvasti seuraavaan aiheeseen ja alkoi kirjoittaa suurella tarkkuudella kotiasioistaan - voi luoja. Hän kertoi, miten isä oli useinkin istuttanut häntä tuntikausia opiskelemassa laskentoa tai tutkimassa kirjanpitoa, josta Nils ei ollut ymmärtänyt mitään, vaikka hänen olisi selvästi pitänyt. Hän oli piirrellyt papereihin tai nukahtanut niiden päälle, minkä ansiosta isä oli aina uudelleen katsonut häntä kertoakseen, että hänessä toden totta oli jotain vikaa. Samanlaista se oli ollut aina, eikä Nils arkaillut kirjoittaa kerroista, kun hänet oli ensin esitelty herravieraille tulevana johtajana ja istutettu pöytään muiden seuraan. Vieraiden lähdettyä isä oli usein antanut ymmärtää, ettei häntä olisi vieläkään kannattanut ottaa mukaan, ja että hänen kannatti ainakin olla osallistumatta keskusteluun talousasioista - vaikka joutava rupattelu häneltä selvästi sujui. Nilsistä oli tuntunut, että hän oli pettymys isälleen.

...No jaa. Nilsin kädet hikosivat kiusaannuksesta, vaikka kamalampaakin oli varmasti tulossa. Kyseiset tilanteet eivät olleet mitenkään olennaisia, eikä Nils kuvannut niitä erityisen tarkasti tai taitavasti, mutta hän oli kieltämättä miettinyt niitä aina välillä selvin päinkin. Hän ei silti olisi ikimaailmassa ottanut niitä puheeksi isänsä kanssa. Mitä hyötyä hänen olisi ollut valittaa sellaisista? Olisiko isä muka silittänyt vastaukseksi poikansa päätä ja pyytänyt anteeksi kaikkea mielipahaa, jota oli aiheuttanut? Nils tiesi, että oli kokenut vääryyttä, mutta hän tiesi myös kysymättäkin, että isä ajatteli tehneensä kaikessa niin kuin kuului. Oli myös toinen, tärkeämpi seikka: olisi ollut mukavaa, jos Nilsillä olisi ollut isä, joka olisi kuunnellut pojaltaan itseensä kohdistuvaa arvostelua ja silti elättänyt tämän, mutta asia ei ollut niin. Siksi Nilsin ei olisi kannattanut kertoa isälleen sivun lopuksi, että tämä oli ilkeä paskiainen.
Nilsin sisikunta toisti sanojen äärellä tottuneesti samat pelokkaat liikkeet, joita se oli harjoitellut viimeiset päivät ahkerasti. Kuten odotettua, hän oli perikadossa, tai ainakin hiuskarvan läpimitan päässä siitä. Hän toivoi todella, että isä antaisi tuhottomasti liikaa arvoa sille, että hänen johtamanaan tehdas pysyisi perheessä. Siksihän hän oli sietänyt Nilsiä tähänkin saakka.
Kaikesta huolimatta Nilsin oli pakko silmätä isäänsä. Herja oli kieltämättä totuudenmukainen, ja Olof Berg oli joutunut lukemaan sen.

Kun Nils nyt oli valinnut tämän säälin hakemisen ja nyyhkytarinoiden autuaan turhan, kiusallisen ja tuhoon tuomitun - vaikkakin, hänen täytyi myöntää, ehkä tehokkaimman ja järkevimmän - reitin, hän jatkoi itsepäisesti sitä pitkin kohti lopullista paljastusta.

Neljännelle sivulle päästyään Nils alkoi viimeistään huomata ja muistaakin, ettei kirjeen surkea ja aaltoileva kokonaisuus ollut niin alhaisen häpeällinen kuin hän oli kuvitellut. Tai olihan se, mutta kaikeksi onneksi Nils käytti rohkaisunsa pääasiassa muuhun kuin isänsä parjaamiseen. Mikä tahansa oli sitä parempi. Nils syvensi kauniisti sanottuna rohkeasti kuvausta siitä, miltä hänestä oli tuntunut kasvaa toivottomana tehdastoiminnan varjossa ja miten kokemukset olivat kasaantuneet hänen päälleen. Hän kertoi, miten isä oli saanut hänet lopulta ajattelemaan, ettei hänestä ollut mihinkään, mistä olisi mitään iloa kenellekään. Hän käski isäänsä miettimään, kannattiko hänen syyttää Nilsiä vai jotakuta toista siitä, ettei Nils ollut kultainen poika.

Nils kaivautui siis suoraan ongelmansa ytimeen, mutta ei pysähtynyt siihen. Tässä kirjeessä olennaisinta oli se, miten hän aikoi ratkaista pulmansa - ja näköjään myös, miltä se hänestä tuntui. Tässä kohtaa hän muisti kävelleensä ympäri asuntoaan tavattoman kohtalokkaana ja kiihtyneenä, palatakseen aina välillä kirjoittamaan rivin tai pari. Osa suurista ajatuksista oli jäänyt kesken tai sekoittunut toisiin, mutta se saattoi olla vain onni.

Hän kertoi, että oli ymmärtänyt oman paikkansa, eikä se ollut isän kengän tai edes katseen alla. Hänen hyväksyntänsä ei merkinnyt tässä vaiheessa Nilsille enää mitään. (Ehkä ei, mutta hänen sietämisensä kyllä merkitsi; esimerkiksi hänen toimeentuloaan!) Hän halusi kirjoittaa töikseen. Hän oli kirjoittanut. Hän osasi kirjoittaa. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä tehtaan kanssa, ei varsinkaan opetella johtamaan sitä. Enää päivääkään. Isä saisi kyllä sanoa kaiken, mitä hänellä oli sitä vastaan. Nils kohtaisi seuraamukset, mutta hän tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Muuten hän ei olisi onnellinen, tai, koska sellainen ei varmaankaan merkinnyt isälle mitään: hän olisi niin onneton, ettei hänestä olisi johtamaan tehdasta - niin, suoraan sanottuna hän oli alkanut vihata sitä jo nyt.