Words 1131
****
Olen kauhusta kankistunut, mutta saan itseni taas liikkeelle, kun kuulen askelin tulevan lähemmäs. Luoja kiitos, että tämä kylpyhuone on iso. Saan tyrkättyä kuninkaan kulman taakse, eikä Christian ainakaan toivottavasti näe häntä.
"Täällähän sinä olet!" Hän sanoo ja lähtee kävelemään luokseni. Minä kumminkin olen nopeampi ja kävelen hänen luokseen.
"Minulla on ihan hirveä nälkä. Voimmeko mennä syömään jotain?" Kysyn ja vilkaisen vaivihkaa taakseni.
"Hyvä on." Christian sanoo ja nappaa minua kädestä kiinni. Minä hymyilen hänelle ja Christian hymyilee minulle takaisin.
"Mennään sitten." Hän sanoo ja lähtee kuljettamaan meitä pois kylpyhuoneesta. Minä vilkaisen vielä taakse, ja huokaisen syvään.
****
Minä pyörin melkein koko yön sängyssä. Christian vieressäni heräsi kerran, ja kysyi että miksi en nuku. Kerroin hänelle vaan, että olen nukkunut liian paljon.
Varmaan huonoin valhe minkä olen ikinä keksinyt. Tällä hetkellä Christian vetää sikeitä vieressäni ja minä tuijottelen kattoa.
Mitä ihmettä minä olen oikein tekemässä? Ja miksi hitossa minä vastasin kuninkaan suudelmaan? Näin jälkikäteen mietittynä en voi oikeasti ymmärtää itseäni.
Olen keksinyt tälle vaan yhden aion selityksen. Eihän tässä ole paljoa muita vaihtoehtoja. Hetki vei vaan mukanaan. Sen piikkiin minä laitan koko homman.
Ja sitten vielä lisää arvoituksia. Miksi ihmeessä kuningas tuli tapaamaan minua? Nämä kysymykset oikeasti saavat pääni käymään ylikierroksilla.
Suljen silmäni ja tunnen kuinka väsynyt rupean oikeasti olemaan. Menen hiukan lähemmäksi Christiania ja mieleni tulee vaan kuninkaan huulet.
Miten lämpimät ja turvallisen oloiset. Tilanne tuntuu todella oudolta, mutta toisaalta todella huvittavalta. Turvalliset? Minusta tuntuu, että kenenkään ei pitäisi tuntea oloonsa turvalliseksi hänen lähellään. Ei edes hänen oman veljensä.
Kaiken ajattelun myötä mieleeni tulee myös ja minun ja Christianin kihlaus. Josta puolestaan mieleeni tulee Alice. Minä unohdin kokonaan puhua Alicesta. Minun on pakko mennä puhumaan Alicelle.
Aivan pakko.
****
Kävelen aamupäivällä kohti Alicen huonetta. Olen hiukan myöhäisessä, mutta rupesin nukkumaan aika myöhään. Olin jopa näkeväni, että aurinko oli nousemassa. Yöunet ovat siis jäänet aika vähälle.
Koputan jämäkästi ovea ja odottelen hetken. Koputan toisen kerran, mutta mitään ei kuulu. Olen aivan varma, että Alice ei ole täällä. Siispä käännyn ympäri lähteäkseni, mutta juuri silloin ovi avautuu.
"Alexandra?"
"Alice.... meidän pitää ihan totta jutella. Saanko tulla sisään?" Kysyn ja Alice nyökkää. Hän laskee minut ohitseen ja minä pujahdan sisään.
Hänen huoneensa on aivan moitteettomassa kunnossa, ja katselen hetken ympärilleni. Istahdan lopulta penkille ja Alice pedatulle sängylleen.
"Anna anteeksi, Alex. Olin typerä ja itsekäs, kun puhuin niin. Tietysti on sinun valintasi, että mitä teet elämälläsi. Minä tuen sinua ja olen varma, että äiti olisi tehnyt samoin. Hän olisi varmasti todella iloinen ja ylpeä."
"Kiitos, Alice. Et arvaakaan kuinka paljon nuo sanat merkitsevät minulle." Sanon ja nousen ylös. Kävelen siskoni luo ja vedän hänet halaukseen.
"No.... saankos minä olla kaaso?" Alice tiedustelee ja minä nyökkään.
"Tottakai. Minä haluan, että oma siskoni on siellä. Ennenkaikkea haluan, että olet kaasoni."
"Saanko tulla mukaan päättämään hääpukua? Sinä et ihan oikeasti ole mikään vaatteiden asiantuntija." Alice sanoo ja minä näytän hänelle hapanta naama.
En oikeasti ymmärrä, että miksi Alicella ei ole ketään. Hän on viisas, kaunis ja siisti. Kaiken lisäksi hänellä on todella hyvä sydän.
"Aiotko kutsua Elizabethin häihin? Tai olipa tyhmä kysymys. Tottakai sinä aiot." Alice sanoo ja nolostun ihan hirveästi.
Miten ihmeessä olen voinut unohtaa parhaan ystäväni? Minun on pakko käydä hänen luonaan. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi näin hänet.
Minulla on ollut niin paljo kaikkea, että en ole yksinkertaisesti muistanut häntä. Nyt kyllä nolottaa aikalailla.
"Minä taidan tästä nyt mennä. Nähdään myöhemmin." Sanon ja nousen ylös. Alice vilkuttaa minulle, ja minä lähden kohti puutarhaa.
****
Osa kasveista on hiukan kuivunut ja karissut maahan. Toisin sanoen tämä näyttää melkein samalta kuin aikaisemmin.
Huokaisen, ja mieleni tulee keinu jonka näin Christianin parvekkeelta. Lähden sinne päin ja löydänkin sen aika helposti. Miten en oikeasti ole koskaan nähnyt tätä?
Uskallan istahtaa ja otan hiukan vauhtia. Katselen mutaista maata ja potkin sitä hiukan. Hyvä tapa liata kengät.
"Mitä sinä täällä istut?"
Nostan katseeni ja huomaan Christianin seisovan miltei edessäni. Hymähdän ja siirryn jälleen katsomaan mutaista maata.
"Tulin vaan katsomaan puutarhaa. Taidan huomenna tulla tänne koko päiväksi. Tuossa nimittäin tuntuu riittävän ihan kivasti hommaa."
"Ei sinun tarvitse tehdä täällä töitä, Alexandra." Christian sanoo ja tulee vieläkin lähemmäs. Hän kävelee selkäni taakse ja antaa minulle hiukan vauhtia.
"Minä haluan. Mitä muuta minä täällä muuten tekisin? Istuisin vaan meidän huoneessa?"
"Ihan miten vaan. Haluatko kumminkin lähteä nyt lounaalle?" Christian kysyy ja pysäytää vauhdit. Minä hyppään varovasti kyydistä pois ja tartun sulhaseni käteen.
"Hyvä on." Sanon ja lähdemme kävelemään puutarhasta pois. "Hetkinen..... siis kahdestaanko?"
"Valitettavasti ei. William on siellä myös. Ei anneta sen kumminkaan häiritä." Christian sanoo ja jatkaa matkaa. Minä kumminkin pysähdyn paikalleni, ja Christian kääntyy katsomaan minua.
"Minulle tuli yhtäkkiä aika huono olo. Taidan mennä vähäksi aikaa lepäämään." Valehtelen ja painan käden otsalleni. Totuushan on se, että en vaan halua nähdä kuningasta. En jaksa häntä. En jaksa hänen katseitaan.
"Haluatko, että tuon sinulle ruokaa?" Christian kysyy, ja minä pudistan päätäni.
"Ei tarvitse. Minä menen lepäämään, ja mene sinä sinne syömään."
****
Tuijottelen jälleen kattoa ja tuntuu, että minulla ei ole koskaan ollut näin tylsää. Olen tottunut siihen, että teen töitä ja minulla on koko ajan tekemistä. Nyt niin ei kumminkaan ole.
Kaiken lisäksi mahani murisee, mutta en halua liittyä heidän seuraansa. Tai tarkemmin ajateltuna en halua liittyä kuninkaan seuraan.
Minun pitänee mennä kohta keittiöön ja kysyä olisiko siellä jotain pientä haukuttavaa. Tai oikeastaan jotain isoa. Enhän minä voi mennä päivällisellekkään.
Pakko kyllä sanoa, että alan vaikuttaa jo naurettavalta. Enhän minä voi häntä ikuisesti vältellä. Minun pitäisi ehkä vaan mennä sinne, ja näyttää että minua ei voisi vähempää kiinnostaa.
En anna hänen millään tavalla vaikuttaa minuun. Sehän nyt olisi kaiken lisäksi aivan typerää. Miksi minä vaarantaisin aivan kaiken mitä minulla on?
Päähäni tulee aivan hullu idea. Idea johon Christian ei välttämättä suostu. Haluan naimisiin heti. Tai haluan naimisiin mahdollisimman nopeasti. Miksi ei?
Minä pidän Christianista ja hän minusta. Miksi ihmeessä me siis odoteltaisiin kesää, kun voisimme tehdä sen nyt? Miksi tuhlata omaisuus, vaan yhteen päivään? Eihän siinä ole mitään järkeä.
Havahdun, kun kuulen ovelta koputuksen. Jätän sen ensin kokonaan huomioimatta, koska en jaksa jutella kenenkään kanssa.
Koputus kuuluu kuitenkin uudestaan ja silloin minä nousen huokaisten ylös. Kävelen ovelle nopeasti ja kiskaisen sen auki.
Oven edessä seisoo se sama mies. Mies joka kävi hakemassa minut linnaan. Se hirveän ylimieliseltä vaikuttava mies. Hän se ei näytä olevan muuttunut sitten yhtään.
Hänen päänsä on edelleen ylpeästi pystyssä, ja hän katselee vartijoita, kun jotain roskaa. En oikeasti ymmärrä, että miksi hän on täällä töissä.
"Alexandra. Mehän tosiaan jo toisemme tunnemme." Mies sanoo ja katsoo minua teennäisesti hymyillen. Hän ilmeisesti olettaa, että sanoisin hänen nimensä tai jotain muuta vastaavaa.
Minä en todellakaan muista hänen nimeään. En edes muista, että onko sitä minulle koskaan sanottu.
"Niin?" Kysyn lopulta ja miehen suupielet laskeutuvat hieman, aivan kuin olisi loukkaantunut. Pian hän kumminkin hymyilee samalla tavalla ja tulee sisään. Käy vaan peremmälle, toki.
"Lähde minun mukaani."
"Ja miksi minä niin tekisin?"
"Kuningas käski hakea teidät."
****
Haluisitteko seuraavan luvun kuninkaan näkökulmasta? Niin mä oon ainakin vähä ajatellu.
🔥Kiitos kun luit!🔥
💋See u!💋