— o o n a —
"Pärjäätkö sä yksin loppuillan, jos mä lähden Elisan luo?"
Mä kohotin katseeni Eveen, joka katsoi mua takaisin huultaan purren, jännittyneenä.
"Mitä ihmettä? Tottakai mä pärjään!" mä naurahdin, ihan kuin mä nyt kieltäisin sitä menemästä. "Ihan mielettömän ihanaa, jos teillä on nyt kaikki hyvin."
Eve yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, vaikka hymy yritti väkisin tunkeutua sen suupieliin. Varsinkin silloin, kun Eve vaivihkaa vilkaisi portailla seisoskelevaa lyhyttukkaista blondia, jonka hymy sai punan nousemaan Even poskille.
Ne oli niin hitsin rakastuneita toisiinsa.
Eve nyökkäsi hymyillen ja kiersi kätensä mun ympärille. "Kiitos Oona, ku taoit järkeä mun päähän aiemmin", se sanoi hiljaa rutistaessaan mua. "Ilman sua mä olisin karannu täältä sillon alkuillasta."
Mua liikutti sen sanat. Mä olin niin onnellinen Evestä ja siitä, että se uskalsi enemmän ja että mä olin rohkaissut sitä ja ollut hyödyllinen ja saanut aikaan jotain oikeasti hyvää.
"Sitä varten ystävät on", mä vastasin. "Oot rakas."
"Säkin oot, rakkain kaikista."
Mä katsoin kuinka Eve käveli takaisin meidän porukan luokse portaille, liikahti itsevarmasti ihan Elisan lähelle ja Elisa kiersi kätensä sen olan yli ja pussasi sitä poskelle. Ne sanoi heipat kaikille ja lähti sitten käsi kädessä pihatietä pitkin pois. Noin vaan, kaikkien nähden, vaikka vielä muutama viikko sitten Eve oli ollut niin epävarma kaiken suhteen ja etenkin itsensä.
Mä olin Evestä niin tajuttoman ylpeä, että mun sydän vaan pakahtui.
Tunnelma oli hiljainen, kun mäkin sitten astelin muiden luokse. Kaikki tuntui olevan vieläkin vähän shokissa siitä mitä Hennan kanssa tapahtui, eikä mikään ihme. Niin olin mäkin.
Mä olin niin järkyttynyt siitä, mitä Henna oli yrittänyt tehdä Antonille, vaikka samaan aikaan mä en ollut yhtään yllättynyt. Henna vaikutti just sellaiselta ihmiseltä, joka teki niin ja mua vaan kuvotti se ihminen niin paljon. Se oli niin vastenmielinen ja ilkeä, kamalin kaikista. Se oli ainoa asia, joka sai mut epäröimään mun muuttoaikeita, niin suuri valta sillä vaan muhun oli. Se ihminen oli kuin kaikki mun Hakolan kiusaajat olisi nidottu yhteen nättiin pakettiin.
Mä pelkäsin sitä niin paljon.
Mä kuitenkin halusin uskoa, että Antonin suorat sanat olisi vähän laskeneet sitä alas sen pilvilinnoista. Ei kai nyt kukaan kehtaa sellaisen tykityksen jälkeen olla enää ilkeä kenellekään.
"Ihan vitun karsee olo", Jesse päivitteli, se näytti huonovointiselta, kun se nojaili portaiden kaiteeseen. "Mä taidan luovuttaa ja häipyä kotiin nukkuu."
"Hyvä idea, jaksat sit huomenna tulla pirteenä kouluun opiskelemaan humanistista psykologiaa mun kanssa", Saara vastasi sille virnistäen.
"Ei saatana", Jesse voihkaisi ja katsahti meitä kaikkia vuorotellen, sen silmät oli ihan puolitangossa. "Joo, good night, meitsi häipyy, oli hauska ilta ja sillee, kiitos kaikille asianomaisille", se lateli sammaltaen ja mua nauratti hulluna.
"Nähään taas joskus", mä sanoin ja sain Jessen virnistämään mulle vähän pirteämmin kuin muille.
"Etkö tosiaan halua lähtee mun messiin?" se kysyi, mä katsoin sitä naurua pidätellen.
"Ai mitä tekemään?"
"No panemaan."
Ville paiskasi kämmenellään Jessen takaraivoa ja me revettiin nauruun. Se oli kyllä käsittämätön tyyppi.
"Houkutteleva tarjous, mutta jätän väliin", mä hymyilin, Jesse mutristi suutaan ja lopulta Ville lähti väkisin työntämään sitä pois meidän seurasta. Muutamien metrien hoipertelun jälkeen Jesse sai tatsin takaisin omiin jalkoihinsa ja jatkoi laahustaen eteenpäin. Se yritti samalla taistella takkia päälleen ja me naurettiin sille, kun sen käsi meni hihansuusta ohi noin neljä kertaa, ennen kun se osui oikeaan reikään.
Mua huvitti. Ei siitä kyllä olisi petipuuhiin tuossa kunnossa.
"Pitäskö meidän käydä tsekkaa se yks toinen alkoholisti?" Ville kysyi, lähinnä Jannelta.
"Varmaan pakko", Janne huokaisi. "Ettei se oo tukehtunu omaan oksennukseensa."
"Ootatko sen aikaa?" Ville kysyi, se oli kääntänyt katseensa muhun. "Meidän pitää varmaan kantaa Allu pihalle ja soittaa sen isä hakemaan. Siihen ei yksin pysty kukaan."
"Ootan", mä vastasin hymyillen. Ville oli niin ritarillinen ja kultainen, kun se huolehti kavereistaan noin.
"Et sitte karkaa", Ville sanoi ja virnisti ja napautti mua sormella nenänpäähän.
Mua hymyilytti, se oli niin suloinen. "En karkaa."
"Lupaatko?"
"Lupaan."
Ville hymyili ja lähti sitten Jannen kanssa pelastamaan Allua omalta itseltään ja pian mä olin Antonin ja Saaran kanssa kolmestaan pihalla. Mua vähän jännitti, kun mä en tuntenut niitä oikeastaan ollenkaan. Ne oli kyllä ihan sairaan hyvännäköinen pari, ne molemmat oli tosi upeita, enkä mä yhtään ihmetellyt miksi just Saara ärsytti Hennaa niin paljon. Saara oli tosi kaunis ja tyylikäs ja upea, se oli sellainen ihan luonnostaan, ei Henna voisi koskaan yltää samalle tasolle.
Henna oli niin feikki, ihan jokaisella osa-alueella ulkonäöstä luonteeseen.
"Lähetäänks meki?" Anton kysyi Saaralta, joka rypisti otsaansa.
"No joo, en mä ainakaan halua enää mennä tonne", se vastasi surullisena. "Pitäis vaan hakea takki sisältä, mut mä pelkään, et törmään Hennaan tai Eerikaan."
"Mä voin hakee sun takin", mä tarjouduin hetken mielijohteesta ja nielaisin heti perään. Tietysti mä pelkäsin Hennaa ihan yhtälailla, varmaan enemmänkin, mutta mä halusin ottaa mallia mun parhaasta ystävästä.
Mäkin halusin olla rohkea. En mä koskaan muuttuisi sellaiseksi, jos mä en uskaltaisi yrittää.
"Voisitko oikeesti?" Saara kysyi.
"Tottakai!" mä hihkaisin pirteästi ja Saaran sinisistä silmistä loisti vilpitön kiitollisuus. Se vaikutti muutenkin tosi ihanalta tytöltä ja mulle oli tullut siitä heti sellainen olo, että meistä voisi oikeasti tulla hyvät kaverit. Se tietysti nosti entisestään pisteitä Niemiharjulle muuton suhteen, kun Saara oli Villen luokalla, tottakai mä halusin olla sille kiva ja tehdä kivoja palveluksia. "Millanen takki ja missä se on?" mä kysyin perään.
"Sellanen hennesin perus musta biker, S-kokoa, jätin sen siihen naulakkoon portaiden viereen."
Mä nyökkäsin ja palasin takaisin sisälle. Kellarikerrokseen vievissä portaissa mua vastaan tuli muita Niemiharjun lukiolaisia ja mua hämmensi miten vähän mua lopulta ahdisti. Kukaan ei katsonut mua ilkeästi, itseasiassa tosi moni tuntematon jopa hymyili mulle, kun mä menin niiden ohi. Se tuntui tosi hassulta, kun Hakolassa mua katsottiin lähes poikkeuksetta aina ilkeästi.
Ehkä Niemiharju todella oli suvaitsevaisempi paikka kuin Hakola.
Naulakko pursusi takeista ja mulla kesti hetken aikaa löytää sieltä se oikea nahkatakki, sillä se ei todellakaan ollut ainoa laatuaan. Kesä näkyi ihmisten takkivalinnoissa ja mua hymyilytti, kun mä mietin tulevaa kesää. Mä olin illan aikana tykästynyt ihan hulluna meidän porukkaan, mä halusin viettää niiden kanssa enemmän aikaa ja tutustua paremmin, ja sitten vaihtaa syksyllä niiden kanssa samaan kouluun. Tuntui ihan sairaan hullulta, että mulla oli oikeasti mahdollisuus tällaiseen elämään. Elämään, jossa mä saisin tuntea tämän saman onnen joka päivä ja mun arki olisi oikeasti ihanaa ja onnellista ja naurua täynnä.
Tuntui vähän jopa siltä, etten mä ansaitsisi sellaista, mutta mä en halunnut miettiä sitä liikaa.
Mä löysin S-koon nahkatakin alimpaa kaikkien takkien alta ja palasin takaisin ulos. Saara ja Anton oli menneet sivummalle rappusista, pois ihmisten jaloista, kun porukka alkoi valua haukkaamaan raitista ilmaa. Mä astelin niitä kohti, tuuli puhalsi vähän viileämmin, kun aurinko oli laskenut. Vedin kollaripaidan hihoja kämmenien peitoksi ja mietin olikohan Eve vienyt mun takin mennessään vai oliko se unohtanut kassinsa tänne.
"Kiitos tuhannesti Oona", Saara sanoi vilpittömästi, kun se käveli mua vastaan ja mä ojensin nahkatakin sille. "Oot tosi kultanen."
Mua hymyilytti sen sanat. "No pöh, eihän tuo nyt ollu mitään."
"Oli se mulle", Saara sanoi, hymyili aurinkoisesti ja heitti nahkatakin päälleen. Se näytti ihan älyttömän coolilta, mä rakastin sen tyyliä, vaikka se olikin päästä varpaisiin musta.
"Sulla on aivan ihana asu", mä sanoin ajatukseni ääneen. Mua ehkä vähän nolotti kehua, mutta mun mielestä ihmiset kehui toisia aivan liian vähän. "Ja oot muutenkin tosi nätti", lisäsin vielä perään.
"Apua, kiitos", Saara vastasi ihan hämillään. "Samat sanat sulle, rakastan sun asun värejä."
"Pukeudutko sä aina mustaan?" mä kysyin. "Tai siis, älä ymmärrä väärin, mut sulle sopis väritkin hirmu hyvin", jatkoin äkkiä ja punastuin vähän.
Mä olin välillä sosiaalisesti niin hitsin kömpelö.
"Tänään mun sielu oli niin musta, et siks mä pukeuduin näin", Saara kuitenkin vastasi nauraen, se ei välittänyt mun kömpelyydestä. "Yleensä mäkin pukeudun vaaleanpunaseen, se on mun lempiväri", se kertoi ja mä innostuin heti.
"Eikä", henkäisin ja näin mielessäni sen jossain söpössä hattaranvärisessä mekossa, kun se oli niin nätti ja värit korostaisi sen kirkkaita sinisiä silmiä.
Mun teki mieli kysyä haluaisiko se lähteä mun kanssa shoppailemaan joku päivä, mutta en mä sitten kehdannut olla liian päällekäyvä.
Sillä oli varmasti tosi paljon kavereita, kun se oli niin hullun mukava ja helposti lähestyttävä.
"Onko sulla instaa?" mä sitten kysyin. Mä häpesin mun yli-innokasta äänensävyä, mutta onneksi Saara vaan hymyili ilahtuneena, ihan kuin se oli hymyillyt mun kehuillekin.
"Kenellä ei olis?" se naurahti. "Saarajosefina taitaa olla mun nimimerkki."
Mä kaivoin puhelimen esiin ja kirjoitin sen nimen hakukenttään, painoin sinistä seuraamisnappia. Saara hyväksyi sen samantien ja alkoi seuraamaan mua takaisin.
"Vitsi miten ihana feed sulla", se kehui, kun sen peukalo liikehti mun feediä pitkin alaspäin. "Oikeesti, ihan super ihana ja tarkkaan mietitty, vau."
"Saara? Lähetäänkö?" Anton huhuili sivummalla ja Saara kohotti katseensa puhelimesta siihen ja sitten muhun.
"Oli hei tosi kiva tutustua suhun", Saara sanoi jotenkin tosi vilpittömästi. "Pääsetkö sä kotiin täältä? Etkö sä asunu Hakolassa?"
"Joo, tilaan varmaan taksin, niin pääsen suoraan kotiovelle", mä vastasin hymyillen. "Hauskaa iltaa teille, ootte ihan tosi tosi tosi söpö pari", lisäsin hiljaisempaan ääneen ja Saaran posket hehkui, kun se kiitteli kehuista ja vielä kerran siitä, että mä olin hakenut sen takin. Mä olin pelastanut kuulemma sen illan ja musta tuntui kummalliselta, että niin pieni palvelus oli tehnyt sen niin iloiseksi.
Pian taas yksi pariskunta lähti käsi kädessä kävelemään pihatietä pitkin ja mä tunsin oloni tosi yksinäiseksi, kun mä seisoin yhtäkkiä ihan yksin keskellä pihaa. Mua harmitti entisestään, että oli keskiviikko ja että mä asuin toisella paikkakunnalla ja että mun olisi ihan pakko mennä yöksi kotiin.
Mäkin olisin halunnut lähteä täältä Villen kanssa tuolla tavalla.
— e l i s a —
Tuntui ihan hullulta kävellä käsi kädessä Even kanssa pitkin Niemiharjun katuja. Tai musta tuntui hullulta kävellä käsi kädessä yhtään kenenkään kanssa, kun en mä ollut varsinaisesti koskaan kunnolla seurustellut. Kolmen vuoden takainen säätö Even kanssa oli mun tähän astisen elämän vakavin juttu ja sekin me jouduttiin tekemään suurimmaksi osaksi katseilta piilossa.
Mä olin aina haaveillut tällaisesta, romanttisesta kävelystä kesäyössä. En mä olisi villeimmissä unelmissanikaan voinut toivoa, että saisin kokea sen ensimmäistä kertaa just Even kanssa.
Tuntui ihan hemmetin ihanalta.
"Olipa hurja ilta", Eve mietiskeli ääneen ja mä katsoin sitä huvittuneena.
"Ai meinaatko?"
Mua oikeasti huvitti, miten ilta olikin loppupeleissä ollut niin dramaattinen. Tai ei mua se draaman sisältö huvittanut vaan se, ettei se draama liittynyt mun ja Even suhteeseen millään tavalla. Mä olin päässäni kelaillut niin monia eri kauhuskenaarioita illan kulusta ja pelännyt, että meille tulisi riitaa ja että me lähdettäisiin illan päättyessä eri suuntiin eikä puhuttaisi toisillemme enää koskaan.
Mä olin niin onnellinen, ettei niin käynyt.
Hennan aiheuttama välikohtaus oli kuitenkin onnistunut rikkomaan ne sähköiset kipinät meidän välillä, mitkä me oltiin saatu aikaan bilepaikan takapihalla. Mä toivoin niin kovasti, että ne kipinät palaisi takaisin, kunhan me oltaisiin takaisin mun luona.
"Onko täällä aina tollasta?" Eve kysyi. Se irrotti kätensä mun kädestä sytyttääkseen tupakan ja mä tein samoin. Meillä ei ollut enää ihan kamalan pitkä matka mun kämpille, mäkin halusin polttaa ennen sitä.
"No en kyllä muista millon viimeks olis ihan noin dramaattista ollu", vastasin ja imaisin ensimmäiset savut keuhkoihini. "Varmaan viimeks tyyliin Jessen bileissä yläasteella."
"Ai sillon ku mäkin olin?"
"Jep, ku Ville heitti Hennan pihalle, ku se alko dissaamaan sua ja Oonaa", mä kerroin ja hymähdin muistolle. "Muistatko sä sen?"
"En voi unohtaa", Eve naurahti. "Hitto siitäki on aikaa. Eikö se ollu sen Meksikon reissun jälkeen?"
"Joo ja Henna sano sua rusketuspillereitä vetäneeks nobodyks", lausahdin pokerinaamalla, vilkaisin Eveä ja me molemmat revettiin.
"Ei helvetti mikä tyyppi se oikeesti on", Eve nauroi. "Se ei oo kyllä muuttunu mihinkään."
"Ei niin, ikävä kyllä."
"Muuttuukohan se ikinä?"
"En usko", mä vastasin. "Se suuttu nyt Saaralle ihan samalla tavalla, ku teille sillon kolme vuotta sitten. Hennalla palaa heti hihat, jos joku astuu vähänkään sen reviirille."
Eve avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei sitten sanonutkaan mitään. Se vei tupakan huulilleen, otti pitkät savut ja puhalsi ne rauhallisesti ulos.
"Mitä mietit?" mä sitten kysyin.
Eve kohautti olkiaan. "Mä taidan olla vähän samanlainen."
"Samanlainen ku Henna?"
"Niin."
Mä en voinut olla naurahtamatta. "Eve, sä et oo yhtään niinku Henna."
"No oon mä vähän", Eve mutisi hiljaa. "Kyllä muakin vitutti ihan hulluna, kun sä tulit sen Saaran kans sinne huoneeseen", se kertoi ja mä katsoin sitä ihan hämilläni.
"Oikeesti?"
"Mm."
Ei hitto.
Tottakai mä olin huomannut, että Eve oli ollut kiukkuinen, mutta se oli ollut kiukkuinen jo ennen mun ja Saaran tuloa. En mä ollut sitten tajunnut, että se oli Saarasta erityisesti vielä ärsyyntynyt. Ja mä vaan olin niin hypersosiaalinen luonnostaan, varsinkin isossa porukassa, se tuli jostain selkärangasta. Se oli mulle niin normaalia ja arkipäiväistä, töissäkin mä höpöttelin jatkuvasti kaikille tutuille ja tuntemattomille, halusin olla kaikkien kaveri. En mä jotenkin tajunnut edes ajatella, että se saattaisi aiheuttaa Evessä negatiivisia tunteita.
"Kai mustakin tuntu vähän siltä, niin ku se olis astunu mun reviirille", Eve jatkoi ennen kun mä ehdin sanoa mitään.
"Olitko sä Saarasta mustasukkanen?" mä kysyin suoraan, mutta Eve ei vastannut. Se vaan katseli jalkoihinsa samalla kun se käveli tarmokkaasti eteenpäin ja näytti siltä, kuin sitä hävettäisi ihan hulluna ja siltä, että se haluaisi vaan juosta karkuun. Mä tartuin sitä ranteesta ja pysäytin sen, hivutin käteni sen leualle, pakotin sen katsomaan mua. Tai yritin lähinnä, sillä Eve ei katsonut mua. Se katseli jonnekin mun taakse, se ei pystynyt katsomaan mua silmiin.
Oli jo hämärää, melkein pimeää, mutta katulampun valo paljasti sen kiiltävät silmät.
"Et olis mustasukkanen", mä sanoin ja yritin pitää äänensävyni rauhallisena, en mä oikeasti halunnut alkaa riitelemään. "Saarasta tai yhtään kenestäkään, jooko?"
"Helvetin vaikeeta olla olematta", Eve mutisi.
"Miks?"
"En mä vittu tiiä", Eve ähkäisi ja sulki silmänsä, kun se kallisti päätään takakenoon ja huokaisi raskaasti. "Tai tiiän, mut tuntuu ihan liian pelottavalta sanoa niitä asioita ääneen", se lisäsi hiljaisemmin. Eve avasi silmänsä katsoakseen mua nopeasti ja kyyneleet putosi kummastakin silmästä sen poskille.
Sen alahuulikin väpätti.
Raasu.
"Mä haluan kuulla", mä sanoin, heitin tupakan menemään ja hivutin molemmat käteni sen poskille, silitin kyyneleitä pois sen poskilta.
Eve katsoi mun yli ja niiskaisi. "Tuntuu vaan, et ei mulla oo ketään muuta ja.. Tai siis, onhan mulla tietty Oona ja Leevikin ja yks kaveri Helsingissä, mut oon silti niin yksin. Ei mulla oo kotia mihin voisin mennä ja mä pelkään, pelkään ihan hirveesti, että mä sanon jotain millä pelotan sut pois ja mä en —"
Eve pysähtyi sanoissaan ja vilkaisi mua nopeasti surullisin silmin, kunnes sen katse valui takaisin maahan.
"En mä vaan kestäis, jos niin kävis. En oikeesti vaan kestäis", Eve jatkoi surullisena, niiskaisten. "Mä en ees tajua miten sä voit olla niin rakas ja tärkee mulle taas yhtäkkiä, kun ei me edes nähty kolmeen vuoteen. Se oli niin helppoa sulle unohtaa mut ja mä pelkään että niin käy taas ja että sä vaan katoat mun elämästä ja —"
Eve nielaisi ja kyyneleet tipahti sen poskille. Mä katsoin sitä ihan hölmistyneenä, kun se oli yhtäkkiä taas niin reppana ja hauras ja mä halusin vaan rutistaa sitä, mutta mä pelkäsin rikkovani sen.
"Ei se ollu helppoa, Eve, ei missään nimessä", mä sanoin vakavalla äänellä. "Miks sä luulet niin?"
"No ku ei susta kuulunu mitään."
Auts.
Mä en tajunnut miten me yhtäkkiä puhuttiin tästä — miten Henna Himbergin kusipäisyys toimi aasinsiltana meidän suhteen suurimpaan karikkoon? En mä vaan tajunnut, mutta silti mä olin iloinen, että me puhuttiin tästä. Vaikka oltiinhan me puhuttu aiemmin, oltiinhan me tavallaan aloitettu puhtaalta pöydältä, niin oli meillä silti kamalan paljon asioita selvitettävänä vielä.
Vaikka Eve sanoi silloin niiden talon kuistilla, ettei se ollut mulle katkera, niin se kyllä silti oli. Se kuului sen äänessä, mä tunnistin sen, koska tunsin itsekin ihan samoin. Eniten mä olin kuitenkin katkera itselleni ja tiesin Evenkin olevan enemmän itselleen, mutta välillä oli vaan paljon helpompaa osoittaa syyttävä sormi kohti toista osapuolta.
"Niin no, ei kuulunu sustakaan", mä sitten sanoin, vähän varauksella. Mua pelotti ihan saatanasti, että Eve suuttuisi mun syyttelystä, mutta mä en vaan suostunut ottamaan kaikkia syitä niskoilleni tästä.
Me oltiin kumpikin yhtä syyllisiä.
"Mä tiiän Elisa", Eve sanoi ja kohotti katseensa muhun. "Anteeks."
"Sovitaanko, ettei pyydellä enää tästä asiasta anteeks?" mä kysyin turhautuneena ja huokaisin. "Se mitä tapahtu oli ihan vitun paskaa ja kaikkea, mut helvetti, ei sille vaan enää voi mitään."
Eve hätkähti mun äänensävyä, mikä oli vahingossa ehkä vähän tarpeettoman karkea. Even hengitys takkuili ja sen kädet tärisi, kun se vei sormiaan hiuksiin. Mun teki pahaa katsoa sitä niin surullisena, oikeasti, mun sisällä särkyi jotain, kun se katsoi mua niin.
Mä hivutin molemmat käteni sen poskille ja katsoin sitä silmiin.
"Tarkotan vaan, ku me ei vaan voida muuttaa sitä mitä tapahtu", sanoin sitten, rauhallisemmin. "Mut me voidaan muuttaa tulevaa ja mä aion ainaki tehdä kaikkeni, ettei se sama käy uudestaan. Säkin oot mulle ihan yhtä rakas ja tärkeä enkä mäkään tajua miten se on edes mahdollista."
Eve katsoi mua kyyneleet silmissä. Se hengitteli raskaasti hetken ja niiskutti, kunnes se kietoi kätensä mun ympärille. Se rutisti mua tosi lujaa ja mun sydän suli.
"Se vaan vaatii Eve sen, et sun täytyy puhua mulle", mä jatkoin, halasin sitä takaisin ja painoin suukon sen päälaelle. "Oikeesti, ihan sama miten naurettava ja lapsellinen asia se sun mielestä olis, niin sun pitää puhua. Ja mun pitää puhua myös, tää ei voi millään toimia jos me ei puhuta."
Eve nyökytteli varovaisesti päätään. "Niin kai."
"Lupaa mulle", mä sanoin, liikahdin sen verran että sain katsekontaktin takaisin. "Lupaa mulle, että sä kerrot tällä kertaa kaiken."
"Lupaan", Eve sanoi ja nosti pikkusormensa mua kohti. "Kautta pikkurillin."
Eve kuulosti ihan mielettömän söpöltä sanoessaan sen, että mä vaan hymyilin kuin idiootti kietoessani pikkurillini sen oman ympärille.
"Kautta pikkurillin", mä toistin ja me sinetöitiin pikkurillivala painamalla suukot etusormen ja peukalon väliin.
— o o n a —
En tiennyt kauanko mä olin ehtinyt odottaa Villeä pihalla, kunnes tuuli alkoi voimistua sen verran, että se meni mun collegepaidan kankaasta läpi ja mun oli pakko mennä takaisin sisälle lämmittelemään. Bileet oli selvästi jo ohi, kun ihmisiä oli puolet vähemmän ja aiemmin täysillä soinut jumputusmusiikki oli vaihtunut paljon hidastempoisempaan ja kevyempään. Mä kuulin Villen äänen toiselta puolelta, mä kuulin sen komentavan Allua pysymään pystyssä ja olin jo aikeissa mennä sinne auttamaan niitä, kun mun puhelin sitten värähti tekstareista. Eve kyseli olinko mä vielä täällä, kun se oli kuulemma unohtanut sen kangaskassin vessan naulakkoon.
Mua nauratti. Tietysti se oli unohtanut sen.
Mä lähdin harppomaan kohti vessoja, halusin tottakai pelastaa Even omaisuuden, mutta siellä kassissa oli myös mun uusin kirppislöytö, mistä mä en ollut vielä valmis luopumaan. Se oli sellainen söpö ylisuuri ohut villakankainen kevättakki, joka oli vaaleankeltainen ja jossa oli isot napit ja söpöt kaulukset. Kassi onneksi löytyi juuri sieltä mihin Eve sanoi sen unohtaneensa, perimmäisen vessakopin naulakosta. Mä tarkastin kassin sisällön nopeasti ja tekstasin Evelle, että sen lompakko ja ripsari ja puuteri oli turvassa ja että se voisi tulla huomenna hakemaan ne meiltä.
Eve kirjoitti mulle, ettei se varmaan vielä huomenna tulisi, ja perään se laittoi sateenkaariemojin ja sydämen ja mua hymyilytti niin, että mun poskiin sattui.
"Sun suunnitelma meni ihan putkeen! Näitkö mihin kuntoon sä Allun sait? Ihan sikahyvä!"
Mä säikähdin tytön ääntä ja liikahdin refleksinomaisesti syvemmälle vessakoppiin piiloon ja vedin ovea kiinni. Kai mä hetkellisesti kuvittelin olevani koulussa, jossa mun pitäisi mennä maanpakoon kiusaajilta ja mua vähän suretti miten tottunut mä olin sellaiseen, kun tuollainen reaktio tuli kuin vanhasta tottumuksesta.
"Ihan vitun hyvä kosto, Milja!" yksi tytöistä kiljahti. "Sä oot kunnon boss!"
Mä kurkkasin ovenraosta ja näin kolme tyttöä, jotka asettui peilien eteen korjailemaan vahvoja meikkejään. Mä tunnistin ne tytöt, ne oli Hennan kavereita. Ne oli ne samat tytöt, joilta mä siellä Hennan bileissä kyselin oliko ne nähneet Eveä ja vain yksi niistä oli ollut mulle ihan mukava. Mä olisin halunnut olla rohkea ja lähteä kopista pois piileksimästä, mutta se kaikista ilkeimmän näköinen tyttö näytti nytkin niin ilkeältä, etten mä sitten uskaltanut. Se oli muita huomattavasti pidempi ja mä näin sieluni silmin, miten se katsoisi mua alaspäin ja miten mä alkaisin itkeä pelkästä sen katseesta.
Siispä mä nojasin seinään ja odotin, että ne lähtisi.
"En mä sitä Allun takia tehny", se tyttö, se joka oli viimeksi mukava, sanoi. Se kohottautui lavuaarin yli lähemmäs peiliä ja pyyhkäisi levinnyttä tummanpunaista huulipunaa pois käsipaperilla. "Näittekö miten vaikeeks Ville meni, ku se näki mut pussailemassa jotain toista?" se kysyi virnistäen ja mä kurtistin kulmiani.
Sanoiko se oikeasti Ville?
"Ville?" kolmas tytöistä toisti. "Siis Sirénin Ville? Meidän luokan Ville?"
Apua.
"Niin! Sehän oli ihan selvästi mustasukkanen! Eihän se kestäny ees kattoo, sehän vei koko porukan sinne toiseen huoneeseen ja äsken sama juttu, se kääns katseen äkkiä pois!"
Ne kaksi muuta tyttöä katsoi toisiaan hämmentyneinä ja mä näytin varmaan ihan samalta. Miksi se sanoi noin, tunsiko tuo tyttö Villen, oliko Ville oikeasti ollut mustasukkainen?
"Miks Ville Sirén olis susta mustasukkanen?" se pitkä tyttö kysyi ivallisesti, sen äänestä kuulsi huvittuneisuus, ihan kuin Ville olisi joku yli-ihminen.
Tai no, olihan se. Oli se ainakin mulle.
"No koska meillä oli sellanen hetki maanantaina", se tyttö sanoi kaikkitietävän kuuloisena.
"Mikä hetki? Ai ku teitte ryhmätyötä?"
"Niin", se tyttö sanoi ylpeänä. "Se lohdutti mua ja se sano mua kivaks ja että mä ansaitsen paljon parempaa ja kaikkea, se jopa halas mua ja se ei todellakaan ollu mikään normaali halaus, se oli intiimi ja ihana ja ah, se oli niin vitun ihana", se tyttö puhui, sen ihan liian tarkka kuvailu sai mun sydämen puristumaan kasaan ja mun oli vaikea saada happea.
Oikeasti, se tuntui tasan siltä kuin joku olisi puristanut mun sydäntä nyrkkiin niin kovaa, ettei se enää jaksaisi sykkiä elämää mun sieluun. Se tunne sai mut hengästymään ja mun oli pakko viedä käsi mun suun eteen, ettei mun hengitys kuuluisi. Mä en todellakaan halunnut noiden tyttöjen tietävän, että mä olin täällä ja että mä kuulin kaiken mitä ne puhui.
"No mut Villehän on vitun mukava ihan kaikille", se ilkeä tyttö tuhahti. "Et sä oo yhtään spesiaali, Milja."
Mulle tuli huono olo niiden puheista. Ihan tosi, jos mä en olisi maanpaossa noilta tytöiltä, niin mä varmaan kääntyisin kohti pönttöä ja oksentaisin kaiken ulos. Mä olin vetänyt niin kirjavan kattauksen erilaisia alkoholijuomia illan aikana, että ne alkoi möyriä mun vatsassa ja tuo keskustelu sai mun pään ihan pyörälle ja vatsan umpisolmulle.
Mä tunsin oloni ihan tyhmäksi ja ihan noloksi ja häpeä tuntui kuumottavana mun poskilla.
"Ja sitä paitsi Ville painii vähän eri sarjassa sun kanssa", se kolmas tyttö otti osaa keskusteluun. "Se painii Hennan sarjassa, jos tiiät mitä tarkotan", se lisäsi ääntään madaltaen.
"Kyllä mä sen tiedän!" se Milja kivahti. "Mut tiiätkö mitä Ville sano, ku mä kerroin sille Hennan säännöstä?"
Mikä ihmeen sääntö?
"Mitä vittua Milja?! Kerroitko sä sille?"
"Kerroin ja arvaa mitä, Ville käski lopettaa sen noudattamisen!" Milja huudahti kädet puuskassa. "Se sano ihan suoraan, että älkää totelko Hennaa ja sen sääntöjä, ja Ville sano sen heti sen jälkeen, ku mä sanoin, ettei mulla oo lupaa ihastua siihen! Siis sehän suorastaan käski mua sänkyyn sen kanssa!"
"Ootko sä tosissas?" se pitkä tyttö naurahti. "Se on Hennan sääntö, et sä voi —"
"Tajuatko miten urpolta toi edes kuulostaa?!" Milja kiljaisi. "Ei Henna voi omia Villeä itelleen vaan sen takia, että se on pannu sitä!"
Mitä?
Henna ja Ville —
Ei.
Mä varmaan kuulin väärin.
"Ville on vähän eri asia!" se toinen tyttö älähti.
"No miten niin muka?!"
"Ei Ville ollu Hennalle mikään merkityksetön yhen illan juttu! Etkö sä muka oikeesti muista viime kesää, eihän Henna mistään muusta puhunu ku Villestä ja siitä miten se oli ollu ihana ja huomioiva ja vittu paras seksikumppani ikinä. Sehän on ollu koko vuoden salaa ihan vitun rakastunu siihen, olis varmaan vieläki, jos Anton ei olis muuttanu tänne ja sekottanu sen päätä", se tyttö puhui ja mä luulin kuolevani siihen paikkaan.
Oikeasti.
Musta tuntui kuin mua olisi isketty veitsellä keskelle rintaa, musta tuntui kuin mä vuotaisin kuiviin siihen vessan lattialle.
"Pitäköön Antonin, mä haluan Villen", Milja voihkaisi. "Se on niin kuuma nykyään, oikeesti, se on ihan vitun hyvännäkönen, ne tatskat ja kaikki! Mun on pakko saada se, vitut Hennasta ja sen säännöistä, nyt on mun vuoro", se huokaili ja mua vaan itketti, itketti ihan hirveän paljon.
Mä en voinut uskoa, että ne puhui tuolla tavalla Villestä.
Mun Villestä.
Villestä, jonka piti olla vaan mun.
Mä en nähnyt enää mitään, kun mun silmät täyttyi kyynelistä. Mä en voinut myöskään hengittää, maailman suurin pala oli ilmestynyt mun henkitorveen ja vaikka mä kuinka yritin nielaista sitä pois, se ei mennyt mihinkään.
"No mut sillä on selkeesti sutinaa taas sen hattarapään kans", se pitkä tyttö sanoi vielä ja mun sisällä muljahti niin pahasti, että mä pelkäsin pyörtyväni siihen kipuun. "Näithän sä, että ne hipsutteli toisiaan siinä saarekkeen vieressä."
Älkää pliis puhuko musta, mä rukoilin epätoivoisesti mielessäni, mutta liian myöhään.
Se Milja repesi pahansuopaan nauruun.
"Luuletko sä, etten mä vois päihittää sellasta luuseria? Sehän on ihan muodoton ja ällöttävä, eihän sillä oo tissejäkään!"
"No se on kyllä totta", se toinen tyttö räkätti.
Mä en saanut henkeä.
"Ei Ville jaksa sellasta kauaa katella, se tarvii oikean naisen", Milja vastasi. "Oisittepa nähny Villen ilmeen, ku se esitteli sen hattarapellen piirtämää feikkitatskaa sen käsivarressa! Se oli ihan vitun hirvee ja Ville selkeesti halus vaan pestä sen äkkiä pois, mut se oli tehty permanenttitussilla!"
"Ai se oli piirtäny sen käteen? Ei vittu miten lapsellinen! Onkse oikeesti jossain ala-asteella?"
"No siltä se ainaki näyttää pukeutumisen perusteella", Milja nauroi, se sai muutkin räkättämään mukanaan, kunnes ovi kävi ja pian oli ihan hiljaista.
Mulla oli niin hirveä olo, ettei mulla ollut koskaan varmaan ollut niin hirveä olo.
Mä yritin hengitellä muutaman kerran rauhoittaakseni itseäni, mutta mä en rauhoittunut. Mua oksetti, mutta mä en uskaltanut oksentaa, mä varmaan tukehtuisin siihen, kun en mä saanut hengitystäkään kulkemaan. Hiljaisuus kuulosti pelottavalta kohinalta mun korvissa ja mä pelkäsin, että multa lähtisi seuraavaksi taju. Mua pelotti, että joku tulisi enkä mä halunnut jäädä enää vessakoppiin jumiin, joten mä pinkaisin äkkiä ulos.
Mä en katsonut mihinkään, kun mä juoksin suoraa tietä portaisiin ja raittiiseen ilmaan. Mä juoksin pihatielle ja siitä asfalttitietä monta sataa metriä, kunnes mä olin tarpeeksi kaukana. Mä kaivoin puhelimen esiin, ohitin saapuneet tekstarit, joita Ville oli mulle lähettänyt ja naputtelin tärisevin käsin taksin numeron näytölle.
Mä en halunnut ajatella Villeä. Mä en pystynyt. Muhun sattui niin paljon.
Taksikeskuksesta vastattiin ja mä takeltelin olinpaikkani asiakaspalvelijalle, katselin ympärilleni ja näin kirjaston ja sanoin odottavani siinä. Mä istahdin kirjaston oven edessä olevalle portaalle, Ville yritti soittaa mulle, mutta mä laitoin puhelimen äänettömälle ja laskin luurin käsistäni.
Mulla oli hiki ja kylmä samaan aikaan, vedin kangaskassista takin päälleni ja kietouduin siihen. Mä pyyhkäisin mun märkiä poskia hihansuihin, uuden takin keltainen kangas tuhriutui meikkivoiteesta ja ripsarista, mutta mä en jaksanut välittää.
Mulla oli niin kamala olo.
Koko illan kulku pyöri mun päässä sekavana mössönä ja mitä enemmän mä sitä mietin, sitä enemmän musta alkoi tuntua siltä, kuin mua olisi johdateltu tähän lopputulokseen koko illan ajan. Mä kävin läpi kaikkea, mä mietin minkä takia Henna oli ottanut Kuisman puheeksi Villen kuullen, ihan kuin se olisi tahallaan halunnut pilata jotain mun ja Villen väliltä. Mä mietin kuinka se ei ehkä tehnytkään sitä pelkkää tylsyyttään, vaan että se oli oikeasti ollut mustasukkainen. Mä mietin Allun sanoja, kuinka se käski Jesseä unohtamaan Hennan, kun se oli jo käynyt kaikki läpi muutenkin. Mä mietin pullonpyöritystä, kun Henna vastasi Elisan kysymykseen sen panoista, että Antonia se ei ollut vielä pannut.
Kaikkia muita kyllä.
Villeäkin.
Helvetti, se oli pannut Villeäkin.
Mä tunsin oloni niin tyhmäksi. Tyhmäksi ja turhaksi ja idiootiksi, kun en ollut tajunnut. Musta tuntui ihan kamalalta, en mä pystynyt käsittämään, että Ville oli harrastanut seksiä kaikista maailman ihmisistä just Hennan kanssa, ja että se oli kaiken lisäksi ollut samanlaista kuin meillä, että Villekin oli ollut Hennaa kohtaan ihana ja huomioiva ja —
"Hyi helvetti", mä pihahdin ääneen ja niiskaisin.
En mä pystynyt edes miettimään sitä. Mä en pystynyt miettimään Hennaa ja Villeä yhdessä enkä mä pystynyt miettimään sitä Miljaa, joka oli just nyt ihan kuin mä.
Sekin oli ihastunut Villeen ja sekin halusi olla Villen kanssa, se halusi viedä Villen multa ja ne oli samalla luokalla ja ne teki ryhmätyötä yhdessä ja Ville oli halannut sitä ja sanonut sitä kivaksi, ihan kuin se oli halannut muakin ja sanonut muakin kivaksi. Ville oli valehdellut mulle siitä tatuointipiirustuksesta, se oli ollut sen mielestä oikeasti ihan kamala ja se halusi sen vaan kuluvan äkkiä pois. Se tatuointi oli johtanut meidät lopulta sänkyyn ja mä olin menettänyt mun neitsyyden sille ja —
"Apua hyi", mä ähkäisin ja koukistin jalkani, halasin mun polvia ja painoin pääni alas ja nyyhkytin.
Mun päähän sattui joka puolelta, kuin joku tökkisi nuppineuloja mun päänahkaan. Mun sydäntä pisteli ja kirveli, kun mä mietin mitä mä aiemmin puhuin Villelle, kun mä puhuin Jessestä ja Hennasta ja siitä miten nätti se oli, ja kuinka Ville kirkkain silmin sanoi mulle, ettei musta ja Hennasta voinut puhua edes samassa lauseessa.
Ja siinä me silti oltiin. Me oltiin samassa lauseessa.
Me oltiin siinä lauseessa, missä oli Villen aiemmat seksikumppanit lueteltuna, enkä mä ollut koskaan tuntenut oloani yhtä likaiseksi.