Taas niityt vihannoivat

Luku 18, jossa tullaan taas tutuiksi

Näinkö monet asiat Nilsiä - heitä siis lopulta painoivat? Miksi ihmeessä? Nils ei halunnut tarpoa menneissä! Hän tahtoi jo haudata murheet syvälle, muttei voinut niille mitään. Hän murehti, mitä Otto murehti ja miten vaikeaa se oli hänelle. Voisiko se olla niin vaikeaa, että he eivät...?

Nils ei uskaltanut ottaa Ottoa kädestä. Hän pelkäsi, että sekin tuntuisi vähemmältä kuin ennen. Entä, jos hän ei enää näkisikään värejä kirkkaampina?

He istuivat kalliolla puhumatta. Tällä kertaa se tuntui tukalalta. Nils mietti, sanoisiko jotain säästä. Tai peräti siitä, mistä heidän kuului puhua. Nythän Nils ymmärsi, mikä oli vialla. Hänen ja Oton täytyisi varmaankin vielä kiusata toisiaan ikävillä asioilla tullakseen ehjemmiksi. Ehkä he saisivat sillä keinoin pyyhkäistyä kaiherruksen nopeammin sivuun. Nilsin täytyisi yrittää sentään jotain - mutta viisaasti. Hän ei aikonut tehdä virheitä, eikä myöskään jättää asioita typerästi tekemättä. Hänen täytyi miettiä tarkoin...

"Se Janne on kuulemma yrittänyt vokotella Kaisaa", Otto sanoi. Hän pyöritteli irtonaista pikkukiveä hajamielisesti sormissaan.
Nils ei ollut odottanut tällaista keskustelunavausta, mutta hän aavisteli kyllä tietävänsä, mihin Otto pyrki. Tämä onnistui aikomuksessaan: ilmasta tuli heti hieman raikkaampaa.
"Olen kuullut siitä", Nils sanoi. "Jussi on näet tehnyt siitä kohtuullisen suuren numeron. Ja onhan se huomionarvoista, toisaalta."
"Joo", Otto sanoi melkein iloiseen sävyyn. "Tässä on tainnut olla kaikilla vähän vaikeaa."
Jälkimmäiset sanat kompuroivat yrittäessään pysyä kevyen reippaina. Voi, Otto.
Nils äännähti myöntävästi.
He katsoivat toisiaan, näkivät neuvottoman väsymyksen ja vaikean kaipauksen ja ymmärsivät, että samat asiat tosiaan raastoivat kummankin mieltä. He tarvitsivat samaa kipinöivää läheisyyttä kuin aiemmin ja kurkottivat toisiltaan apua saavuttaakseen sen. Nils ei vain tiennyt, miten he...

Otto kohotti toista kättään sivulleen ja kääntyi Nilsin puoleen.
"Haluaisitko tulla tähän?" hän kysyi.
Nils tunsi pienen ilon läikähdyksen rinnassaan. Hän siirtyi enempiä aikailematta tutulle paikalleen miehen kainaloon: tipautti pyyhkeen kehään, ripusti hansikkaansa naulaan ja kohotti valkoisen lipun taistelunsa keskellä. Hän ei jaksanut ratkaista heidän dilemmojaan nerokkaasti ainakaan tänään. Oton läheisyys tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Ja surulliselta. Miehestä henki samaa lämmintä ja toiveikasta, satutettua melankoliaa kuin saunakamarissa. Suurimmat läheisyyden tunteet arkailivat toki edelleen, mutta Nils painoi poskeaan lujemmin vasten miehen olkaa ja tunsi, että asiat järjestyisivät. Heidän täytyi vain vielä jäädä hetkeksi etsimään ja hoitamaan toisiaan.

"Kyllä tämä tästä", Ottokin kuiskasi niin hiljaa, ettei Nils edes tiennyt, sanoiko hän ne todella, vai kertoivatko miehen vankat käsivarret hänelle sittenkin kaiken tarvittavan ilman sanoja. Hän sulki silmänsä ja antoi kaiken turhan olla. Otto hoitaisi tämän asian. He hoitaisivat yhdessä. He halusivat haluta olla toistensa lähellä. Saunakamarin hellä lohtu riitti heille toistaiseksi. Se oli jo paljon.

"Kerro minulle jotain hauskaa", Nils mutisi.
"Ai hauskaa?" Otto toisti.
"Niin."
"Noinkohan tässä on käynyt mitään hauskaa", Otto sanoi raapien leukaansa (johon oli jälleen kasvanut viehättävä sänki, vaikka sitten tapaturmaisestikin).
Hän syventyi kuitenkin käskettynä miettimään ja löysikin jutun siitä, miten Kaisa oli huomannut Veeran suusta hampaan ja päättänyt, että sellainen asia piti sentään kertoa isällekin. Jussi oli sitten kierrättänyt Veera-pullukkaa kaikkien ihmeteltävänä. Rengit olivat odottaneet ringissä, milloin pikkuneiti sattuisi raottamaan suutaan.
"Ja loppujen lopuksi se sitten katsoi minua ajatuksen kanssa ja alkoi itkeä, niin kuin aina."
"Oi, ei kai sentään", Nils hymisi hellästi.
Hän nojasi mieheen tarkoituksella kuin hennoin ihailija - tarttui kaikkeen lämpimään ja keveään minkä tavoitti ja lietsoi sitä yhä lämpimämmäksi, koversi yhä keveämmäksi.