34. kysymysten vanki

1.5K 120 27
                                    



Kaksi viikkoa myöhemmin

*tino*

"Tino?"

"Lari, älä herätä sitä jos se nukkuu!"

"Kyllä nyt on jo ihan ihmisten aika nousta!"

"Poika toipuu vakavasta kohtauksesta, ja on se kumma jos hän ei saa missään levätä!"

"Eeva-rakas, kello on kymmenen, nyt on todellakin ihmisten aika herätä. Tinolla alkaa muutenkin koulu ihan kohta. Ei ole hyvä antaa päänsisäisen kellon mennä ihan sekaisin"

"Tinon ei tarvitse mennä kouluun, mikäli hänestä ei tunnu siltä"

"Totta helvetissä hän menee kouluun!"

"LARI!"

Mä avasin mun silmät hitaasti, mutta varmasti. Mä olin kuunnellut kolme tuntia, kuinka mun porukat päivitteli mun menemisiä. Ei niitä ennen tätä ollut kiinnostanut vittuakaan mun touhut.

Mä nousin ylös sängystä ja mun päätä jomotti edelleen. Lääkärit sano, et se on kuulemma ihan normaalia toipumisen aikana. Toipuminen sitä tätä tuota! Vitut...

Mä vetäisin hupparin päälleni ja avasin mun huoneen oven.

"Voi eikai me Tino vain herätetty sua?" mun äiti -Eeva sanoi muka huolestuneena. Kai mä tiesin, ettei sitä oikeesti kiinnostanut miten mulla meni.

"Ette" mä valehtelin, mutta en mä tahtonut aiheuttaa lisää riitaa, en enää.

"Niin sitä pitää, poika" mun isä -Lari, sano muka ylpeästi, vaikka kyllähän mä tiesin et se häpes mua enemmän kun sen vaivasenluuta.

Mä kävelin portaat alas, jossa mua keittiössä odotti mun neljä sisarusta.

"Huomenta, nukuiksä hyvin?" -mun vanhin sisarus -Oili, sanoi hymyillen. Tuskin sitäkään kiinnosti. Sen elämä pyöri aika lailla Santerin ja sen tulevan lapsen ympärillä.

"Iha joo" mä vastasin mutisematta enempää.

"Näitkö unia oman kullan kuvista?" mun isoveli -Atte, kysyi naurahten samalla, kun hän luki Talousuutisia iPadilta.

"Empä oikeestaa" mä vastasin valehdellen. Mä
olin nähnyt jokaisena yönä painajaisia Sebastianista. Siitä, kuinka me oltiin suudeltu lafalla ja kuinka yhtäkkii Felix ja Miklas oli osunu paikalle ja mä olin rikkonut Sebastianin sydämen, ja samalla omankin. Jokainen uni loppui Sebastianin kohtaloon. Mua ahdisti ja pelotti, mut enhän mä nyt kellekään voinut siitä sanoa.

"Tino, voisitsä tulla rakentaan lumiukkoo ulos?" -mun pikkusisko -Ilmi, kysyi samalla syöden omenaa.

"Jep me tarvittas isobroidin tukevia käsivarsia" mun pikkuveli -Reko, sanoi jatkaen samaa tarinaa Ilmin kanssa.

Koko mun perhe oli yhtäkkiä alkanut välttään musta, joka oli musta ihan liian tekopyhää ollakseen totta.

"Kai mä voin" mä vastasin väittämättä vastaan. Sen jälkeen kun mut oltiin kotiutettu jouluaaton jälkeen, mä olin alkanut viettämään enemmän aikaa mun perheenjäsenien kaa. Tää stressi pitoinen sairaus, oli vienyt mun voimat ihan kokonaan. Mä en jaksanut väitellä tai taistella. Kai sen pystyi tulkitsemaan, että mä olin luovuttanut.

Mä kuuntelin toisella korvalla, kuinka Ilmi ja Reko heittelivät ylävitosia. Mä vain hymähdin.

"Mä tein sulle kaurapuuroa, jossa on paljon kuitua" Oili sanoi ja ojensi kukkurallisen lautasen mulle.

"Kiitos Oili" mä sanoin ja soin isosiskolle pienen hymyn.

Lari ja Eeva tulivat myös ruokapöydän ääreen., ja se oli tosi ironinen hetki. Mä en edes muistanut, milloin viimeks meidän perhe oli saman pöydän ääressä.

"Mitäs meidän koululaiset?" Eeva sanoi lässyttäen silittäen Ilmin letitettyjä hiuksia.

"Jeeee! Kouluuun!" Ilmi sanoi hehkuen.

"Jep, tosi kivaa" Reko sanoi sarkastisesti, mutta ei porukat sitä älynny. Mä olin tavallaan lähentynyt vähän Rekon kaa, Rekosta katsokaas oli tulossa teini.

"Atte? Sullahan painaa pian kirjotuksen päälle" Lari sanoi viitateen mun toisiks vanhimpaan sisarukseen.

"Jep, mä oon kyllä valmistautunut hyvin. Mä olen lukenut Biologian ja Yhteiskuntaopin koealueet läpi. Matikkaa mun täytyy vielä laskee." Atte sanoi ylimielisesti.

"Niin sitä pitää" Lari sanoi silmät tuikkien.

"Entä Tino? Ajatteliksä mennä kouluun vielä huomenna? Sulla on täys oikeus jäädä kotiin tai me voidaan vaikka hankkia sulle kotiopettaja, ettei sun tarvii mennä kouluun" Eeva sanoi lämpimästi hymyillen.

"Mä menen kouluun" mä tokaisin, ehkä turhankin voimakkaasti, mutta vasta koulussa mä näkisin, onko Sebastian elossa. Tai onko Kjell töissä? Mä tahdoin vastauksia.

"No okei, mutta jos sä muutat sun miele-"

"En muuta" mä tokaisin.

"Niin sitä pitää, Tino!" Lari huudahti ylpeästi.

"Mut Reko ja Ilmi, eiköhän me lähdetä ulos" Mä tokaisin ja sain kaksi kuopusta nousemaan pöydästä.

"Varovasti sitten Tino" Äiti huikkasi, mutta mä en kerennyt vastata. Mä halusin ajatukset muualla, ja kerrankin mulla oli siihen mahdollisuus.

Me vedettiin toppavaatteet päälle ja me lähdettiin pakkaseen. Uuden vuoden jälkeen oli satanut uudestaan lunta, ja pakkanen oli vain kiristymään päin.

Me alettiin tekemään lumiukkoa, ja se oli aika rentouttavaa. En mä muista olisinko mä koskaan vapaaehtoisesti tehnyt lumiukkoa. Mä olin aina ollut se pahapoika.

Mä tunsin oloni niin kevyeksi, että mä oikeasti unohdin mun kaikki murheet ja painavat ajatukset.

Harmi vaan, että sen minkä taaksensa jättää, niin sen edestään löytää.



olisin halunnut pitkittää teidän kärsimystä, mutta musta tuntuu et jos olisin jättänyt tän tänään julkaisematta, joku olis tullut mun koti ovelle haulikon kanssa....

mut hei -meidän tino elää! (ainakin vielä 🤠)

🌟&💬

diktaattoriDove le storie prendono vita. Scoprilo ora