A/N: moikka taas! vähän venyny jatkon tuleminen tähän, mutta tässäpäs ois. hirmu pitkä luku vielä, en tajua miten tää taas venähti, heh. oon vähän flunssanen niin toivottavasti ei oo ihan täynnä virheitä tää teksti, oli jotenkin tuskasta oikolukea 😂
mutta hei, ihanaa kesää kaikille ihanille, ootte parhaita ja huippuja ja kaikkee vaan!! kiitos kun luette <3 c:
*
Luku 11 – Kapteeni Kulmala ja perämies Saariaho
Akseli
Ihan hassua, mutta kun mä heräsin utuisesta unestani, mun kylkeäni vasten tuhisi nukkuva tyttö. Siinä se oli, hengitti hiljaa ja rauhallisesti, poski vasten mun olkapäätäni, toinen käsi mun ylävartalon ympärillä leväten. Siinä se vaan oli, niin kuin se olisi ollut siinä ennenkin, niin kuin se olisi ollut siinä aina.
Miten se sopikin siihen, ihan hassua ja hullua. Se oli tosi lähellä, sen levollinen hengitys tuntui mun iholla.
Mun käsi oli tosin ihan puutunut, sitä kihelmöi ja pisteli ja tunto oli osittain kadonnut. Tiia makasi mun käden päällä, enkä mä tosiaankaan hennonnut työntää nukkuvaa tyttöä pois siitä. En mä edes halunnut. Ei mua haitannut se puutunut käsi, ei yhtään. Eikä mua haitannut Tiian hiukset, jotka kutittivat mun kaulaani ja leukaperiäni. Ei tosiaan. Mieluummin mä pidin Tiian siinä, mun kainalossani, kyljessäni kiinni, käsi mun ympärillä. Kun hitsi se vaan sopi siihen, käsittämättömän hyvin.
Mua hämmensi, tavallaan, ihan mielettömän paljon.
Mulla oli helpottunut olo siitä, ettei Tiia ollut saanut musta tarpeekseen, vaikkei se ollutkaan vastannut mun viesteihin. Tuntui helpottavalta, että se soitti mulle, että se pyysi mua jäämään, että se piti kiinni. Niin kuin mulla olisi sille merkitystä. Kun sillä ainakin oli mulle, jollain tavalla vaan oli, vaikka eihän me kunnolla edes tunnettu. Niin kuin meidän välillä olisi jokin ihan outo side, sellainen, jonka olemassaolosta mä en todellakaan ollut tiennyt aiemmin. Oli erikoista, miten me oltiin päädytty juuri tähän nyt, juuri tällaiseen aamuun, juuri tähän hetkeen, jossa Tiia tuhisi mun kainalossa ja mun käsi oli puutunut ja Tiian käsi oli mun ympärillä ja mun sydän jyskytti rinnan alla kovemmin kuin thriathlonin pyöräilyosuuden jälkeen.
Viime yön tapahtumat muistuivat mieleen elävinä, tavallaan epätodellisina. Tiian pikkuveli, se Henkka, oli ollut kyllä ihan naamat. Jo toistamiseen mä autoin Tiiaa, kun sen pikkuveli sekoili jotain – viimeksi niiden avainten takia. Mä en voinut olla miettimättä taas, että eikö niiden vanhemmat tehneet mitään, minkä hiton takia Tiian piti kantaa huolta, kun sen veli oli kuitenkin vielä alaikäinen. Ja mä kelailin sitä jätkää, joka oli ollut siellä pihalla eilen, se pitkä siilitukka – Roope Koskisen kaveri. Mä en tiennyt sen nimeä, vaikka tiesinkin sen naaman, se oli meitä joitain vuosia vanhempi. Enkä mä saanut mielestäni sitä, miten se oli käyttäytynyt Tiia kohtaan, koskenut niskaan ja tullut lähelle, kyllä mä olin nähnyt siitä parkkipaikalta.
Ei kai niillä ollut jotain meneillään?
Ajatus sai aikaan inhottavan muljahduksen mun vatsanpohjassa. Jos Tiialla oli juttua sen kundin kanssa, niin mä en voisi olla tässä. Mä toivoin, ettei ollut. Tiiahan oli juossut karkuun Roopen lisäksi myös sitä kundia silloin pari viikkoa sitten, kun me oltiin törmätty. Ehkä se jätkä vaan oli ollut vaan tosi kännissä, ehkä se oli sellainen, joka yritti pokailla humalapäissään kaikkia.
Mä rypistin otsaani, kun ajatukset menivät ihan solmuun.
Lopulta, ja kai onneksi, en ehtinyt miettiä viime yötä sen enempää, kun tummahiuksinen tyttö heräsi. Se liikahti vähän, kohotti kasvonsa mun olkapäältä, pyyhkäisi silmiään ja lopulta sen siniharmaiden silmien katse kohtasi mun omani. Se näytti hetken aikaa hämmentyneeltä, niin kuin se olisi unohtanut, että mä olin jäänyt yöksi. Sen silmät olivat edelleen punaiset ja vähän turvonneet itkemisestä, se näytti taas vähän sellaisen ojanpohjalle hylätyltä kissanpennulta. Teki mieli silittää, mutta en mä uskaltanut.
"Huomenta", tervehdin pienen katsekontaktin päätteeksi ja Tiia siirsi kätensä mun ympäriltä.
"Huomenta", se vastasi hiljaa, nousi lopulta istumaan, kasvoillaan edelleen varovaista hämmennystä. Se vei hiuksia korvan taakse ja puristi peittoa syliinsä, tuijotteli vähän aikaa jonnekin alas, kunnes siirsi katseensa takaisin muhun. "Saitko nukuttua?"
Tiian ääni oli varovainen.
"Joo", mä vastasin ja könysin istumaan, mikä oli yllättävän haastavaa, kun toinen käsi oli ihan turta. "Käsi ihan puutunu", jatkoin ja naurahdin perään, tartuin toisella kädelläni puutuneen käteni ranteeseen, että sain sirrettyä sen syliini.
"Sori, mä taisin nukkuu sen päällä", Tiia pahoitteli katsellen mun käsiäni.
"Ei haittaa, kiva vaan", tuumasin hyvin reippaasti ja Tiia kohotti kulmian mun sanoille. "Siis kiva, kun nukuit siinä, siis mun vieressä – en tarkottanu tätä mun kättä –"
Niin mitä helvettiä Aksu?
"Mitä mä selitän?" ähkäisin ja Tiian huulilta pääsi pieni naurahdus. Mä olin ihan jäätävä tällaisessa, mikä mua vaivasi, ihan totta? Ei mun tosiaankaan ollut tarkoitus olla näin hemmetin kiusallinen, mutta viime yönäkin mä olin vaan pudonnut sängystä kesken lauseen. Voi luoja oikeasti. Mä en voinut olla miettimättä, miten paljon läppää joku Tumppi keksisi heittää mun touhuista, jos se näkisi.
"Kyllä mä tajusin", Tiia vastasi huvittunut hymy huulillaan. "Tosi kiva, kun jäit yöks."
Mä vastasin Tiian hymyyn ja pyyhkäisin vaaleita hiuksiani, jotka salettiin sojottivat ihan joka suuntaan, niin kuin aina herätessä. Teki mieli viedä käsi sydämen päälle, että se rauhoittuisi vähän, mutta en mä nyt viitsinyt vaikuttaa siltä, että olin saamassa jotain sydänkohtausta.
"Mikä sun vointi on?" kysyin kohta ja käänsin kasvoni Tiiaa päin. Se puri huultaan, laski lopulta katseensa ja veti hiljaa henkeä. Niin kuin sitä hävettäisi edelleen, niin kuin sitä hävettäisi, kun se oli itkenyt yöllä mua vasten. Se taisi olla paljon särkyneempi tai rikkinäisempi, kuin mitä sen ulkokuori antoi ymmärtää. Näytti, niin kuin se pitäisi tosi paljon asioita sisällään.
Enkä mä edelleen täysin ymmärtänyt sitä, mä en edelleenkään täysin ymmärtänyt, miksi se oli ahdistunut niin paljon viimeksi meillä, kun Samuel oli tullut paikalle, ja tahtonut lähteä kotiin. Se ei kertonut kaikkea. Eikä se tietenkään tarvinnutkaan.
"Ei hullumpi", Tiia vastasi ja nosti lopulta kasvonsa. Se näperteli peiton reunaa sormillaan ja hymyili sillä tavalla surumielisesti. "Sulla taitaa olla – sulla on lohduttava vaikutus", se lisäsi perään ja mun suupielet nousivat hymyyn. Mieletön tunne, minkä sen sanat saivat aikaan. Ei musta ollut ikinä tällaiselta tuntunut, ei Nellinkään kanssa.
Tuntui silti jollain tavalla vähän väärältä tuntea näin, ei Tiia kai ollut sellainen tyttö, johon mun pitäisi ihastua. Mun vanhemmat eivät ikinä hyväksyisi sellaista tyttöä, kuin Tiia. Ja silti Tiia tuntui juuri sellaiselta, johon mä halusin ihastua ja tutustua – se oli niin erilainen, se oli tämän meidän suorittajaperheen ja suvun typerän kulissikeskeisen kuplan ulkopuolella. Se rikkoi sen kuplan, se oli erikoinen.
Mitä mä edes ajattelin tällaista? Ei Tiia välttämättä edes kelannut musta mitään, ei mitään sellaista, mitä mä siitä. Ei se välttämättä ollut yhtään kiinnostunut musta.
Lopulta mun käsi kuitenkin tipahti mun polvelta, yllättävän rohkeasti liikahti peiton poikki ja laskeutui Tiian kädelle. Tiia sormet liikahtivat, iho kosketti ihoa, sormet pujottautuivat mun sormien lomaan. Mun rinnan alla pirskahteli vallattomasti. Auringonvalo sukelsi verhojen välistä huoneeseen, mä siristin silmiäni ja katselin Tiian kasvoja, joita kehystävät ruskeat hiukset muuttuivat aavistuksen punertavaksi valon myötä. Se oli tavattoman kaunis.
Mä liikutin kevyesti peukaloani vasten Tiian kämmenselkää, halusin siirtyä lähemmäs, tehdä jotain tosi rohkeaa. Tiian katse pysytteli mun silmissäni, sen huulille nousi pieni hymy, ja mä vastasin sen hymyyn. Hengitys tuntui pinnalliselta ja tiheältä, lopulta mä vedin vähän henkeä ja olin todellakin liikahtamassa lähemmäs, mutta sitten olohuoneesta kuului ääntä, yskimistä ja kiroamista. Tilanne meni ohi, mä nielaisin rohkeudenrippeet kurkusta alas. Tiian katse siirtyi mun kasvoista ovelle päin, hymy katosi sen kasvoilta.
"Mä ehdin jo unohtaa, että Henkka on täällä", Tiia lausahti huokaisten ja irrotti kätensä mun kädestä. Mä siirsin käteni takaisin polvelleni ja käännyin myös katsomaan ovelle. Kai mä vähän kirosin, että Tiian veli oli täällä, ja oikeastaan mua hermostutti edes tavata sitä. Se vaikutti tosi sekavalta ja holtittomalta tyypiltä. Se oli ollut Sinnan pikkuveljen luokalla joskus, en mä muuten edes tietäisi, mutta Sinna oli avautunut joskus monta vuotta sitten aika rankasti siitä, miten Kulmalan Henri jengeineen kiusaisi sen pikkuveljeä Santeria.
Tällä kylällä vaan jotenkin kaikki liittyivät toisiinsa.
"Onks se vieläkin ongelmissa sen Koskisen kanssa?" kysyin vähän varautuneesti, vakavoituen ja Tiian suu meni viivaksi, kun se nyökytteli. Tuntui kuin lämpö huoneesta olisi kadonnut, ilma muuttui raskaammaksi. Roope Koskisen nimen ääneen sanominen ahdisti mua, se tulisi varmaan ahdistamaan aina. Mun pään sisäinen harmonia horjui, kun pikkusiskon kuolema nousi mieleen, mutta koitin pitää itseni rauhallisena. Nyt ei olisi hyvä hetki murtua.
"Kai se on", Tiia vastasi hiljaa. "Henkka vaan sekoilee", tyttö jatkoi huultaan purren ja lopulta liikahti sängyn reunalle. Se nousi seisomaan ja mä katsoin sitä silmäkulmastani. Sen olemus väreili pientä, lähes huomaamatonta levottomuutta. Mä mietin, että olisiko mun pitänyt lähteä täältä ennen kuin Henkka heräisi. Nyt se oli tietysti jo myöhäistä.
"Entä teidän porukat?" mun huulilta lipsahti ja Tiia vilkaisi mua.
"Mitä niistä?"
"Eikö ne tee mitään?" kysyin. "Sun velihän on alaikänen."
Tiia nappasi ohuen neuleensa ja laittoi sen päälleen, ei katsonut mua, kun vilkaisi puhelimensa näyttöä. Sitten se laittoi puhelimen collegehousujen taskuun ja vei hiuksia korvan taakse.
"Ei niitä kiinnosta", se mumisi lopulta kiertäen kädet ympärilleen ja tuijotteli jonnekin seinille. Mä rypistin vähän otsaani, enkä osannut oikein sanoa mitään. Tuntui käsittämättömältä, etteivät Tiia ja Henkan porukat välitäneet yhtään. "Haluutko kahvia ja aamupalaa?" Tiia kysyi sitten etäisesti, vältellen ja aihetta vaihtaen, ja mä nostin kasvoni tummahiuksista tyttöä päin. Nyt se katsoi takaisin, pienen hetken.
"Joo vaikka, kiitti", vastasin mahdollisimman rennosti, mutta mun ääni oli vaikea ja ontompi kuin halusin. En mä tiennyt, että kannattaisiko mun kuitenkaan jäädä. Tunnelma oli muuttunut, äskeinen lämpö oli kaikonnut, vaikka mun sormissa kihelmöi edelleen. Nousin hitaasti seisomaan ja nappasin hupparini, mutta en laittanut sitä päälleni. Mä tapailin sanoja mielessäni, mutta äänihuulet eivät toimineet. Mä en vaan keksinyt puhuttavaa.
Tiia katsahti mua lopulta, tai oikeastaan se katsoi, ja mä katsoin sitä – hetken aikaa hiljaisuudessa, kunnes Tiia käveli ovelle. Mä seurasin sitä hiuksiani haroen, koitin pysyä ihan coolina, kun astelin tummatukan perässä olohuoneeseen. Tiian pikkuveli ei ollut enää sohvalla, mutta pikainen vilkaisu parvekkeelle paljasti pojan olinpaikan. Se istui parveketuolissa käsi otsallaan ja poltti tupakkaa. Tiia loi lyhyen silmäyksen parvekkeelle, kunnes käveli keittiöön. Mä seurasin sitä, ja mun olo muuttui epämukavaksi, mutta en kehdannut enää häipyäkään. Laskin hupparin keittiön tuolin selkänojalle, kävin ottamassa lasiin vettä ja istuin alas, kun Tiia alkoi mitata kahvia keittimeen.
"Onks töitä viikonloppuna?" kysyin viritellen kuihtunutta keskustelua. Tiia napsautti keittimen päälle ja liikahti jääkaapille, vilkaisi mua silmäkulmastaan.
"Joo lauantaina, mutta sunnuntaina on vapaa", se kertoi ja näytti niin kuin sen olo olisi ahdistunut, mutta se yrittäisi pysyä rauhallisena. Hermostuttikohan sitä se, että sen pikkuveli oli täällä, kun mäkin olin. Vai hermostuttikohan sitä, kun mä olin kysynyt sen porukoista.
"Okei", nyökkäilin ja vilkaisin ikkunaan. Aurinko paistoi, mutta taivaalla seilasi silti uhkaavasti tummia pilviä. "Oisitko halunnu tehdä jotain sillon, siis vaikka sunnuntaina?" kysyin mahdollisimman kasuaalisti ja katselin Tiiaa, joka laski voileipätarpeita pöydälle. Tyttö pysähtyi pöydän viereen ja katsoi takaisin, ja lopulta sen suupielessä kävi hymy.
"Tehdään vaan", se vastasi.
"Jos on hyvä sää, niin vois käydä vaikka veneilee", mietin vähän rennommin ja hymyilin itsekin. Mä halusin viettää aikaa Tiian kanssa, enkä mä halunnut, että kävisi taas niin, ettei siitä kuuluisikaan mitään. Tiian levoton ilme pehmeni aavistuksen mun ehdotuksen myötä, sen huulille nousi uudelleen varovainen hymy.
"Ois tosi kiva", se sanoi ja mä katselin sitä tarkastellen, koitin lukea siitä jotain, mutta Tiiaa oli vaikea lukea. Olin sanomassa jotain vielä, jotain sellaista keventävää, mutta en ehtinyt, kun parvekkeen ovi kävi. Tiian katse siirtyi mun kasvoista olohuoneen suunnalle.
"Huomenta", Tiia lausahti veljelleen, sai vastaukseksi epämääräisen murahduksen. "Otatko sä aamupalaa?" tyttö kyseli perään, vilkuili olohuoneen suunnalle. Mä en nähnyt Henkkaa siitä.
"Ei kykene syömään mitään", kuului käheä vastaus olkkarin puolelta ja Tiia hymähti hiljaa. "Onks sulla mehua tai jotain?"
"Joo."
Tiia liikahti takaisin jääkaapille, nappasi tuoremehupurkin ja kaatoi juomaa korkeaan lasiin. Sitten Henkka ilmaantui keittiön puolelle, kalpeana ja huppu päässä, kasvoissa pieniä ruhjeita. Se ei ollut isokokoinen jätkä, aika lyhyt ja laiha, hukkui siihen harmaaseen huppariinsa, joka oli ainakin numeron liian iso. Se näytti ryytyneeltä ja kieltämättä vähän juuri sellaiselta stereotyyppiseltä tyypiltä, joka sekoili ja veti jotan muutakin kuin nelisataista buranaa. Enkä mä halunnut olla ennakkoluuloinen, mutta siltä se musta näytti. Se hieroi kasvojaan ja oli tarttumassa Tiian ojentamaan mehulasiin, mutta ei sitten tehnyt niin, kun tajusi mut. Se pysähtyi aloilleen ja näytti siltä, ettei ainakaan yhtään muistanut mun tulleen tänne myös eilen.
"Moi", tervehdin lopulta, koitin kuulostaa ja näyttää siltä, ettei riutuneen pojan olemus aiheuttanut mussa minkäänlaisia negatiivisia ennakkotunteita. Henkka tuijotti mua punoittavilla silmillään otsa rypyssä ja katsoi sitten Tiiaa.
"Mitä vittua?" se sitten pukahti levottomasti ja mun kulmat kohosivat ihmetyksestä. Tiia rypisti otsaansa ja katsoi pikkuveljeään. "Miks toi on täällä – mitä sä – panetko sä sitä?"
Onneksi mä en ollut ottanut kulausta vesilasistani, koska mä olisin varmaan purskauttanut vedet suustani. Mä katsoin Henkkaa ja Tiiaa suutani aukoen ja Tiian otsa meni vielä enemmän ryppyyn. Henkka puhui niin kuin mä en edes olisi paikalla, ja se puhui niin kuin se tietäisi mut. Tai varmaan se sitten tiesi – helvetin kiva, mä vihasin taas vähän sitä, että mä olin Kiuruharjun kylän rikkaimman suvun poika. Mä vihasin taas vähän sitä, että mut tiedettiin täällä. Mitä ikinä Henkka ajattelikin musta tai meidän suvusta, se ei ainakaan selvästi ollut mitään positiivista.
"Mitä hittoa?" Tiia äännähti kipakasti ja laski mehulasin tiskipöydälle.
"Mitä ite? Ootko sä niin rahapulassa vai mitä sä hengaat ton kanssa?" Henkka laukoi tosi levottomana ja liikahteli hermostuneesti. Okei, se tosiaan tiesi mut. Mun sisällä kuohahti spontaani ärtymys ja purin poskeni sisäpintaa, etten olisi sanonut mitään peruuttamatonta. Tiia tosin näytti suuttuvan myös.
"Haista Henkka paska", tyttö sihahti ihan estottomasti ja ärtyneesti. "Jos Akseli ei ois voinu kuskata viime yönä, niin mä en tiedä miten mä olisin saanu sut pois sieltä Aatun luota", Tiia jatkoi samaan sävyyn, ja mun olo muuttui vaikeaksi, enkä mä tiennyt miten päin olla. Olisi pitänyt sittenkin vaan lähteä, tämä ei tosiaan näyttänyt etenevän hyvään suuntaan. Mua hermostutti.
"No ei sun olis tarvinnu hakee mua sieltä", Henkka ärähti ja otti hupun päästään, hieroi tummaa tukkaansa.
"Totta kai tarvitsi, tiiä miten pahasti Roope ois sut mukiloinu, jos sä olisit jääny sinne", Tiia tylytti takaisin levottomana ja mä vääntelin käsiäni pöydän alla.
"En mä pelkää sitä."
"No sit sä oot idiootti", Tiia tuhahti.
"Muutenkin Tiia – mitä sä meet puhumaan Joonalle mun asioista, se soitti mulle eilen ja kysyi oonko mä kusessa joidenkin sen isoveljen bisnesten takia", Henkka puhui tosi hermostuneena ja mä vilkaisin sitä. Joona Koskisen nimen kuuleminen tuntui kai oudolta sen suusta. Ylipäänsä koko keskustelu tuntui oudolta ja tavallaan kammottavalta, epätodelliselta. "Mä en tarvii mitä helvetin lapsenlikkaa!"
"No nähtävästi tarviit!" Tiia kivahti ja mä säpsähdin vähän sen kovaa äänensävyä. Mä kyllä ymmärsin, että sen pikkuveli aiheutti käytöksellään suuttumusta. Kyllä mussakin aiheuttaisi, tai aiheutti jo nyt, vaikkei Henkka ollut mun veli, tai edes mikään tuttu.
"Vittu", Henkka ärisi ja hieroi levottomana käsiään. "Nytkö sulla on oikeus moralisoida mua, kun liikut vähän paremmassa seurassa?" poika jatkoi kuitenkin vedettyään henkeä. Se vilkaisi mua levottomana ja katsoi sitten taas Tiiaa. Mun alkoi olla vaikea pitää suutani enää kiinni, vaikea olla puolustamatta itseäni, kun Henkka laukoi tuollaista.
"Älä jaksa", tyttö sanahti huokaisten.
"Mitä jaksa?" Henkka tuhahti. "Mistä lähtien sä oot leikkiny jotain porvariprinsessaa – mitä? Syöttekö te yhessä kaviaaria porealtaassa ja ajelette isin ostamalla autolla?" poika jatkoi Tiialle erittäin provosoivasti ja ivaten, enkä mä enää voinut vaan kuunnella. Jotenkin vaan kiehahti, mulla kiehahti usein yllättävänkin nopeasti.
"Mitä helvettiä sä selität?" pukahdin levottomasti ja Henkan katse siirtyi muhun. Koko tyyppi raivostutti mua saman tien aivan mielettömästi. Se oli jotenkin ihan hemmetin levoton ja kierroksilla, enkä mä tiennyt oliko se normaalistikin sellainen, vai johtuiko se musta, vai oliko sillä vaan ihan jäätävä olo ja krapula. Mä näin miten Tiia sulki hetkeksi silmänsä, ilmeisesti tosi väsyneenä meneillään olevaan keskusteluun.
"Ei kuulu sulle", Henkka sihahti mulle ja mä olin jo laukomassa jotain tylyä takaisin, mutta Tiia ehti puhua ensin.
"Henkka lopeta", tyttö lausahti, nyt vähän vähemmän vihaisesti, ja enemmänkin väsyneen pyytävästi. Henkka puri huultaan levottomana, kunnes nappasi mehulasin pöydältä ja käännähti.
"Mä käyn polttaa toisen tupakan", se murahti matalasti ja mä auoin suutani, yritin pitää ilkeät, hermostuneet sanat kieleni takana. Suoraan sanottuna tuntui raivostuttavalta, ja erittäin paskalta, että Tiian pikkuveli laukoi tuollaisia juttuja tuntematta mua ollenkaan. Levottomana katsoin, kun poika laahusti mehulasinsa kanssa olohuoneeseen, ja vilkaisin sitten Tiiaa. Tyttö näytti tosi harmistuneelta ja ahdistuneelta, ja kun parvekkeen ovi kävi, niin se katsahti mua.
"Anteeks", se huokasi raskaasti ja mä purin hammasta pyöritellen päätäni. Eihän tämä Tiian vika ollut.
"Mun on varmaan parempi nyt lähtee", vastasin rauhattomasti, kiertelemättä, ja nousin keittiön pöydästä. Tiia ei laittanut vastaan, kai se oli samaa mieltä. Join vesilasini muutamalla kulauksella tyhjäksi ja laskin tiskialtaaseen, nappasin hupparini tuolilta ja kävelin sitten keittiöstä olohuoneeseen. Kiva olo oli viimeistään nyt ihan tipotiessään, mua ärsytti ja harmitti. Tiia seurasi mua eteiseen ja mä käännähdin katsomaan sitä, kun se laittoi myös kengät jalkaansa.
"Mä saatan sut alas", se selvensi hiljaa ja mä nyökyttelin, kunnes laitoin Niket jalkoihini ja avasin ulko-oven. Otin puhelimen collegehousujen taskusta ja vilkaisin näyttöä, jossa oli muutama viesti. Kello näytti puolta yhtätoista. En jaksanut avata WhatsAppia, vaan laitoin luurin takaisin taskuun, kävelin rappusiin. Tiia laittoi oven kiinni ja seurasi mua, alas asti, kunnes ulko-ovella seisahtui. Mä pysähdyin myös, edelleen levottomana, laskin käteni rapun ulko-oven kahvalle ja siirsin katseeni Tiiaan. Hetken aikaa me katsottiin toisiamme.
"Henkka on idiootti, mä oon pahoillani", Tiia lopulta avasi suunsa ja vilkaisi kenkiään, vei huokaisten tummia hiuksia korvan taakse.
"Tuli ainakin selväks mitä mieltä se on musta, vaikka eihän se ees tunne mua mitenkään", vastasin synkeästi vilkaisten ulko-oven lasituksen kautta pihalle.
"Sillä ei todellakaan ollu mitään oikeutta puhua susta noin", Tiia sanoi ääni värähtäen ja mä käänsin katseeni siihen. "Mä en tajua miks sen pitää olla tollanen, se on varsinkin darrassa aina just tollanen vittumainen", tyttö jatkoi tuohtumusta äänessään ja mä hymähdin hiljaisesti. "Vaikka en mä kyllä silti odottanu, että se laukois mitään tollasta."
Mä mietin väkisin, että ehkä Tiia oli ajatellut musta samalla tavalla vielä muutama viikko sitten, ennen kuin me oltiin tutustuttu. Ja varmaan olikin. Inhotti kaikki ennakkoluuloisuus, vaikka mä tiesinkin, etten ollut itse paras puhumaan mistään sellaisesta. Mä olin itsekin ajatellut Tiiasta yhtä sun toista, ja aiemmin mä olin ajatellut tosi pahasti myös vaikka Joonasta, ihan vaan siksi, kun se oli Roopen veli. Turhautti silti, tuntui epäreilulta.
"Niin", mä huokasin ja työnsin kädet housujen taskuihin. "Vituttaa vaan, kun puoli Kiuruharjua ajattelee musta ties mitä vaan mun sukunimen takia", jatkoin tosi suoraan, peittelemättä, ja Tiia nyökkäili. Olinhan mä tottunut, mun isä ja Samuelin isä olivat aina olleet esillä täällä, ihan mun lapsuudesta asti. Kaikki täällä olivat salettiin googlanneet paljonko mun isän firma nettosi vuodessa.
Ja mä olisin halunnut olla vaan tavallinen, ihan tavallisen keskiluokkaisen perheen tavallinen poika.
"Mä ymmärrän", Tiia vastasi varovasti. "Tai en mä ehkä aiemmin tajunnu, miltä se susta tuntuu, mutta tajuun nyt", se jatkoi katsellen mun silmiin vakavana. Tuntui hyvältä, kun se sanoi noin, jotenkin helpottavalta ja lohdulliselta.
"Kiitti siitä", sanoin rauhallisemmin. Tiia liikautti kättään ja laski sen varovasti mun kahvalla lepäävälle kädelle. Rinnan alla hiillos alkoi kyteä, muuttui lepattavaksi liekiksi ihmeellisen nopeasti.
"Älä välitä mun veljestä", se sanoi painokkaasti ja lopulta mun suupieleen nousi hymy.
"Okei, jos sä niin käsket", vastasin ja sain Tiian vastaamaan mun hymyyn.
"Käsken."
Mä naurahdin hiljaa. Ahdistus ja levottomuus hälvenivät aavistuksen, eikä siihen lopulta tarvittu kuin yksi hymy. Tiian käsi lepäsi mun kädellä vielä pienen hetken, niin kuin viivytellen – tai ehkä mä vaan kuvittelin. Lopulta se siirsi kätensä pois, katsoi ulos ja kiersi kädet ympärilleen. Mä katselin sen kasvojen sivuprofiilia ja halusin nostaa käteni ja koskettaa, mutta pysyin aloillani.
"Nähdäänkö sunnuntaina?" kysyin kohta ja sain Tiian mietteliään katseen siirtymään ulkoa muhun. Tyttö laski kädet ympäriltään ja kallisti aavistuksen päätään.
"Nähdään", se vastasi lämmin sävy äänessään ja mä hymyilin. Tiiakin hymyili, sai liekin roihahtamaan vallattomammin. Mä olisin halunnut tehdä jotain, tai sanoa Tiialle enemmän, mutta en rohjennut. Otin housujen taskusta auton avaimet, pyörittelin niitä kädessäni, kunnes vilkaisin ulos.
"Laitetaan viestiä", sanoin lopulta, enkä olisi tahtonut mennä, teki mieli vitkastella.
"Joo."
Me katsottiin toisiamme, hiljaa ja aika kauan. Ja lopulta Tiia naurahti, kai sille hiljaisuudelle. Ja mäkin naurahdin, kunnes työnsin selälläni oven auki, otin pari askelta taaksepäin pihalle.
"Moikka."
Tiia nosti kättään.
"Moikka", se vastasi hymy suupielessään. Mä hymyilin takaisin, kunnes käännyin.
Ehkä Tiian veljen puheet vähän vaivasivat, jäivät jonnekin pääkoppaan kummittelemaan, mutta en halunnut ajatella niitä. Ei mun pitäisi välittää, ei Tiia ajatellut sillä tavalla, kuin Henkka. Vilkaisin taivaalle silmiäni siristellen ja kävelin pihan poikki parkkipaikalle. Avasin auton ovet, lysähdin ratin taakse ja puhalsin hitaasti ilmaa keuhkoistani. Ihan rauhassa vaan.
Otin puhelimen taskustani ja katsoin viestit, joista yksi oli äidiltä ja ne muut jätkien ryhmäkeskustelusta. Pojat pohtivat juhannussuunnitelmia, kun Niklaksen porukoiden mökille, jossa me oltiin oltu pari viimeisintä juhannusta, ei sittenkään päässyt. Mä kirjoitin, että voitaisiin juhlia meillä, jos ei olisi muuta paikkaa. Juhannus olisi jo päälle viikon päästä.
Laskin puhelimen vänkärin penkille ja otin hanskalokerosta aurinkolasit, nakkasin silmilleni ja käynnistin auton. Aurinko paistoi kirkkaasti, kun mä lähdin ajamaan kotiin, mutta tummat pilvet näyttivät lisääntyvän. Myöhemmin varmaan sataisi.
*
Eelis tuli ihan yllättäen seuraavana päivänä Harjulle, ihan itsekseen, ilman Sonjaa. Se vaan laittoi täysin yllättäen iltapäivällä viestiä, että hyppäsi juuri bussista, ja kyseli multa, että olinko mä kotosalla. Eeliksen näkeminen ilahdutti, todellakin, lukioaikoina me hengattiin tyyliin koko ajan yhdessä, mutta nyt kun se asui Joensuussa, niin välimatkan takia tuli nähtyä liian harvoin. Eikä me oltu armeijan aikaankaan nähty kovin usein, kun se oli ollut eri palveluspaikassa ja ymmärrettävästi viettänyt suurimman osan inttilomistaan Sonjan kanssa.
Niinpä mä hyväntuulisena ajelin kylälle ja noukin Eeliksen kyytiin. Oli niin kiva nähdä sitä, ihan kahdelleen. Niklas ja Tumppi ja Iivo ja muut olivat huippuja, ja porukalla oli kivaa viettää aikaa, mutta joskus sitä vaan kaipasi sellaista kahdenkeskistä aikaa parhaan frendin kanssa.
"Mikäs spontaani ikävä sulla iski Kiuruharjulle?" kysyin letkeästi, kun punaiseen t-paitaan ja tummiin farkkuihin pukeutunut kundi lysähti pelkääjän paikalle aseman pihalta. Aurinko paistoi taas, vaikka yöllä oli tihkuttanut vettä.
"Sua tuli ikävä", Eelis naurahti huolettomaan tyyliinsä ja pörrötti tummanruskeaa, kiharaan taipuvaa tukkaansa.
"Kuulostat ihan Tumpilta", mä mietin huvittuneena ja tiputin aurinkolasit silmilleni. Eelis naurahti uudelleen, avasi vähän auton ikkunaa ja asetteli aurinkolaseja paremmin kasvoilleen. "Ei mut ihan totta, mitä sä täällä?" kysyin, kun käänsin BMW:n isommalle tielle. Eelis nojasi käteensä ja hieroi leukaansa, lopulta huokasi vähän.
"Sonjan kanssa riitaa", se sitten lausahti synkemmin, koitti silti selvästi pitää rennon olemuksensa kasassa. Eelis oli mielettömän chilli jätkä, sellainen huoleton, joka ei stressannut mistään. Se oli aina tasapainottanut mua. Nyt se kuitenkin näytti tuskastuneelta ja mä rypistin otsaani.
"Vakavaakin?" kysyin ja Eelis kohautti olkiaan, otti lopulta aurinkolasit silmiltään. Mä vilkaisin sitä nopeasti ja kohta uudelleen. Sen silmät punoittivat, se oli itkenyt.
"Hei mitä nyt?" kysyin huolestuneena ja samassa kaarsin auton K-marketin parkkipaikalle, pysäytin yhteen ruutuun. Laskin kädet ratilta, nostin aurinkolasit päälaelleni ja käänsin kunnolla katseeni Eelikseen. Se tuijotteli eteensä huultaan purren ja hieroi levottomana leukaperiään.
"En mä tiiä, ollu nyt vähän hankalaa ja nyt oli ihan kauhee riita ja Sonja puhu jotain jostain tauosta", se pukahti, ja sen ääni särähti, rikkoutui palasiksi viimeisen sanan kohdalla.
Mä aukaisin suutani hämilläni – jotenkin sitä oli naiivisti ja vähän tyhmästi aina kelannut, että Eeliksellä ja Sonjalla meni aina hyvin. Sitä oli ajatellut, että ne olivat sellainen unelmapari, jolla ei ollut koskaan vaikeaa, vaikka kai kaikissa suhteissa oli joskus. Mä olin aina ollut vähän kateellinen niiden parisuhteesta, ne olivat seurustelleet hemmetti ysiluokalta saakka, eli ihan ikuisuuden. Mä muistin vieläkin elävästi miten ihastunut Eelis oli ollut silloin viisitoistavuotiaana pojankloppina, miten onnellinen se oli ollut, kun Sonja oli vastannut sen tunteisiin. Miten ne olivat meidän lukion vanhojen tansseissa olleet kiistatta kaikista suloisin tanssipari.
Tutuisi oudolta, jos olisi Eelis ilman Sonjaa ja Sonja ilman Eelistä.
"Hemmetti", mä lausahdin. "Olisit soittanu mulle jo aiemmin", jatkoin ja Eelis vilkaisi mua. Kyllä se tiesi, että se pystyi puhumaan mulle kaikesta. Kyllä se puhuikin, mutta yleensä sillä ei ollut mitään avauduttavaa, ei mitään purettavaa sydämellään. Mulla oli aina ollut sitäkin enemmän, ja Eelis oli aina kuunnellut – se oli korvaamaton ystävä. Se oli ollut mun tukena, kun Ilona kuoli, se oli ollut aina paikalla ja jaksanut kuunnella, ja kestänyt mun raivokohtauksia ja kiukuttelua ja pahaa oloa. Se tiesi, miten romuna mä olin ollut ja miten paljon mä edelleen kipuilin Ilonan takia. Miten mä saatoin mennä ihan yhtäkkiä vaan tosi palasiksi, jos Ilona tulisi puheeksi – edelleenkin.
"Niin", Eelis mumisi ja vilkaisi auton ikkunaan. "En mä haluu menettää Sonjaa, mä rakastan sitä enemmän ku mitään", se sitten lähes parahti, epätoivoisesti ja surkeana. Mun sydäntä vihlaisi ja lopulta mä avasin turvavyöni, liikahdin lähemmäs, kiersin käteni Eeliksen harteiden ympärille. Se oli hontelo jätkä, oli aina ollut, se oli puolet mua pienempi, mä vaan rutistin sen mun kainaloon tosi isovelimäisesti. Vaikka siis, Eelishän oli mua suunnilleen kuukauden vanhempi.
"Et sä menetä sitä, kyllä te saatte puhuttua teidän riidat selväks", puhuin ja tahdoin uskoa sanojani. Eelis värähti vähän, nosti käden kasvoilleen.
"Vittu Aksu jos Sonja haluu erota –"
"Hei oikeesti, älä mieti tollasta", keskeytin rauhallisesti ja kuitenkin päättäväisesti.
"Se sano, ettei se jaksa nähdä mua vähään aikaan, niin mä tulin tänne – meen nyt porukoille pariks päiväks ja rukoilen, ettei Sonja jätä mua", Eelis purkautui hengästyneenä ja mä puristin sen hartioita kovemmin. Oli erikoista ja mielettömän surullista kuunnella Eeliksen puhuvan tuollaista, noin synkkiä juttuja. Se jaksoi aina olla tosi positiivinen.
"Ei se jätä sua, eihän se ees oo sanonu mitään sellasta – eihän?" puhuin vakavana ja Eelis huokasi, pyöritti kuitenkin päätään.
"No ei se puhunu erosta, mutta tauosta ja se oli tänä aamuna niin – ihan niin kuin se ois kyllästyny muhun", Eeliksen ääni väreili ja oli täynnä surua. "Vastahan me muutettiin yhteen, kaiken piti olla hyvin."
Mä purin huultani otsa rypyssä.
"Tuskin se on suhun kyllästyny, toi yhteenmuuttaminen on vaan tosi iso muutos", puhuin sitten, yritin kuulostaa jotenkin hyvin rationaaliselta, vaikka eihän mulla ollut kokemusta tällaisesta. Nelli oli ollut mun ainoa tyttöystävä, eikä me oltu kuitenkaan oltu yhdessä kovin kauaa, saatika edes puhumisen tasolla mietitty mitään yhteenmuuttoa. "Tiiätkö, mä veikkaan, että tällanen parin päivän erossa oleminen on ihan jees, saatte molemmat vähän rauhottua – ja sitten puhut Sonjalle, kyllä kaikki järjestyy, se rakastaa sua", jatkoin rauhoitellen, sain Eeliksen nyökyttelemään.
"Ehkä sä oot oikeessa", se mietti huokaisten. "Jotenkin vaan alko tossa bussimatkalla kelailla pahinta, tuli ihan kauhee paniikki."
"Älä hei mieti mitään tollasta erojuttua, kyllä te saatte asiat kuntoon", tuumasin rohkaisevasti ja taputin Eelistä veljellisesti olkapäähän. Se katsahti mua ja hymyili vähän. Mä hymyilin myös.
"Kiitti Aksu", se lausahti vilpittömästi ja mä pörrötin sen tukkaa. "Ollu jätkää oikeesti ikävä."
Mun hymy leveni.
"Suakin pässi", virnistin.
Oikeasti pässi oli Eeliksen lempinimi mulle, koska mä olin sen mielestä välillä jääräpäinen. Ehkä mä sitten joskus olin, tai olin joskus ollut. Eelis taas oli maailman sovinnollisin jätkä, tai ehkä Tumpin lisäksi – silloin, kun mulla ja Iivolla oli ollut lukiossa kränää Joonan takia, Eelis oli patistanut mua sopimaan. Ja lopulta mä olin höllännyt vähän, Eelis sai mut hölläämään.
"Just", tummatukka naurahti.
"Tiiätkö mitä?" kysyin sitten ja laskin käteni Eeliksen hartioiden ympäriltä. "Entä jos haetaan kaupasta muutama bisse ja mennään meille, saunotaan ja jauhetaan vaan paskaa ja jotain?" ehdotin, toivoin, että saisin Eeliksen olon paremmaksi. Ja kyllä mä kaipasin sen seuraa, se oli mun paras frendi, niin kuin veli.
"Oikeestaan mä toivoinkin, että sä ehottaisit jotain tollasta", Eelis myönsi ja naurahti lopulta, ilme asteen verran kirkaampana. Mä sammutin auton virnistäen ja otin avaimen virtalukosta. Sitten me noustiin autosta ja lähdettiin kävelemään parkkipaikan poikki kaupan oville.
Eelis ei puhunut Sonjasta mitään enää, kun me ajeltiin kylältä meille, mutta mä tiesin, että muutaman oluen jälkeen se kyllä avautuisi viimeistään ihan kunnolla. Eelis oli vähän alkoholiin menevä, ei mitenkään huolestuttavalla tavalla tai mitään, se vaan oli sellainen tyyppi, joka oli bileissä tai baarissa usein kaikista kovimmassa tuiskeessa. Mutta sillä oli aina tosi hauskaa kännissä, se ei alkanut velloa humalassa pahoja keloja, niin kuin mulla oli toisinaan tapana.
Me korkattiin kaljat jo pihassa, kun mä sain auton parkkiin, ja suunnattiin sitten etuoven kautta sisälle taloon.
"Täällähän on sotkua", Eelis kommentoi lempeästi naljaillen, kun me oltiin riisuttu kengät ja suunnattu peremmälle.
"Haistapa paska", naurahdin, vaikka olihan se oikeassa. Äidin siivoushulluus ei tosiaan ihan näkynyt täällä, keittiö oli täynnä astioita, jotka eivät olleet löytäneet tietään tiskikoneeseen, ja mun vaatteita lojui sohvalla ja tuolien selkänojilla. Pitäisi siivota, ainakin viimeistään sitten, kun Tiia tulisi tänne.
Ajatus tummatukkaisesta tytöstä sai mun suupielissä vilahtamaan pienen, salaisen hymyn.
Me pelattiin Eeliksen kanssa sisällä pleikalla jonkin aikaa, niin kuin ennen vanhaan. Huudettiin änärissä, heiluttiin ja tönittin toisiamme kylkiin, niin kuin pikkupojat. Sellainen oli vaan mieletöntä, kenenkään kanssa mä en voinut olla niin vapautunut ja typerä kuin Eeliksen. Oli tosi hauskaa, vaikka mä tiesinkin, että Sonja vaivasi edelleen Eelistä. Muutaman oluen, useamman lätkämatsin ja rennon läpänheiton jälkeen mä kävin laittamassa meidän rantasaunan päälle. Oli meillä vasta remontoitu sähkösauna talossakin, mutta puusauna oli paljon parempi. Siinä oli sellainen oma fiilis.
Eelis tupakoi meidän terassilla, kun mä sitten kävelin rantasaunalta takaisin talolle. Ruohikko tuntui kostealta sandaalien peittämissä jaloissa, mutta ei satanut kuitenkaan. Alkuilta oli ihan lämmin. Mä otin huikan tsekkiläisestä pullokaljasta seisahtuessani Eeliksen seuraan terassille. Jätkä tuijotteli mietteliäänä ympärilleen, nojaili kaiteeseen bissetölkki toisessa kädessä. Sisältä kuului vaimeana musiikkia.
"Mietitkö Sonjaa?" kysyin katse Eeliksessä. Mä olin hiprakassa, sellaisessa kevyessä ja utuisessa alkukännissä, jonka muutama olut sai aikaan. Mä en ollut ikinä kestänyt alkoholia kovin hyvin, toisaalta mä nyt joinkin aika vähän. Eelis nyökytteli otsa rypyssä ja siirsi pörröistä, kihartuvaa tukkaa taakse.
"Jotenkin sitä on vaan ehkä pitäny itsestäänselvyytenä, että Sonja on aina siinä, ja nyt kun – nyt kun on ollu vaikeempaa, niin on vaan tajunnu, etten mä nyt vittu voi pitää sitä itsestäänselvyytenä", Eelis avautui samassa tosi suoraan ja pureskeli alahuultaan. "Jumalauta mä rakastan sitä vaan niin paljon, ei mistään tulis mitään ilman sitä."
Mä hymyilin vähän.
"Mä tiiän", sanoin ja nojauduin kaidetta vasten. "Ja Sonjakin tietää, mutta sun varmaan kannattaa kuitenkin sanoo noi sanat sille", jatkoin pyyhkäisten vaaleaa tukkaani.
"Niin, mutta ei ehkä nyt, mä oon jo vähän kännissä", Eelis tuumasi hymyillen aavistuksen. "Kyllä mä teen kaikkeni, että se leppyy ja tajuaa."
"Ostat vähän ruusuja ja suklaata", heitin puolivitsillä ja Eelis nauroi.
"Huikeita parisuhdeneuvoja hei, ihmekään kun sulla ei oo naista", se aukoi toverillisesti mulle päätään ja mä avasin suuni sen sanoille.
"Ai jumalauta Eelis, siis toi sattu!" huudahdin vieden käden sydämmelleni muka kovinkin loukkaantuneena, ja Eelis tyrskähti mulle.
"Anteeks, ihan paska läppä", se myönsi pahoitellen ja taputti mua olalle.
"Saat anteeks, vaikka kolhasit kyllä aika kipeesti mun yksinäistä sielua", vastasin huvittuneena ja virnistin, kun Eelis nauroi. Kulautin pulloni tyhjäksi ja laskin terassin kaiteelle, työnsin sitten kädet harmaiden collegeshortsien taskuihin.
"Ootko muuten – ootko Nelliä miettiny enää?" Eelis kysyi kohta vakavammin, aihetta vaihtaen, ja mä pudistelin päätäni.
"En tosiaankaan", vastasin rehellisesti. "Ei vois vähempää kiinnostaa", jatkoin.
Ja tottahan se oli, Nelli sai luvan tehdä mitä vaan sen Nooansa kanssa, ei mulla ollut mitään kiinnostusta koko ihmiseen enää. Ei ollut ollut aikoihin.
Yhteen toiseen sen sijaan oli.
Ja voi luoja, kun mä olisin halunnut vaan avautua Tiiasta Eelikselle, kertoa ihan kaiken. Hullua jotenkin, etten mä ollut kertonut Eelikselle, mitä kaikkea oli tapahtunut Harjulla, kun se oli ollut poissa. Hullua, ettei se tiennyt Tiian ja mun erikoisista väleistä, tai siitä mitä mä tunsin, miten ihastunut mä olin.
Ja mä kelasin vaan, että jos kyseessä olisi joku muu tyttö kuin juuri Tiia Kulmala, niin mä olisin jo kertonut Eelikselle kaiken, aikoja sitten. Kun kyse oli Tiiasta, niin tuntuikin vaikeammalta, vaikka eihän Eelis ollut ennakkoluuloinen, tai mitään. Ei sekään tuntenut Tiiaa, tiesi vaan samalla tavalla, kun mäkin oli tiennyt – yläkouluajoilta.
Mä hain lopulta uuden kaljan ja me istuskeltiin Eeliksen kanssa terassilla, jauhettiin kaikenlaista melko kevyttä. Ja mä odotin jotain hetkeä, että mä voisin kertoa Tiiasta. Mä tiesin, että mun olisi pakko saada sanoa sille, pakko kertoa tänään, mä halusin avautua, puhua, purkaa sydäntä.
Kun sauna oli lämmennyt, mä etsin meille pyyhkeet ja me paineltiin juomiemme kanssa pihan poikki rantasaunalle. Ilta-aurinko ei enää lämmittänyt niin paljon, mutta mä mietin silti, että voisi käydä uimassa. Hentoinen, virkeä humala humisi pääkopassa, sai olon kevyeksi ja huolettomaksi, sellaiseksi tosi rentoutuneeksi ja tavallaan letkeäksi. Eeliskin oli kännissä, se höpötti normaalia enemmän ja normaalia kovemmalla äänellä, paljon normaalia eläväisemmin ja innokkaammin.
Me heitettiin vaatteet päältä ja paineltiin suihkun kautta saunaan. Ja Eelis kirosi, kun mä otin sen mielestä liian kovia löylyjä, niin kuin aina. Se ei kyllä kestänyt kuumuutta yhtään. Aina Tumpin kanssa me vedettiin jotain tosi lapsellisia saunakisoja, tai oltiin vedetty silloin ennen. Humalassa tietysti, eikä kumpikaan koskaan suostunut luovuttamaan.
Eelis lähti hetken löylynheiton jälkeen pihalle tuulettumaan, eli röökille, ja mä jäin istuskelemaan saunan ylälauteelle silmät kiinni. Saunominen oli niin rentouttavaa, vaikka kalja nousikin ihan liian helposti päähän, kun istui kuumassa tarpeeksi kauan. Kaikista parasta oli saunoa kunnon lenkin tai urheilusuorituksen jälkeen, sai lihakset tosi rennoiksi ja sillä tavalla.
Mä heitin vielä yhdet löylyt, kunnes liityin Eeliksen seuraan ulos tummansininen pyyhe lanteillani. Jätkä istuskeli rantasaunan portailla tupakka toisessa kädessään ja pullo toisessa, ja mä lysähdin sen viereen. Otin kulauksen pullostani ja puhaltelin sitten ilmaa keuhkoistani. Hyttyset tulivat iholle saman tien, eivät paljon verenhimoissaan karttaneet röökinsavua. Mä lätkäisin pari ötökkää käsivarteeni ja vilkaisin sitten vieressä istuvaa kaveriani.
"Heitä tupakka", tuumasin tosi spontaanisti ja Eelis kohotti kulmiaan vilpittömän ihmeissään.
"Pehmenikö sulla pää tuolla lölyissä?" se kysyi huvittuneena nakatessaan röökiaskinsa mulle. Mä vaan naurahdin. En mä polttanut ikinä – siis en todellakaan ikinä. En humalassa, enkä muutenkaan koskaan, olin maistanut pari kertaa, ja polttanut jopa yhden sikarin aikoinaan meidän lukion abiristeilyllä. Ja kyllä, rööki maistui jäätävän pahalta, enkä mä tajunnut, miten kukaan pystyi vetämään sitä.
"Varmaan", lausahdin kohauttaen olkiani ja otin portailla lepäävän sytkärin, sytytin itselleni tupakan. Jo ensimmäisten savujen jälkeen mä vaan irvistin ja yskin. "Joo hyi vittu."
Eelis alkoi nauraa humalaisella tavalla hervottomasti ja muakin nauratti. En kuitenkaan luopunut savukkeesta vielä, pyörittelin sitä vaan sormissani ja tuijottelin palavaa tulipesää. Huuhdoin suuta oluella ja vilkaisin sitten rauhallista rantaa. Kesäillat täällä landella olivat rentoja ja hiljaisia, kuului vaan satunnaista linnunlaulua, Kuikkien kutsuhuutoja ja jostain päin järveä välillä moottoriveneen hiljaista pärinää. Mä mietin taas Tiiaa, mä mietin, että mitähän se teki nyt, tai olikohan sen pikkuveli vielä siellä sen luona. Kelailikohan se mua yhtään.
"Mitä sä mietit?" Eelis kysyi kohta mun vierestäni, ja mä hätkähdin ajatuksistani. Vilkaisin vieressäni istuvaa kaveriani. Se otti savut röökistään, kunnes loi kysyvän katseen muhun. Mä hieraisin niskaani, jota tuntui yhtäkkiä kuumottavan vähän.
"Oikeestaan mietin yhtä tyttöö", totesin lopulta rehellisesti, ihan suoraan, ja naurahdin hiljaa, kun Eelis kohotti erittäin yllättyneenä kulmiaan. Rööki jäi roikkumaan hetkeksi sen huulille, ennen kuin se tajusi ottaa sen sormiinsa.
"Oho!" se sitten huudahti ja sen kasvoille levisi kujeileva virnistys. "Etkä oo sanonu meikälle mitään, että sulla on joku mielessä", Eelis jatkoi ja pörrötti märkiä hiuksiaan, niin, että kylmät pisarat lensivät myös mun päälle.
"Ei oo saanu suuta auki", kohautin puolustellen olkiani ja karistin tupakan tuhkaa maahan. "Enkä mä muutenkaan tiiä, että tykkääks se musta silleen muuten, kun kaverina", jatkoin mietteliäänä ja vilkaisin Eelistä sivusilmällä.
"No kannattasko vaikka kysyä?" Eelis naurahti ja mä irvistin sille.
"Se onkin tosi helppoo."
Jätkä vaan kohautteli olkiaan hymy suupielessään.
"Missä sä sen oot tavannu – tai siis, mitä helvettiä? Miten uus juttu tää on? Ootteko te nähny paljonkin?" Eelis sitten kyseli, ja kuulosti edelleen yllättyneeltä, että mulla oli joku mielessä. Ehkä se sitten oli yllättävää, en mä oikeastaan melkein ikinä ihastunut. Mä katsahdin kyselypuuskan saanutta Eelistä huvittuneena ja olin tumppaamassa polttamatonta tupakkaani tyhjään tölkkiin, mutta Eelis nappasi savukkeen mun sormista ja aikoi ilmeisesti polttaa sen loppuun.
"Ollaan me jonkun verran, tai on se ollu täällä meillä ja mä sen luona, ja se tulee tänne taas sunnuntaina", selittelin ja musta tuntui, että mun sydän alkoi läpättää vähän kovemmin, kun mä puhuin Tiiasta. Ja alkoikin, ja mun kädet hikosivat. Ei ollut kyllä yhtään kylmä, vaikka me oltiin istuttu pelkät pyyhkeet lanteilla siinä portailla jo hyvä tovi. Saunan tuoma höyry iholta oli kadonnut, hikipisarat eivät enää tipahdelleet.
"Ja et oo jumalauta kertonu mulle mitään, mä oon sun paras kaveri!" Eelis älähti järkyttyneenä ja levitti vähän käsiään katsoen muhun.
"Sori", ähkäisin ja Eelis pyöritteli päätään hyvin toruvasti, muistuttaen melkein mun äitiä. "Jotenkin kaikki vaan tapahtu niin yllättäen, tai en mä tiiä", jatkoin ja otin rohkaisevan kulauksen oluestani, nojasin sitten kyynärpäillä polviini ja annoin katseeni lipua tyynelle järvelle.
"Missä se asuu?" Eelis kysyi ja mä siristin silmiäni mietteliäänä, pyörittelin pulloa käsissäni, näpertelin etikettiä irti ihan tajuamattani.
"Täällä Kiuruharjulla."
Mä tiesin katsomattakin, että Eeliksen ilme oli vähintäänkin hämmentynyt ja aivan varmasti täynnä ihmetystä. Mä tiesin, ettei se ollut olettanut mun ihastuneen kehenkään harjulaiseen.
"Oikeesti?" Eelis lausahti yllättyneenä ja mä nyökyttelin, katsahdin vieressäni istuvaa jätkää. "Kuka se on?" Eelis sitten kysyi heti perään, hassulla tavalla tosi uteliaana, melkein innostuneena. Mun suupielessä häivähti hymy, ihan sellainen hillitty.
"Muistatko sä sen – sen Tiian yläasteelta?" vastasin kysymyksellä, vaikka tiesin, että Eelis muisti. Kiuruharju oli niin pieni paikka, eikä meidän yläkoulu todellakaan ollut ollut mitenkään suuri, joten käytännössä kaikki tiesivät siellä toisensa nimeltä, tai ainakin suunnilleen. Mä raaputtelin edelleen pullon etikettiä ja lopulta suoristauduin ja käännyin kunnolla katsomaan Eelistä, joka tuijotti mua tosi kummastuneena.
"Kulmalan Tiian? Sen Joonan kaverin?" se sitten kysyi varmistellen, niin kuin ei olisi ihan varma, että tajusiko se ketä mä tarkoitin. Mä nyökyttelin ja Eelis otti savut röökistään, kunnes tumppasi sen tyhjään tölkkiin. "Mitä ihmettä?" se sitten naurahti hämillään.
"Niin."
"Miten sä siihen oot törmänny? Tai sehän liikkuu ihan erilaisissa porukoissa, tai enhän mä tiiä oikeesti, ihmettelen vaan, että miten te ees ootte päätyny juttelee?" se puhui ja mä hymähdin. Ei Eelis puhunut pahalla, kyllä mä tiesin, se oli vaan ihmeissään. Ja mä tajusin, kun olihan tämä mustakin yllättävää.
"Tässä on ollu vähän kaikkee", vastasin ja Eeliksen huulille nousi hymy.
"Vähän kaikkee?" se toisti ja hymy sen kasvoilla levisi virneeksi. "Alahan kuule kertoo."
Mä nauroin hiljaa sen napakalle käskylle ja lopulta kulautin bisseni tyhjäksi, laskin pullon viereeni portaille. Eelis katsoi mua tosi odottavasti, melkein vaativasti, ja mä kohotin sille toista kulmaani. Ja kyllähän mä halusin kertoa sille, ja kyllähän mä tiesin, että se vaatisi mua kertomaan.
Joten mä kerroin.
Oikeastaan melkein kaiken, mitä oli tapahtunut. Mä kerroin Roope Koskisesta ja Henkasta ja Tiian avaimista ja yöpymisestä meillä, ja orvokeista ja mustikkapiirakasta ja meidän grillailusta. Ja mä kerroin, miten Samuel oli tullut paikalle silloin ja miten se oli puhunut Tiiasta, ja mä kerroin, miten mä olin toissayönä ollut Tiian vieressä yötä, kun sen pikkuveli oli sekoillut omiaan. Ja Eelis oli ihan ihmeissään, ja näytti siltä, ettei melkein uskonut mun sanojani.
"Siis tehän ootte nähny tosi paljon", se sitten mietti, kun mä lopetin puhumisen. "Ja Tiia tulee nyt sunnuntaina tänne?" se lisäsi perään ja mä nyökyttelin.
"Joo."
"Ihan vitun hyvä!" Eelis huudahti ja mä säpsähdin. Hemmetti sen ääni todellakin kohosi humalassa aina ihan uusiin sfääreihin. "Ootko sä ihan kusessa siihen?" se kysyi sitten perään virnistellen ja mä kohotin kulmiani sen kysymykselle.
"En mä tiiä, kai mä sit oon", myönsin vähän hämilläni ja kurotin nappaamaan saunaterassilla lepäävästä pussista uuden oluen. Eelis vihelsi ja tönäisi mua kylkeen edelleen virnuillen.
"No, millanen se Tiia on?" se sitten kysyi ja mä naurahdin.
"Mitä sä kyselet?" heitin takaisin ja sain kaverini kohauttelemaan olkiaan leveästi hymyillen. Hymy nyki munkin suupielissäni, kun mä avasin uuden oluen ja otin kulauksen. Tuntui tosi hyvältä jutella Eelikselle tästä, vaikka me oltiinkin humalassa.
"Kyllä mä eka kelasin siitä kaikkee, ja oli sekin tosi, niin ku, ennakkoluulonen mua kohtaan, mutta kun me ollaa tutustuttu, niin nyt – nyt mä mietin koko ajan, että haluisin vaan olla sen kanssa", kerroin tuijotellen oluttani ja hymyilin vähän, kun sitten katsahdin Eelistä. Sille ei tosiaankaan tarvinnut esittää, mä saatoin olla tällainen herkkis sen edessä. "Väkisin vaan välillä kelailee, että mitähän muut aattelee? Tai kun se Tiian pikkuveli oli niin tyly mua kohtaan ja sit se miten Samuel puhu Tiialle, niin –"
"No Samuel nyt on välillä ihan idiootti", Eelis pukahti keskeyttäen ja mä naurahdin nyökytellen. Ei Samuel oikein ollut koskaan kai ollut mun frendien suosikkityyppi, tai ainakaan Eeliksen ja Tumpin. Niklas sen sijaan tuli sen kanssa mielettömän hyvin juttuun. "Se kuvittelee kyllä itestään ihan liikoja", Eelis jatkoi irvistäen ja hymähdin.
"Niinpä", lausahdin hammasta purren. "Tiia meni kyllä jotenkin tosi paskaks, kun se näki Sampan", lisäsin otsa rypyssä ja katsahdin vieressäni istuvaa Eelistä.
"Ehkä sitä ahistaa ne kaikki juorut, mitä sillon yläasteella liikku", Eelis vastasi ja laski oluen kädestään. "Vaikka en mä kyllä ikinä uskonu, että puoletkaan niistä jutuista piti paikkaansa – porukka täällä vaan tykkää jauhaa paskaa."
Mä liikahdin vaikeana. Ei mua huvittanut puhua Samuelin ja Tiian monen vuoden takaisesta kännipanosta, ei todellakaan. Eikä varsinkaan siitä, miten paljon porukka jaksoi juoruta sen jälkeen.
"Niin", huokasin pyyhkäisten hiuksiani. "Jotain outoo siinä silti on."
"No tuskin, vanha juttu, turha sitä on miettiä", Eelis vastasi päättäväisesti ja puristi mua sitten olkapäästä. "Nyt sun kannattas vaan keskittyä siihen, että saat sunnuntaina kerrottua Tiialle noista sun tunteista", se ohjeisti hyvinkin viisaasti ja mun huulille nousi hymy.
"Niinkö?"
"No kyllä!" Eelis huudahti nauraen ja pörrötti mun tukkaa. "Ihan mieletön juttu", se sitten hymyili iloisesti ja mä nauroin hiljaa. Tuntui tosi kivalta, kun se sanoi noin, kun se oli noin iloinen. Mä mietin, että mun olisi ehkä oikeasti pakko kertoa Tiialle, silläkin uhalla, ettei se ajattelisi samoin musta. Jotenkin mä halusin kutenkin uskoa, että sekin tunsi jotain mua kohtaan. En mä ollut vaan voinut kuvitella niitä pitkiä katseita – enhän?
Me istuttiin Eeliksen kanssa vielä vähän aikaa siinä, ennen kuin paineltiin takaisin löylyihin. Ja me saunottiin aika kauan, juotiin ja juteltiin vaan. Fiilis oli mielettömän rento ja hyvä, mua hymyilytti melkein koko ajan. Ja saunan jälkeen me valvottiin vielä pitkä tovi sisällä, pelattiin ja kuunneltiin musiikkia. Eikä me lopulta juotu edes mitään perseitä, ja hyvä niin. Ei tarvitsisi aamulla olla ihan kuoleman kielissä.
Joskus puolen yön jälkeen mä tein Eelikselle pedin meidän sohvalle, ja kun mä sujahdin pienessä humalassa omaan sänkyyni, niin mä kelasin Tiiaa ja sitä, miten hyvältä oli tuntunut, kun se oli pitänyt musta kiinni.
*
Me ei oltu Eeliksen kanssa kumpikaan seuraavana aamuna ihan kamalan darraisia, vähän väsyneitä vaan. Me laiskoteltiin sohvalla ja pelattiin ja syötiin, eikä kummallakaan ollut erityisemmin kiire mihinkään. Eelis mietiskeli Sonjaa, ja se mietti, että soittaisi sille tänään, ja mä kannustin sitä tekemään niin. Hemmetti, että mä toivoin, että ne saisivat asiansa kuntoon ja välinsä selviksi. Ja pakkohan niiden oli saada, ne olivat hitto vie sellainen pari.
Iltapäivällä mä ajoin Eeliksen porukoilleen ja me sovittiin, että yritettäisiin nähdä vielä maanantaina, ennen kuin se lähtisi takaisin Joensuuhun. Kun palasin takaisin kotiin, niin mä päätin olla reipas ja siivota. Äiti varmaan pyörtyisi suorilta jaloilta, jos se näkisi meidän talon nyt. Se ei kestänyt pienintäkään sotkua tai likaa, se oli ihan hysteerinen kaikesta sellaisesta, kaiken piti olla ihan helvetin tip top. Joten mä sitten keräsin siellä täällä lojuvat vaatteeni ja laitoin pyykkikoneen päälle, siivosin tyhjät tölkit, laitoin astiat koneeseen, pyyhin pölyt ja keittiön likaantuneet pinnat ja imuroin. Rehkin ihan kunnolla, niin, että pian koko talo tuoksui sitruksenhajuiselta puhdistusaineelta.
Ja kun mä olin valmis, niin mun oli pakko olla tosi tyytyväinen itseeni. Heitin hionneen t-paidan päältäni ja hyväntuulisena, ihan uudenlaisella tarmolla vedin leukoja meidän salilla ja tein sellaisen melko kevyen treenin, kunnes päätin sitten lähteä ihan vaan lenkille. Eilisten kaljojen tuoma väsymys karisi vauhdilla pois, kun pääsi juoksemaan. Ja keli oli mainio, sellainen vähän viileä, vaikka aurinko paistoikin. Mä vaan diggasin hölkätä pitkin metsäteitä, ja niitähän täällä riitti.
Illalla mä pyörittelin puhelinta käsissäni ja pohdin, että kehtaisinko kysyä Tiialta, monenko aikaan mä voisin hakea sen huomenna. Mä en halunnut vaikuttaa mitenkään kuumottavalta, tai tunkeilevalta, tai jotenkin yli-innokkaalta. Lopulta kuitenkin naputtelin lyhyen viestin sohvalla löhöillessäni, ja Tiia vastasi aika pian, kysyi kävisikö joskus aamupäivällä ja mä vastasin myöntävästi, en yrittänytkään estellä suupieliin pilkehtimään ilmestynyttä hymyä. Sitten kysyin Eelikseltä, oliko se soittanut Sonjalle ja me viestiteltiin vähän aikaa. Olivat ne jutelleet kuulemma pitkään puhelimessa, ja ilmeisesti hyvin seurauksin, sillä Eelis vaikutti viestien perusteella iloiselta. Helvetin hyvä niin, tietysti.
Mä katsoin koko illan Netflixiä, lopulta nukahdin sohvalle ja heräsin siitä seuraavana aamuna hätkähtäen ja hämilläni. Kello näytti vähän vaille yhdeksää, kun mä nousin ylös ja painelin suihkuun. Viihdyin lämpimän veden alla pitkän tovin, mä vaan unohduin sinne, ennen kuin raahauduin keittiöön väsäämään aamupalaa. Tai en mä raahautunut, en mä ollut väsynyt tai mitään, päinvastoin, mä olin täynnä jotain mystistä energiaa. Nautin aamupalan talon terassilla, koska ilma oli tosi lämmin. Aurinko paistoi siihen terassille ihan täydellisesti kohti, ja niin se oltiin suunniteltukin – rakennettu sentilleen juuri siihen kohti, että aamuaringon säteet pääsivät hivelemään ihoa. Ja että äiti saattoi ottaa siinä aurinkoa, voi luoja.
Mä loikoilin vaan laiskasti aurinkotuolissa pelkissä shortseissa ja mussutin kinkkujuustovoileipää, niin kuin joku suomalainen turisti jossain Teneriffan biitsillä. Puuttui vaan bisse ja äijämäinen kaljamaha ja auringossa punaiseksi kärventynyt iho.
Aamiaisen jälkeen etsin Filan valkoisen t-paidan harmaiden collegeshortsien kaveriksi, ja koitin turhaan saada hiuksiani laitettua siististi. Mun pitäisi varmaan mennä parturiin, intin jälkeen mä olin antanut mun fledan vaan kasvaa ihan vapaasti. Ei kuitenkaan viitsinyt olla aina vaan lippis päässä, joten lopulta sutaisin sotkuisesti jotain geeliä päähäni, ja päätin, että se näytti ihan hyvältä. Vaikka oikeastihan mä halusin näyttää muultakin kuin vaan ihan hyvältä, kun Tiia tulisi meille taas.
Mä taisin olla ihan sekaisin, tai muuta sellaista.
Laitoin Tiialle viestiä, että tulisin vaikka joskus yhden aikaan hakemaan, ja kun kello sitten näytti puolta yhtä, niin mun kädet alkoivat hiota ja sydän hakata kovemmin. Nakkasin aurinkolasit silmilleni ja painelin autolle, ajoin huoltoaseman kautta, kun bensamittari lähenteli punaista, ennen kuin viittä vaille yksi seisautin Bemarin tutuksi tulleen kerrostalon eteen. Tiia ilmaantui rapun ovesta ulos melkein samaan aikaan, ja mun poskipäihin melkein sattui, kun mä vaan hymyilin niin leveästi.
Se oli niin sievä. Sillä oli olkapäät paljastava keltainen lyhythihainen ja raidalliset suorat kesähousut ja pitkät hiukset letillä ja aurinkolasit ja hennosti huulipunaa. Ja se hymyili mulle, kun se istui mun viereen vänkärin paikalle ja tervehti. Mä tervehdin takaisin ja katselin sitä ja halusin ottaa kiinni kädestä, mutta en kehdannut. Joten mä vaan vastasin sen tervehdykseen hyväntuulisesti ja kysyin, että miten sillä meni.
"Ihan hyvin, ihana sää ja kaikkee", se vastasi ja mä nyökyttelin, kun kaarsin auton keulan kohti tietä. "Mitäs sä oot puuhaillu?" se kysyi perään vetäessään turvavyön kiinni.
"Enpä ihmeitä, tai Eelis oli meillä perjantaina, saunottiin ja juotiin muutama kalja", kerroin rennosti ja vilkaisin vieressäni istuvaa tyttöä samalla, kun vaihdoin vaihteen isompaan.
"Okei", Tiia tuumaili hymy suupielessään ja katseli tietä, kunnes vilkaisi mua. "Toivottavasti sä et oo miettiny sitä – siis sitä, mitä Henkka sano sillon torstaina", se jatkoi ja mä pyörittelin päätäni. "Mä oon oikeesti tosi pahoillani, hävettää, kun sen piti olla tollanen urpo."
"Ei sun tarvii hävetä, enkä mä oo miettiny sitä", vakuuttelin ja avasin auton ikkunan puoleen väliin, kun oli niin kuuma. Kai mä vähän olin miettinyt, mutta en niin paljon, että se vaivaisi. Enkä mä muutenkaan suoraan sanottuna jaksanut jauhaa Tiian pikkuveljestä, joka ei kieltämättä vaikuttanut mun mielestä ihan kamalan kivalta tyypiltä. Kyllä mä tietysti kuuntelisin, jos Tiia haluaisi puhua siitä – mä todellakin tajusin, että se oli varmaan siitä huolissaan. Mä kelasin, että olikohan niillä ollut riitaa mun lähdettyäni.
"Tärkeintä, että sä et aattele musta silleen", lisäsin kohta puolivahingossa ja Tiia naurahti hiljaa.
"No mä osaan kyllä ajatella omilla aivoilla", tyttö vastasi ja mä virnistin sille seisahtuessani risteykseen. "Enkä mä halua, että Henkan sanat vaikuttaa mitenkään meihin – tai siis, tähän meidän kaveruteen."
Kaveruuteen.
Sana särähti inhottavasti, vaikka se oli todellakin vain sana. Kavereitahan me oltiin. Mä nyökyttelin.
"Ei vaikuta", sanoin huolettomasti. "Mäkin osaan ajatella omilla aivoilla."
"Ihan totta?" Tiia ihmetteli härnäten ja mä naurahdin.
"Joo, voitko uskoo?" mietin virnistäen ja näin sivusilmällä Tiian kasvoilla huvittuneen hymyn.
"Susta paljastuu koko ajan jotain uutta", se pohti ja mua nauratti, ja Tiiaakin nauratti.
"Voi kuule, sä et tiiä vielä mitään", heitin rennosti, aika itsevarmasti, ja vilkaisin Tiiaa, joka pyöritteli huvittuneena päätään. "Oliks liian klisee heitto?" kysyin perään.
"Vähän."
"No hemmetti."
Katsahdin tummatukkaa, joka katseli mua kasvoillaan leikkisä hymy. Se vaikutti tosi iloiselta, sen muutoin vähän alakuloisen oloinen olemus sädehti sellaista vilpitöntä aurinkoisuutta. Mäkin olin tosi fiiliksissä, tietysti. Mä halusin viettää Tiian kanssa koko päivän, olla vaan ja jutella ja hengailla.
Hetken päästä parkkeerasin auton meidän pihaan ja me noustiin kyydistä. Sää tuntui vaan lämpenevän, mittari hipoi varmasti ainakin kahtakymmentäviittä, eikä taivaalla seilannut yhtään pilveä.
"Kai sä viet mut tänään veneilee, kun lupasit?" Tiia kysyi rentoon sävyyn katsellen rantaan, ja kääntyi sitten mua päin. Sen huulille kohosi jälleen hymy. Mä nostin aurinkolasit pääni päälle.
"Mennään vaikka heti", vastasin hyväntuulisesti ja Tiiakin otti lasit silmiltään, kohotti mulle kulmiaan.
"Oikeesti?"
"Oikeesti", toistin naurahtaen ja liikahdin talolle päin. "Pitää hakee vaan avaimet sisältä ja jotain juomista mukaan."
Mä otin pari askelta taakse päin ja sitten Tiia seurasi mua. Mun sisintä kipristeli kutkuttavasti, ja mä toivoin, ettei aika menisi liian nopeasti. Tiia jäi lopulta terassin kupeeseen ihastelemaan kukkaistutuksia, ja mä kävin hakemassa kassakaapista veneen avaimen, ja jääkaapista pari pientä vichypulloa mukaan. Nappasin kaapistani mukaan kaksi hupparia, kun järvellä saattaisi säästä huolimatta tulla kylmä, kunnes suuntasin takaisin ulos.
"Oikeesti mua kyllä jännittää vähän, en mä oo ollu tollasen kyydissä ennen", Tiia kertoi, kun mä kävelin terassin raput puutarhan puolelle. Hemmetti, että se oli suloinen. "Pitäskö meillä olla pelastusliivit?" tyttö mietti katsellen mua ja mä hymyilin.
"Voin mä hakee sulle sellasen, jos haluut", vastasin ja Tiia puri huultaan.
"No ehkä mä en tarvii, mutta sun on parempi sit oikeesti pelastaa mut, jos jotain sattuu", se painotti.
"Etkö sä luota, että mä osaan ajaa venettä?" kysyin puolitosissani ja virnistin, kun Tiia levitti vähän käsiään. "Kyllä mä sut pelastan", lisäsin sitten perään vannottaen. Oikeasti isä tappaisi mut, jos tietäisi, että mä veneilin ilman pelastusliivejä, mutta se ei nyt ollut täällä. Kyllä mä tiesin, että se oli vastuutonta ja typerää, mutta olo oli jotenkin paljon vapaampi ilman ylimääräistä varustusta.
"Hyvä", tyttö tuumasi ja pyyhkäisi letistä karanneen hiussuortuvan korvan taakse. Se hymyili mulle aavistuksen, kun me lähdettiin vieretysten kävelemään kohti rantaa. Mun mielessä pyöri Eeliksen sanat, mutta mitä enemmän mä mietin sitä mitä se oli sanonut tunteiden kertomisesta, sitä vaikeammalta koko ajatus tuntui. Mun pitäisi oikeasti yrittää olla vähän rohkeampi.
"Tossa on lähellä sellanen saari, voidaan käydä kiertää se, siellä on törkeen kivat maisemat", puhuin jutustellen, kun me päästiin veneen luokse ja Tiia nyökytteli. Nakkasin juomapullot ja hupparit veneeseen, ja kehotin Tiiaa hyppäämään kyytiin. Se katseli mua epäröiden, joten lopulta mä ojensin tosi herrasmiesmäisesti sille käden ja tytön ilme suli huvittuneisuuteen, kun se otti kiinni mun kädestä ja astui veneeseen. Mua vaan hymyilytti.
Jotenkin tuntui kivalta näyttää, kun osasi jotain, siis ajaa vaikka venettä. Ehkä se oli joku miehinen juttu, en mä tiennyt. Enhän mä koskaan ollut liiemmin tykännyt pröystäillä taidoillani, tai mitään. Enkä mä nytkään mitään pröystäillyt, kunhan vaan tottuneesti irrrotin ankkuriketjut, hyppäsin itsekin kyytiin ja istuin paatin ratin taakse. Mä olin ajanut venettä tosi paljon, ihan pienestä asti, ja kun olin täyttänyt viisitoista ja saanut ajaa ihan luvan kanssa, niin mä olin vienyt Ilonan monesti vesille. Pikkusisko oli rakastanu veneilyä, melkein yhtä paljon kuin ratsastusta.
Tiia istui viereiselle penkille ja laski aurinkolasit syliinsä, katseli jotenkin jännittyneenä ympärilleen. Se istui aika liki, sen paljas käsivarsi hipoi mun omaani ja mä olisin halunnut mennä vielä vähän lähemmäs.
"On meillä ihan soutuvenekin, jos tää tuntuu liian pelottavalta", heitin kohta tunnelmaa keventäen ja Tiia käänsi katseensa muhun, nyrpisti nenäänsä melkein mielenosoituksellisesti.
"Ootpa hauska", se iski takaisin ja mä nauroin.
"Tiedetään."
Käynnistin veneen ja laskin käteni kaasukahvalle, työnsin ihan varovasti, että paatti liikahti pois rannasta. Tiputin aurinkolasit silmilleni ja annoin veneen ajaa hitaasti, hallitusti pois ahtaasta rannasta, kunnes käänsin katseeni Tiiaan.
"Tossa on huppari, jos haluut, voi tulla kylmä", sanoin ja vilkaisin taakseni. Tiia katsoi mua hetken, kunnes kohotti vähän kulmiaan, ja otti lopulta epäsuorasta neuvosta vaariin. Se laittoi mun harmaan hupparin päälleen, ja mua hymyilytti.
Keskitin lopulta katseeni eteenpäin ja lisäsin tottuneesti kaasua. Järvi muuttui aavaksi ja avaraksi hyvin pian, kun me päästiin pois meidän rannasta, ja mä painoin lisää kaasua. Veneen keula nousi vastaantulevan aallon myötä vauhdikkaasti koholle ja Tiia kiljaisi. Se tarrasi yllättäen kiinni mun käsivarteeni, ja mä nauroin sen reaktiolle. Se oli ihan hassu ja suloinen. Jos mä olinkin joskus yläasteella pitänyt sitä sellaisena kovistyttönä ja vähän pahiksena, niin nyt se ei kyllä vaikuttanut sellaiselta yhtään. Se oli ihan hemmetin jännityksissä.
Ja sen käsi jäi mun käsivarren ympärille, se ei siirtänyt sitä pois, vaikka veneen keula palasi tyrskyisästi takaisin veden pintaan. Eikä mua haitannut, tuntui vaan tosi kivalta. En mä ollut koskaan vienyt ketään tyttöä vesille, tai siis, en ollut vienyt Nelliä. En mä ollut ajellut kuin Eeliksen ja Tumpin ja muiden kanssa, mutta ei sellainen perusäijäily ollut mitään tähän verrattuna. Tiia oli aivan eri asia.
"Pelottaako sua?" kysyi kovaan ääneen moottorin jylinän yli ja virnistin Tiialle katsoessani sitä.
"No ei!" se huudahti takaisin. "Tai en ainakaan myönnä", se lisäsi perään ja mä nauroin, samalla kun kaarsin veneen kohti kauempana pienenä näkyvää saarta. Siellä asui yksi Raatikainen, sellainen vanha mies – vähän höperö, mutta tosi hauska. Se omisti sen saaren, ihan hullua, äijällä oli oma saari.
Mä lisäsin kaasua pitkällä aavalla ja Tiia puristi mun käsivartta kovemmin. Mä olisin halunnut siirtää käteni kunnolla sen käteen, mutta oli pakko pitää kiinni ratista. Vilkaisin vieressäni istuvaa tyttöä hymyillen ja se katsoi takaisin, vastasi varovasti mun hymyyn. Sen letitetty tukka hulmusi vallattomasti ja se näytti vaan niin ihmeelliseltä, epätodelliselta. Mä en olisi voinut ikinä uskoa tällaiseen hetkeen. Että mä ajaisin veneellä jonkun noin ihanan tytön kanssa, että mä ajaisin veneellä Tiian kanssa.
Ja silti mä olin tässä.
Kaarsin saaren sivulle ja kun me päästiin sen taakse, hidastin vauhtia, ohjasin veneen pienelle väylälle, sen Raatikaisen saaren ja toisen, pienemmän saaren väliin. Raatikaisen punainen mökki pilkisti puiden välistä, mutta äijää ei tällä kertaa näkynyt pihalla. Yleensä se oli siellä vilkuttelemassa.
Hidastin veneen vauhdin ihan melkein nolliin, niin että se lähinnä vaan lipui eteenpäin rauhallisella järvellä.
"Hitsi miten ihanan näköstä", Tiia sanoi henkäisten, kun me ajettiin hitaasti saarten välistä. Mä otin aurinkolasit silmiltäni, käänsin katseeni tyttöön, joka tuijotteli ympärilleen ihastellen. Mun sydän pamppaili, kun mä katselin sitä, se istui siinä ihan liki. Laskin hitaasti toisen käteni ratilta, uskalsin lopulta siirtää ihan varovasti käteni Tiian käteen. Ele sai tytön vaeltelevan katseen kääntymään muhun.
"Niinpä", mä hymyilin ja Tiiakin hymyili. Jos joku täällä ihanalta näytti, niin se tyttö. Mä olin nähnyt nämä maisemat miljoona kertaa, mutta Tiian mä näin ensimmäisen kerran siinä – tässä maisemassa mun vieressä. Ja kun se oli siinä, niin ympäristö näytti ihan erilaiselta, kuin aiemmin, paljon kauniimmalta.
"Tosi hyvä fiilis", Tiia sanoi katsellen edelleen mua, käsi mun kädessä. Sormenpäitä kihelmöi. Mä nyökyttelin.
"Todellakin", tuumasin hyväntuulisesti. "Kiva olla sun kanssa."
"Niin sunkin", Tiia vastasi vähän hiljaisemmin ja mä hymyilin taas, ja se hymyili taas, ja me hymyiltiin ja tuijoteltiin toisiamme, ei käännetty katseitä pois. Ja mä kelasin vaan, että mun pitäisi sanoa jotain. Nyt mun pitäisi sanoa, nyt oli se hetki, nyt mun pitäisi niellä jännitys ja avata suu. Tilanne oli hemmetin täydellinen, ja Tiia oli hemmetin täydellinen siinä.
Ja ne sen huulet. Ja mun sydän.
Ja mun ajatukset, jotka eivät kyenneet enää laskelmoimaan tai harkitsemaan. Mun suu ei tuottanut puhetta, ei niitä hiton sanoja, joita niiden piti tuottaa. Mutta mä halusin maistaa Tiian huulia ja suudella sitä, aivan luvattoman paljon. Mun käsi irtosi Tiian kädestä, mutta vaan noustakseen hitaasti tytön poskelle ja kaulalle. Ja mä henkäisin ihan hiljaa, liikahdin lähemmäs, siirsin kasvot ihan lähelle Tiian kasvoja ja huulet ihan lähelle sen huulia. Hengitin senttejä meidän välillä, tunsin Tiian hengityksen mun huulilla, ja olin jo painamassa huuleni sen huulille, olin suutelemassa, mutta en ehtinyt.
Samassa Tiia säpsähti kauemmas, melkein säikähtäneenä.
Ja mä häkellyin totaalisesti. Siirsin käteni äkkiä pois, liikahdin omalle puolelleni sydän rinnassa hakaten. Ajatukset juoksivat kehää, enkä mä saanut niistä kiinni. Oli pakko kääntää katse pois, purra hampailla poskea ja kirota mielessä. Niskaa kuumotti.
Tiia ei halunnut.
Se ei halunnut tällaista, se ei tuntenut samoin mua kohtaan, se ei ollut kiinnostunut musta, mä luin sitä väärin, mä elättelin ihan typeriä toiveita. Ja nyt mä nolasin itseni ja mokasin kaiken, meidän kaveruuden, ja ihan vitun kaiken. Ja me oltiin keskellä hiton järveä, eikä tilanteesta päässyt pois, eikä Tiia varmaan enää edes haluaisi nähdä mua. Se kelaisi, että mikä mua vaivasi, ja se pyytäisi päästä kotiin ja – helvetti.
"Mä –"
"Sori, oikeesti", keskeytin hengähtäen, kiihtyneesti, katse veneen nahkapäällysteisessä ratissa. "Sori, mä jotenkin luulin, että säkin – tai mä vaan, mä tykkään susta tosi paljon ja – en mä tiiä, mä kelasin, että säkin, kun –"
"Ei se sitä oo, etten mäkin haluais", Tiia sanoi tosi varovaisesti, aika hiljaa. Mä siirsin katseeni siihen ja se puri huultaan, tuijotteli käsiään, kunnes nosti katseensa muhun. "Ethän sä pelleile mun kanssa?" se sitten kysyi nielaisten ja mä katsoin sitä hämmentyneenä.
Miksi se kysyi tuollaista?
"En todellakaan, en mä pelleile", vastasin vakavana, ihan suoraan ja katselin Tiian silmiin. "Et kai sä luule, että mä olisin sellanen?" kysyin ja Tiia laski katseensa alas. Se näpräsi päällään olevan hupparin hihaa, kunnes vetäisi henkeä.
"Anteeks", se pyysi ja nosti katseensa. "En mä luule niin, mä vaan jotenkin, en mä tiiä – tää kaikki vaan tuntuu niin hullulta, ja silti ihan helvetin ihanalta, ja mulla on vaan epävarma olo, ja mä oon jotenkin sekasin kaikesta, ja sekasin susta", Tiia purkautui ja mä kuulin korvissani mun sydämen lyönnit. Mä tajusin sitä, kyllä mä tajusin, kaikki oli vaan käynyt niin yllättäen ja tapahtuneet asiat tuntuivat oikeasti melkein epätodellisilta.
"Oon mäkin susta", vastasin vakavana ja lopulta Tiia hymyili varovasti.
"No voidaanko me sit – voidaanko ottaa uusiks toi äskeinen?" se kysyi tosi viattomasti, ja ensiksi mä katsoin sitä kulmat koholla, mutta sitten mun huulille nousi hymy. Mahanpohja heitti kuperkeikkaa ja volttia ja kärrinpyöriä ja mitä kaikkea. Tiia oli ihan mielettömän ihana, ja mä olin mielettömän ihastunut ja ihan sekopäisen iloinen.
"Voidaan", naurahdin hiljaa ja käheästi ja Tiiakin naurahti, sillä tavalla hämillään. Se katseli mua tiiviimmin ja mä katselin takaisin, ja me hymyiltiin taas, eikä kumpikaan hetkeen tehnyt muuta kuin tuijottanut. Lopulta Tiia liikahti lähemmäs, sen käsi löysi paikkansa mun niskasta. Mä kuroin sentit kiinni, tällä kertaa ne ihan kaikki.
Siirsin käteni Tiian kaulalle ja vedin hellästi sen huulet vasten mun omiani.
Mun sydän läpätti mielipuolisesti, kun Tiian huulet liikahtivat kokeillen, tunnustellen vasten mun omiani. Sen huulipuna maistui vadelmilta ja sen huulet tuntuivat pehmeiltä ja kosteilta ja vaan ihan sairaan täydellisiltä. Sen käsi tipahti mun kyljelle ja mun sormet sivelivät sen niskaa, samalla kun mun huulet liikkuivat sen huulia vasten rauhallisina.
Mä vaan unohdin ihan kaiken, siis ihan kaiken ympäröivästä todellisuudesta. Kun ei millään ollut väliä nyt. Mä olin täynnä jotain selittämätöntä, estotonta onnentunnetta. Tiia tunsi jotain mua kohtaan, hemmetti se oikeasti tunsi jotain enemmän.
Meidän huulet tapailivat toisiaan tutkiskellen melko kauan, enkä mä olisi halunnut lopettaa suudelmaa. Kun me kuitenkin irtaannuttiin, niin mä kohtasin Tiian katseen, kasvot edelleen ihan sen kasvojen edessä ja käsi edelleen sen kaulalla. Mä halusin vaan suudella uudelleen.
"Vau", Tiia lopulta hengähti ja mä naurahdin hiljaisesti.
"Sä oot vau", vastasin ja sain tytön hymyilemään. Sivelin sormellani sen kaulaa ja sitten poskea, silitin hiuksia ja hivelin sileitä leukaperiä. Sen iho oli tosi vaalea, ei yhtään päivettynyt auringosta – se ei tainnut ruskettua helpolla, siinä missä mun tarvitsi olla vaan pari tuntia pihalla, ja mä olin jo vaihtanut väriä.
"Mun huulipunaa on sun huulilla", Tiia kohta lausahti hymyillen ja nosti kättään, pyyhkäisi peukalollaan mun huulia.
"Sopiiks mulle?" kysyin ja Tiia nauroi.
"Ei oikeestaan, toi sävy ei sovi sun silmienväriin", se vastasi vitsaillen. Mua nauratti sen puheet, se oli tosi hauska. Tiian katse vaelteli mun silmissä ja sitten mun kasvoilla, sen käsi siirtyi mun niskaan, hiusten lomaan ja hetken se näytti vakavalta, tai ehkä enemmänkin tosi mietteliäältä. Varovainen tuuli puhalsi vasten, vaikka vene oli lähes paikoillaan, mutta mulla ei todellakaan ollut kylmä. Musta tuntui, että koko mun kroppa oli tulessa, päästä varpaisiin ja sormenpäihin, siis hyvällä tavalla. Ei ollut koskaan tuntunut tältä.
"En mä ois arvannu, että sä voisit kiinnostua musta", se lopulta sanoi varovasti ja mä katsoin sen siniharmaita silmiä vakavana.
"Miten niin?"
Tiia vetäisi väreillen henkeä.
"No kun sä oot sä ja mä oon mä, ja tää kaikki vaan, en mä ois ikinä voinu arvata, että kävis näin", se vastasi ja puri huultaan, vilkaisi alas, kunnes kohtasi jälleen mun katseen. Mä tiesin mitä se tarkoitti, oltiinhan me tosi erilaisia, tosi erilaisista lähtökohdista, tosi erilaisista maailmoista, mutta ei sillä ollut väliä. Nyt me oltiin tässä, keskellä järveä veneessä ihan kahdestaan. Ja mä halusin oppia tuntemaan Tiian paremmin, ihan kokonaan.
"En mäkään", myönsin ja lopulta siirsin käteni Tiian käteen, puristin hennosti. "Mutta mä tykkään susta ihan helvetisti, paljon enemmän kun vaan kaverina", jatkoin tosi varmasti ja rohkeasti, ja sain lopulta Tiian hymyilemään. Sen poskiin muodostui pienet hymykuopat.
"Mäkin susta", se vastasi ja mua hymyilytti, ihan mielettömästi, suupielet vaan nousivat kohti korvia ihan estoitta. Miten pystyi edes tuntumaan näin hyvältä? Mun teki mieli nauraa ja huutaa. Mä olin kelannut, että kesä Kiuruharjulla tulisi olemaan maailman tylsin ja muutenkin vaan ihan surkea, mutta juuri nyt vaikutti siltä, että tästä tulisi paras kesä ikinä. Jos Tiia olisi mun kanssa, niin varmasti tulisi. Mä halusin, että tästä tulisi jotain, tästä meidän jutusta – jotain vakavampaa ja pidempää, jotain tosi erityistä. Ihan sama mitä kukaan ajattelisi.
Lopulta liikahdin vähän lähemmäs ja painoin vielä uudelleen huuleni Tiian huulille, ja me vaihdettiin suudelma, sellainen lyhyempi, mutta tosi lämmin.
"Haluutko kokeilla ajaa tätä?" kysyin sitten, sivelin peukalollani Tiian kämmenselkää.
"Oikeesti?" se naurahti hämillään ja mä nyökyttelin hymyillen. "Ootko sä itsetuhoinen tai jotain?" se kysyi perään ja mä virnistin sen heitolle.
"Ehkä vähän uhkarohkee vaan", vastasin rennosti, äskeisestä jännityksestä ja hämmennyksestä hiljalleen toipuneena. Tiia pyöritteli päätään suupielet nykien ja mä kohotin odottavasti kulmiani. "Tuu istuu mun syliin, niin mä neuvon", sanoin, eikä mua edes ihan kamalasti kuumottanut sanoa niin. Tuntui jopa vähän itsevarmalta, ehkä mä olin saanut jotain mieletöntä boostia meidän suudelmasta.
Tiia katseli mua hetken, niin kuin puntaroiden, että tulisiko, mutta lopulta se liikahti. Mä pidin kiinni sen kädestä, kun se vähän horjahtaen siirtyi omalta paikaltaan, liikahti mun luokse. Ja sitten se istui mun syliin ja mä siirryin vähän taemmas penkillä, että sen jalat mahtuivat paremmin. Kiersin kädet sen vartalon molemmin puolin ja mietin, että mä oikeasti halusin vaan vetää sen ihan kiinni itseeni, ja pitää tiukasti sylissä ja pussata.
"Mulla ei oo mitään hajua miten tällasta ajetaan, ei mulla oo ees ajokorttia", Tiia puhui ja mä hymyilin.
"Tätä on sata kertaa helpompi ajaa, kun autoo", vakuuttelin ja laskin leukani Tiian hupparin peittämälle olkapäälle. Mä selitin sille ihan lyhyesti perusteet ja kehotin sitten työntämään ihan varovasti kahvasta kaasua. Tiia laski kätensä kahvalle ja siirsi sitä eteenpäin, niin, että vene nytkähti.
"Apua", se hengähti ja mä naurahdin.
"Rauhassa vaan", sanoin ja laskin käteni Tiian kahvalle olevalle kädelle ja työnsin ihan hitaasti. Vene alkoi liikkua eteenpäin ja Tiiaa nauratti. Se laski kätensä ratille ja me liikuttiin, aika hitaasti, mutta ei sillä ollut väliä. Mä voisin olla Tiian kanssa vesillä vaikka koko hemmetin päivän.
"Eihän oo vaikeeta?" kysyin ja uskalsin kiertää toisen käteni Tiian ympärille.
"On", se vastasi suoraan ja mä hymyilin huvittuneena, vaikkei Tiia nähnytkään. Se oli ihana ja se tuoksui hyvältä ja tuntui vaan mielettömän kivalta, kun se istui mun sylissä. "Mutta on tää myös aika hauskaa", Tiia lisäsi perään ja se kuulosti tosi iloiselta, innostuneelta.
"Eikö?" mä tuumasin hyväntuulisesti. "Susta tulis hyvä kippari", heitin vitsaillen ja Tiiaa nauratti.
"Joo, eikun laivanhankintaan vaan, tuutko sä mulle perämieheks?" se kysyi huvittuneena ja mä nauroin vuorostani.
"Totta kai, kapteeni Kulmala ja perämies Saariaho – eikö ois hyvä?" kysyin ja laskin kevyesti käteni Tiian ratilla lepäävälle kädelle.
"Kuulostaa joltain epäonniselta sketsisarjalta", tyttö vastasi tirskuen ja mä tyrskähdin.
"Sä oot hassu."
"Tiiätkö, niin säkin."
Me molemmat naurettiin, tosi vapautuneesti ja iloisesti, ja mä pidin Tiiasta kiinni kovemmin, kun halusin sen vaan ihan lähelleni. Ja siinä me huristettiin, rauhassa ja kiireettä, Tiia mun sylissä ja mun käsi sen ympärillä.
Ja ei Tiia oikeastaan kääntänyt rattia yhtään, mutta ei se haitannut, kyllä se silti tavallaan ohjasi. Järvi jatkui ties kuinka kauas ja mä tunsin nämä vedet oikeasti ihan kuin ne kuuluisat omat taskuni, joten ei ollut mikään kiire kääntyä takaisin päin. En mä edes halunnut. Painoin varovaisen suukon Tiian hupparin alta paljastuneelle olkapäälle ja hymyilin itsekseni.
Mä en pystynyt kelaamaan mitään muuta kuin sitä. Ja mä toivoin vaan, ettei tämä päivä päättyisi ikinä, mä halusin pysäyttää ajan juuri tähän – hitsi vie, edes hetkeksi. Mä halusin unohtaa kaiken muun ja keskittyä vaan tuohon tyttöön mun sylissäni.