Valpuri havahtui unenhorteestaan, kun joku koputti hänen oveensa. Hän ryömi pois paksun peitteen lämpimästä sylistä ja toikkaroi pimeässä avaamaan.
Alli seisoi melko lähellä. Syksyisen kuutamon kelmeässä loisteessa hän näytti melkein epätodelliselta. Hän oli kietonut hartioilleen vaalean villaliinan, ja hänen hiuksensa olivat päivän jäljiltä hieman löystyneellä nutturalla.
"Olitko nukkumassa?" Alli kysyi anteeksipyyntöä äänessään.
"En, en tietenkään", Valpuri kielteli ja yritti vaivihkaa sukia tyynyn pörröttämiä hiuksiaan. Hymähdyksestä päätellen Alli näki hänen lävitseen. Ei se kai haitannut.
Alli liikahti empien.
"Tänään on kaunis tähtitaivas", hän sanoi.
"Ai", Valpuri sanoi selvitellessään niskahiustensa takkuja. Eiväthän ne kai pimeässä olisi näkyneet, tai muutenkaan, mutta...
"Tulisitko kanssani katsomaan?" Alli kysyi.
"Joo", Valpuri sanoi hajamielisesti, mutta sitten pyyntö pääsi uppoamaan kunnolla, ja uni karisi hänen silmistään.
"Joo! Totta kai", hän vakuutti – vähän liian kovaa, jos Inkeri oli jo ennättänyt nukahtaa.
Valpuri pyrähti kiireesti pukemaan kunnon housut yöhousujensa päälle. Hän kiskaisi saappaat jalkaansa ja nappasi vielä takin tuolin selkänojalta ennen kuin tömisteli terassille Allin viereen. Tyttö oli tullut pyytämään häntä...! Kai se sitten oli sellaista nykyään...
Valpuri oli kai vähitellen alkanut uskoa, että Alli todella piti hänestä. Se oli vaatinut aikaa – saaripäivän huuruisen sumun haihduttua kaikki oli taas vaihteeksi alkanut tuntua uskomattomalta, ja Valpuri oli melkein kuollut kauhunsekaisesta häpeästä miettiessään tekemiään asioita. Allikin oli vetäytynyt hetkeksi loitommalle, mutta hän oli toipunut Valpuria nopeammin. He olivat kai joutuneet tutustumaan toisiinsa uudelleen, uudenlaisissa väleissä. He olivat vaellelleet iltakausia metsissä, jutelleet tolkuttomia määriä ja haparoineet toistensa suuntaan. Pitäneet arkisesti kädestä ja kokeilleet, mitä uskalsivat sanoa. Valpuri oli opetellut katsomaan Allia niin kuin halusi; sanomaan edes muutaman niistä asioista, joita ajatteli. Hän ei voinut väittää, että olisi edelleenkään ymmärtänyt kokonaan, mitä heille oli tapahtunut ja mitä he olivat, mutta kai hän hyväksyi, että oli silloin saanut, ja sai edelleen...
Tähdet olivat toden totta vallanneet koko kylmän taivaan. Ne levittäytyivät tuikkien kaikkialle tyttöjen ympärille, kun he kävelivät rinnakkain pellonreunaan. Nousevan kuun valo heitti heidän varjonsa pitkinä korsien yli. Valpuri ei osannut keskittyä ympäristöön. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen kuulunut ottaa Allia kädestä. Kai hänen olisi, eihän kukaan olisi ollut näkemässäkään. Toisaalta olisi tietysti noloa, jos Alli ei ollutkaan kaavaillut tähtien katselusta sellaista tapahtumaa, ja Valpuri alkaisi innostuksissaan... hän päätyi pitämään kätensä taskuissaan. Vaikka toisaalta...
Oikeastaan Valpuri ei ollut koko aikana oikein tiennyt, miten päin olla. Mitä hän olisi saanut tehdä? Mitä hänen olisi kuulunut tehdä? Valpuri ei kai oikein osannut olla heilana, vaikka oli toivonut koko ikänsä, että pääsisi ryhtymään sellaiseksi. Tai ehkä hän oli huono juuri siitä syystä. Hän koetti miettiä jokaista liikahdustaan parhaansa mukaan, vaikka hänen miettimisensä kyllä tiedettiin. Kai hän pelkäsi tyrivänsä kaiken mahtavan milloin tahansa. Alli oli liikaa. Nytkin, katsellessaan taivaalle kädet rinnallaan...
"Eikö olekin upea?" Alli henkäisi. Hän tavoitti Valpurin katseen niin helposti, että se oli jo vähän noloa.
Valpuri nyökytteli auliisti.
"On."
Kaikki oli vähän liiankin upeaa. Suunnaton taivas kukki valopisteitä, ja he, he kaksi, näkivät sen.
"Minä pidän tähdistä", Alli sanoi hiljaa tähyillen korkeuksiin. Hänen silmänsä tuikkivat ja hänen huulillaan väikkyi haaveellinen hymy. "Niitä kauemmas ei voi nähdä."
Valpurikin kallisti päänsä takakenoon ja jäi hetkeksi katselemaan. Hiljainen, vakaan liikkumaton avaruus tuntui samaan aikaan imevän häntä sisuksiinsa ja painavan hänen hartioillaan. Jos kaikki tähdet muka olivat aurinkoja, tai jotain, tuolla jossain, ja he kaksi...
"On ne hiton kaukana", Valpuri henkäisi. "En oikein edes ymmärrä."
"En minäkään", Alli kuiskasi.
Hän liikahti lähemmäs Valpuria. Heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Hetken päästä Allin sormet jo kutittelivat Valpurin kämmentä, ikään kuin se olisi ollut tapana. Kai se olikin, aina joskus.
He kaksi...
Totta kai Valpuri oli epävarmuutensa keskellä iloinen. Ei, vaan paljon enemmän. Häntä huimasi ja vapisutti. Alli ja hämmennys täyttivät hänen päänsä aamusta iltaan. Maailma näytti kummasti erilaiselta kuin aiemmin, mutta ei Valpuri osannut valittaa. Ehkä hän tottuisi uusiin sävyihin. Ja siihen, miten Alli katsoi häntä.
"Mitä tähtikuvioita sinä tiedät?" Alli kysyi.
"En minä varmaan muita kuin Otavan", Valpuri sanoi ja pyöräytti vapaan kätensä tutisevalla sormella ympyrän taivaan kauhan ympärille.
"Haluaisitko oppia lisää?" Alli kysyi lempeästi melko lähellä hänen korvaansa. Valpuri sai vastattua myöntävästi.
Valpuri ei ollut ikinä ajatellut itseään tällaiseen tilanteeseen. Tai olihan hän, tietysti, tuhottoman monta kertaa. Iltakausia. Iät ja ajat. Hän oli kuvitellut kuiskuttelevansa tyttönsä korvaan rohkaisevasti, kohottavansa tämän kasvoja leuasta tai syleilevänsä tämän hentoa vartaloa – tai jotain vastaavaa. Täytyi kai vain hyväksyä, että sellaisia tekevä ihminen taisi lopulta olla joku aivan muu, ja syleiltävä tyttökin oli kai pelkkää hataraa kuvitelmaa ihmiseltä, joka joutui keksimään itselleen heilin. Allin korvaan ei tarvinnut kuiskutella rohkaisuja.
"Otava on osa Isoa karhua", Alli sanoi.
Hän painoi poskensa kiinni Valpurin poskeen.
"Siihen kuuluvat nuo tähdet", hän sanoi ja osoitti valopisteet heille molemmille. "Se näyttää vähän karhulta. Tuolla on sen pää, ja tuolla jalat, näetkö?"
Valpuria kihelmöi. Allista tuntui hohkaavan hykerryttävää lämpöä.
"Joo", Valpuri henkäisi, vaikkei oikeastaan nähnyt vielä. Karhu oli kai vaikeasti vinossa, ja Allin hiukset...
"Onko Otavan varsikin sitten jalka, vai?" Valpuri kysyi hetken siristeltyään.
"Ei, vaan häntä", Alli sanoi. Hän osoitti otson raajat vielä uudelleen.
Valpuri yritti seurata mukana, vaikka oli jäänyt jumiin alkuun.
"Häntä?" hän toisti ja tiirasi tähtieläimen takalistoa epäluuloisena. "Aika pitkä, karhun hännäksi."
Alli hymähti.
"Jos se on ennen kuin se katkaisi sen avannossa siinä sadussa", hän sanoi.
Valpurin ilo läikähti yli ja purkautui tyrskähdyksenä. Ajatella, että Alli vitsaili. Hän tuntui nykyään ylipäänsä paljon iloisemmalta kuin aiemmin; tuli koko ajan tutummaksi kaikkien kanssa. Valpuri ei oikein uskaltanut edes ajatella, että osa siitä saattoi olla hänen ansiotaan.
Valpuri koetti hahmottaa tähtien välisiä viivoja vielä jonkin aikaa, mutta ne karkailivat kaiken keskellä.
"Jaa. En ymmärrä", hän joutui lopulta myöntämään.
"Minä voin aamulla näyttää sinulle kirjasta", Alli sanoi. Hän korjasi hieman asentoaan, mutta jäi kiinni Valpurin kylkeen. He katsoivat toisiaan.
"Se olisi hyvä", Valpuri sanoi.
Henkeään pidätellen – mutta tietysti ikään kuin epähuomiossa – hän uskaltautui hivuttamaan kätensä Allin selän taitse tämän vyötärölle. Tyttö ei liikahtanut, ainakaan kauemmas. Ehkä Valpuri vain kuvitteli omiaan kuunvalossa, mutta hän saattoi punastua.
Valpuri ei tiennyt, olisiko itse voinut punertua enempää. Onneksi hän sentään pysyi jalkeilla – myös silloin, kun Alli nojasi päänsä hänen päätään vasten.
"Aamulla voisin taas pyytää päästä puolukkaan", Valpuri henkäisi, kun oli hieman tottunut olosuhteisiin.
"Mitä me niin paljolla puolukalla? Onhan meillä jo", Alli huomautti, kieltämättä hyvällä syyllä. Puolukoiden poimiminen oli ollut Valpurin päätyö jo vähän liian kauan.
Valpuri kohautti olkiaan.
"Sitä kai vaan, ettei pihlajaharjulaiset pääse meidän mailta poimimaan. Mustikat jo veivät. Niillä on siellä mäellä omaakin puolukkametsää."
Alli hymähti.
"Vieläkö sinä vihoittelet Ilmarille? Minähän kerroin, ettei se enää vaivaa minua."
Ehkä Valpurin läpi tosiaan näki yhdellä vilkaisulla.
Allin rooli jutussa ei ollut ollut aivan niin jalo kuin Valpuri oli olettanut, mutta oli tytöllä silti ollut vaikeaa elämänsä kanssa. Valpuri halusi ymmärtää häntä ja hänen toiveitaan. Ennen kaikkea hän oli kiitollinen siitä, että Alli oli halunnut kertoa hänelle. Niin, ja oli hän tietysti vähän iloinen siitäkin, ettei Alli ollut oikeasti välittänyt Ilmarista, vaikka koreatukkainen ääliö oli kuvitellut muuta. Mutta vain vähän.
"En minä silti pidä hyvänä, että sillä tavalla lirkutellaan kaikille. Eikä osata lopettaa. Ja tuota... niin, onhan se muutenkin. Semmoinen."
"Taitaahan se olla", Alli myönteli äänessään muistelun haaleaa huvitusta. Se tuntui Valpurista hyvältä, vaikka kai hän oli jo vähän alkanut sietää Ilmaria. Eihän hän oikeastaan voinut väittää, että tämä olisi joskus tehnyt hänelle tahallaan vääryyttä. Pihlajaharjun rengeistä Valpurilla taisi olla enemmän valittamista. Heidän ei ainakaan tarvinnut päästä syömään Liekinniemen puolukoita – vaikka tokihan Valpuri edelleen katui omaa osaansa tappelussa. Julmetusti katuikin. Hän yritti lohduttaa itseään ajattelemalla, että oli varmaan oppinut hillitsemään itsensä paremmin ja harkitsemaan tarkemmin. Ainakin hän yritti tosissaan. Kaipa hän ei ollut vaaraksi ihmisille, noin yleensä.
Kun Valpuri aina joskus alkoi vatvoa asiaa ääneen, Alli yltyi kehumaan häntä liian kanssa. Hän sanoi näkevänsä Valpurissa kirkasta, eloisaa liekkiä. Valpuri ei oikein uskonut. Kaikkihan tiesivät, kumpi heistä oli Liekinniemen tyttö, joka valaisi tienoon. Valpuri poltti, jos mitään.
Ehkä hän vähän lämmitti Allia.
"Mitä aiot tehdä pestuuvapailla?" Alli kysyi.
Valpuri ei ollut ennättänyt suunnittelemaan marraskuun alun vapaaviikkoaan kummemmin. Hän osasi kuitenkin melko varmasti luvata, että menisi käymään perheensä luona, kuten aiempinakin vuosina. Matkan taittaminen maksoi suuren siivun vuoden palkasta, mutta sen verran pulitti mielellään.
"Minäkin ajattelin käydä katsomassa vanhempiani", Alli sanoi hiljaa. "Siellä varmaan tarvitsevat apua."
Valpuri nyökytteli. Alli oli ohimennen maininnut jotain perheensä kurjasta tilanteesta. Valpurin olisi voinut olla fiksumpaa matkustaa tytön mukana auttelemaan, samaan tapaan kuin Väinö ja Inkerikin aikoivat mennä käymään toistensa kotitorpissa. Allin ja Valpurin välillä kaikki kuitenkin oli salaista. Yleensä se oli edelleen enemmän jännittävää kuin pelottavaa tai surullista.
He eivät olleet uskaltaneet miettiä ääneen, mitä heistä tulisi. Valpuri voisi hyvinkin piikoa lopun ikäänsä, mutta Alli ei halunnut sellaista, eikä Valpuri missään nimessä halunnut pakottaa häntä. He eivät varmaankaan koskaan...
Ajatukset oli joka kerta yhtä helppo tuupata pois mielen päältä. Ne eivät voineet olla kovin vakavia, kun Valpurista tuntui tältä. Heinähelteillä kaikki oli ollut kuumeista, sekavaa ja painostavaa, mutta nyt Valpurin pää oli kirkas ja täynnä auringonpaistetta. Sellaista innostavaa keväistä tuulta, jossa tuoksui kesä ja taivaansininen aallokko. Kaikki oli kohdallaan, ja tulisi varmasti olemaankin.
Tähtitaivaskin alkoi tuntua turvalliselta ja rohkaisevalta. Lämpimältä peitteeltä.
Valpuria haukotti.
"Pitäisikö meidän mennä nukkumaan?" Alli kysyi ja hipaisi hänen rintakehäänsä kädellään.
"Kai", Valpuri myönsi vastahakoisesti. Hän vilkaisi aittoihin päin.
Oli varmaankin syksyn viimeisiä öitä, kun palvelusväki tarkeni nukkua piharakennuksissa. Oli siis myös viimeisiä iltoja, jolloin...
...Valpurin rinnassa jysähti, kun hän tajusi, mitä hän aikoi tehdä. Päätös tuli kaiken aikaa varmemmaksi, kun he kävelivät käsikkäin aitan terassille. Kun he toivottivat toisilleen hyvää yötä, Valpuri tuskin huomasi suukkoa.
Alli kääntyi selin kavutakseen yläkertaan, ja Valpuri...
"Hei, tuota..." hän aloitti ja keskeytti heti nielaistakseen.
Alli kääntyi katsomaan häntä hymyillen.
"Voisinko minä..." Valpuri kakisteli, "...tulla viereen?"
Alli katsoi Valpuria hetken vaiti.
Hänen hymynsä kirkastui häikäiseväksi.
"Tulisitko?"
♦
...Huh, siinä se. :)
Tämä oli siis viimeinen luku tätä tarinaa.
Mitähän tässä sanoisi...
Valtavat kiitokset nyt ainakin kaikille, jotka ovat seurailleet kirjoitustyötäni tänne asti!
Tuossa seuraavassa "luvussa" pölisen turh... äärimmäisen kiinnostavia asioita tämän kirjoittamisesta ja mangun kommentteja.