Leo
Mun on vaikea pysyä paikoillani, kun mä olin palannut kiukkuisena takaisin päämökkiin ja lösähtänyt sen ison terassin sohvalle. Mä huomasin vasta silloin kun pälyilin hermostuneena ympärilleni, että terassin toisessa päädyssä oli palju. Mä pyörittelen pöydältä napattua sytkäriä käsissäni ja mulla tekee kauheasti mieli tupakkaa, mutta mä en viitsi polttaa noiden edessä. Äiti ei tiedä, että mä poltan nykyään useammin kuin ennen. Se on lisääntynyt viime viikkojen takia varmaan siksi, että mä olen ollut entistä ärtyisämpi Tomaksen takia.
Hemmetin Tomas. Mä olin todellakin ennustanut, että jotain tuollaista tapahtuu, mutta en sitä, miten se vaikutti muhun. Jotenkin mä menin... vähän sekaisin. Mä en tiedä, näinkö mä väärin, mutta mä uskon, että Tomas vilkaisi mun huulia, ja sitten mä tein sen saman. Mä en tiedä, miksi, ja se oli aivan helvetin outoa. Mua ahdistaa hitosti ja mä haluaisin vaan lähteä kotiin.
Mä kuuntelen toisella korvalla mun äidin ja Kristiina Vuoren rupattelua, kun ne valmistaa ruokaa. Juon mun kaljan ykkösellä loppuun. Sitten mä huomaan mun salikassin edelleen lojuvan terassin reunalla. Vilkaisen sisälle, ja sitten hiivin mun laukulle ja nappaan sen Suomiviinan käteeni ja otan siitä nopeasti pari huikkaa. Mä suoristaudun ja pyyhkäisen suutani.
En mä yleensä tällä tavalla juo pois mun ahdistusta, ei se ole mulle todellakaan ensimmäinen asia, mitä mä haluan tehdä kun hermostuttaa tai ahdistaa. Nyt musta vaan tuntuu, että se on ainut vaihtoehto. Mun on pakko pystyä rentoutumaan jollakin tasolla, mä muuten sekoan. Mä en tiedä, miksi vitussa mulla on näin sekava olo Tomaksen läsnäolosta, mutta se todella alkaa häiritsemään mua.
Mä huomaan miettiväni sitä tilannetta uudelleen, kun se katsoi nanosekunnin ajan mun huulia ja seisoi ihan mun lähellä. Mä kurtistan kulmiani ja tunnen, kun mun vatsanpohjaa kouraisee ikävästi. Mua melkein oksettaa mun omat ajatukset. Mikä hitto mua vaivaa?
Mä menen sisälle juttelemaan vanhempien kanssa ja onneksi tunnen rentoutuvani hetken päästä. Mä kerroin Kristiinalle ja Villelle vähän mun koulunkäynnistä kun ne siitä kyseli, ja puhuin Mikaelin kanssa vähän jalkapallosta, josta me nyt yleensäkin puhutaan. Mä osaan oikeasti olla tosi kohtelias ja olenkin yleensä, kun kyseessä ei ole, no, Tomas. Mä myös saatoin olla vähän hiprakassa, koska olin ottanut lasin cokista ja käynyt sitten kaatamassa sinne viinaa suhteellisen paljon. Mä istun mökin olohuoneen sohvalla Mikaelin kanssa ja katson kaunista maisemaa, joka avautuu koko seinän pituisista ikkunoista. Vilkuilen mökin seinustalla olevaa vitriinikaappia, jossa komeilee monta viski -ja viinapulloa ja mietin, voisinkohan pölliä jostain lisää juotavaa.
Lämmin elokuinen ilta alkaa jo hämärtyä, kun Tomas lopulta ilmaantuu paikalle juuri kun terassin pöytä on katettu grilliruoalla ja salaatilla. Mä olen oikeastaan jopa nauttinut hetken olostani, olen ihan vähän kännissä ja mä rakastan olla mökillä. Mulla ei hirveän usein ole nimittäin mahdollista päästä mökkeilemään. Joskus me ollaan käyty Mikaelin vanhempien mökillä Keski-Suomessa, mutta omaa mökkiä meillä ei ole. Ei meillä ole varaa sellaiseen.
Mä istun jo pöydän ääressä, kun Tomas tulee terassille, ja mä tunnen heti kuinka mun keho jännittyy. Se istahtaa mua vastapäätä ja katsoo mua pisteliäästi vihreillä silmillään. Mä todella ihmettelen, miten kukaan muu ei näytä kiinnittävän mitään huomiota siihen faktaan, että se haisee erittäin vahvasti kannabikselta. Se ei kyllä ole mikään ihme. Ja kyllä mä huomaan sen olemuksesta, että se on ihan rento, ja se jopa hymyilee vähän. Pyöräytän silmiäni ja yritän keskittyä pelkästään ruokaan, mulla on ihan sairas nälkä.
"No, pojat, kai te ootte jo sopinu teidän erimielisyydet?" Tomaksen isä kysyy hetken päästä ja herättää mut mun ajatuksista. Mä katson ensin siihen ja sitten Tomasta, joka katsoo mua takaisin. Mua ärsyttää, että tämä asia piti tuoda esille.
"Eiköhän", Tomas sanoo, kun taitaa huomata, etten mä ole avaamassa suutani. "Se oli joku turha pikku juttu vaan."
"Antaa olla sitten viimeinen kerta, kun tollasta käy", Kristiina sanoo tiukkaan sävyyn ja vilkuilee meitä vuoronperään, mutta mä huomaan että se hymyilee vähän.
Mä nyökkäilen, vaikka mun tekisi mieli toistaa, että Tomas aloitti sen tappelun enkä minä. Tungen suuni täyteen salaattia ja toivon, ettei kukaan kyselisi enempää mitään.
"Noh, pojat on poikia", Mikael vaan tokaisee ja saa muut nauramaan, paitsi mut, koska mun suu on täynnä ruokaa. Mikael on niin rento äijä, että en ihmettele, ettei sitä kiinnosta tuo juttu. Mä vilkaisen sitten puolivahingossa Tomasta ja hermostun ihan liikaa, kun huomaan, että se katsoo mua.
Se vaan istuu, ei syö eikä juo, vaan nojaa selkänojaa vasten ja katsoo.
Mä en voi sille mitään, että mun jalka alkaa vipattaa ja mä haron hiuksiani hermostuneena, ja yritän katsoa kaikkialle muualle. Uskon, että se tekee tuon tahallaan. Hitto sentään.
Mä en pysty olla kelailematta, että mitä se ajattelee musta kun noin kovin katsoo. En usko, että mitään hyvää ainakaan. Sen ilme ei ole kyllä vihainen, ja sillä on melkein huomaamaton virne sen huulilla. Mä en voi pysty katsomatta sitä takaisin, kun tunnen sen tuijottavan mua.
On jotenkin vaikea olla katsomatta noita kirkkaanvihreitä silmiä.
Ruokailuhetki ei onneksi kestä kovinkaan kauaa, koska Tomaksen vanhemmat haluaa mennä laittamaan saunan päälle ja mun äiti haluaa tapansa mukaan siivota keittiön. Kyllä ne meitäkin hoputti saunomaan, mutta kumpikaan ei halunnut.
Mä olin jämähtänyt terassin sohvalle bisse kädessä, kun meidän vanhemmat vihdoin sai siirrettyä heidän mahtavat bileensä saunamökkiin - äidit on ainakin selkeästi vähän huppelissa. Ne meni meidän makkariin juoruamaan, kun Ville ja Mikael meni saunaan. Mä saan vihdoinkin aikaa olla ihan yksin ja rauhassa, ja vihdoinkin mä saan myös polttaa sen hemmetin tupakan.
Olin mä siitä ehkä yhden imaisun saanut, ennen kuin Tomas ilmaantuu jostain, en edes tiedä mistä, siihen terassille ja jää nojailemaan kaiteeseen. Silläkin on kaljapullo kädessä ja se katselee hämärää merimaisemaa. Mä katson meren sijasta Tomasta ja mietin, mitä se meinaa. Mua hermostuttaa taas, ihan vain sen läsnäolo. Enkä mä oikein tiedä edelleenkään, miksi.
Hetken päästä mä kuulen laiturilta juoksuaskelia ja sitten möreän huudon, ja sen jälkeen äänekkään molskahduksen. Mä ponkaisen seisomaan ja ehdin juuri nähdä Mikaelin hyppäävän alastomana pommihypyn veteen, johon Ville oli jo hypännyt edeltä. Näky keski-ikäisistä miehistä, jotka käyttäytyvät kuin lapset, on niin huvittava, että mun täytyy estää itseäni nauramasta. Sitten Tomas kääntyy katsomaan mua ja sen naurua pidättelevä naama saa mut kuitenkin repeämään nauruun, ja se taas saa Tomaksen myös nauramaan.
Mä en oikein pysty tajuamaan, että tämä oikeasti tapahtuu - mä ja Tomas Vuori naureskelemassa meidän typerille isähahmoille - mutta mä en jaksa oikeastaan miettiä sitä sen enempää. Taidan olla sen verran hiprakassa, että mä olen pystynyt rentoutumaan paljon paremmin. Mä haron vaaleita kiharoitani ja siirrän katseeni takaisin Tomakseen, joka katsoo mua jo valmiiksi. Tunnen kehoni heti jännittyvän, taas, kun meidän katseet kohtaa ja en mä pystykään katsomaan sitä kauaa. Se ei kuitenkaan käännä katsettaan pois, mä tunnen sen. En mä kyllä ymmärrä, miten se ei kiusaannu ollenkaan.
"Tuu", se sanahtaa hetken päästä ja lähtee kävelemään polkua pitkin, joka kiemurtelee saunamökin ohi ja sen taakse ilmeisesti jotain kalliota kohti. Mun otsa rypistyy ja mä jäädyn hetkeksi paikoilleni. Mun on kuitenkin pakko liikkua, kun Tomas kääntyy vilkaisemaan mua äkäinen ilme kasvoillaan.
Mä sitten seuraan sitä, enkä tiedä, minne. Me kävellään peräkanaa hämärässä kesäillassa ja meidän vanhempien puhe muuttuu kaukaisemmaksi. Polku päättyy lopulta kalliolle, josta on upea näkymä merelle ja jolla on valkoinen, pieni kivistä rakennettu majakka. Mökki on niemen kärjessä, joten meri näkyy melkein joka suunnassa. Majakan edessä on puinen penkki, jolle Tomas istahtaa.
Mä jään kiusallisesti seisomaan paikoilleni ja tuijotan merta, joka on värjääntynyt pinkiksi auringonlaskun takia.
"Sä voit istua", Tomas sanoo hetken päästä huvittuneella äänellä. Mä käännyn katsomaan sitä ja huomaan, että sillä on jointti kädessä.
Mä istun vähän vastahakoisesti penkin toiseen päähän ja vilkuilen Tomasta. Se sytyttää jointin ja mä katson, kuinka se nostaa leukaansa ja puhaltaa savua ulos sen huulien välistä. En mä voi olla miettimättä, että se näyttää hyvältä. Ja heti kun olen niin ajatellut, mä katson pois ja mua huimaa. Mä haron hiuksiani ja mietin, miksi mä olen tässä.
Sitten Tomas tarjoaa jointtia mun suuntaan, ja yllätyn vähän. Olen mä joskus poltellut, Alex tykkää tehdä sitä enemmänkin. En ole kuitenkaan harrastanut sitä sen enempää, vaikka onhan se välillä ihan kivaa.
"Aattelin että sä haluisit, kun oot ollu ihmeen kiree koko ajan", se sanoo ja virnuilee. Mä katson sitä hetken ja mua vituttaa, miten se on huomannut sen. Totta kai se on. Se näkee mun lävitse ihan liian helposti, musta tuntuu että se pystyy lukemaan mun ajatuksetkin.
Mä sitten nappaan jointin Tomakselta ja vedän siitä pari henkosta. Annan sen takaisin sille, ja katson merta. Tuuli sotkee mun kiharia hiuksia ja tunnen, että mä rentoudun vähän. Hengitän syvään raikasta meri-ilmaa ja suljen silmäni hetkeksi.
Tässä on itse asiassa ihan hyvä olla. Jos ei oteta huomioon sitä, että vieressäni istuu henkilö, jota vihaan. Nyt kun olen vähän paukuissa, pystyn kyllä aika hyvin ignooraamaan sen. Me istutaan siinä hiljaa aika kauan, varmaan jotain kymmenen minuuttia. Mä vilkaisen sivusilmällä Tomasta, joka nojaa penkin selkänojaan ja tuijottaa merta ilme haudanvakavana. Se näyttää vähän... surulliselta. Mun melkein tekisi mieli kysyä, onko sillä kaikki hyvin, mutta en mä uskalla. Miksi se nyt mulle mitään kertoisi?
Ja miksi mua edes kiinnostaa? Eikö mun pitäisi olla vain vahingoniloinen? En mä Tomaksesta pidä, en vieläkään, vaikka olen ollut sen seurassa jo kauemmin mitä olisin uskonut kestäväni.
Hetken päästä Tomas rykäisee äänekkäästi ja suoristautuu. Se sytyttää tupakan ja sitten katsahtaa mua. Sen vihreät silmät tuijottaa mua ihan liian syvälle sieluun.
"Sori siitä tappelusta. En mä ikinä tekis tolleen, mutta se sun kommentti vähän... hittas", se sanoo sitten ja kääntää katseensa pois, ja sitten haroo paksuja, sotkuisia hiuksiaan. Mä kaivan taskustani röökiaskin ja sytytän tupakan, ihan vaan että tekisin jotain käsilläni. Mua hämmentää ihan mielettömästi se, että mä oikeasti kuulin juuri anteeksipyynnön Tomas Vuorelta. Mua huimaa taas.
"Mut mul on syy siihen", se jatkaa ja sitten katsoo taas mua. Mua hermostuttaa katsoa siihen, mutta en mä pysty katsomaan muuallekaan.
"Mun veli kuoli huumeisiin muutama vuos sitten."
Sen kuultuani mä pystynkin katsomaan kaikkialle muualle, paitsi siihen. Nielaisen ja haron hiuksiani, ja mua ahdistaa. Mä kuulen mun äidin äänekkään naurun laiturilta ja sitten taas molskahduksen.
Mua nolottaa. En mä olisi ikinä uskonut, että Tomakselle olisi käynyt jotain tuollaista. Ja sitten mä menen ja heitän tuollaisen kommentin sen enempää ajattelematta. Totta kai pointti olikin päästä sen ihon alle, mutta en mä nyt niin kylmäverinen voisi olla, että vitsailisin tuollaisesta asiasta tietäen että sen veli on kuollut. Mä olen idiootti, niin vitun idiootti.
"Sori", mä mutisen, en mä osaa edes sanoa muuta. Kuulostan ihan hemmetin typerältä, ja musta tosiaan tuntuukin siltä. Tuijotan tupakkaa sormieni välissä ja puren alahuultani niin kovaa, että se varmaan vuotaa vähän verta.
"Ei se mitää", Tomas vastaa ja puhaltaa savua suustaan. Tuuli on yhtäkkiä loppunut kokonaan ja on oudon hiljaista. "Kai siinä on jotai perääkin."
Mä pystyn sitten katsomaan taas Tomasta päin, koska sen sanat oli outoja. "Mitennii?"
"No kyllähän mä käytän. Paljon", se sanoo ja leikkii vaaleanpunaisella sytkärillä. "Ehkä liikaaki. En mä vaan kehtaa kenellekään sitä myöntää."
Mä olen taas typerä enkä osaa sanoa mitään. Kuulen, että meidän vanhemmat on laittaneet musiikkia kovemmalle, ja siellä soi parhaillaan joku Kaija Koon biisi. Niillä on selkeästi ihan kunnon saunabileet meneillään.
"Mä muuten kuulin vahingossa aiemmin, ku sun äiti ja mun äiti jutteli", Tomas aloittaa sitten ja mä havahdun ajatuksistani. "Ne puhu sun isästä."
Mun koko keho jännittyy ja syke nousee heti. En ole kertonut kenellekään, todellakaan, että mun isä on vankilassa ja että sen takia äidillä on ollut, ja on edelleenkin, paska rahatilanne ja että me ollaan kestetty vaikka mitä paskaa mun isän perseilyjen takia. Se on todellakin viimeinen asia, mitä haluaisin mainostaa. Etenkin Tomakselle, jolla on niin ihanat rikkaat, täydelliset vanhemmat. Mä vaan toivon, ettei Tomas saanut mitään selville.
"Se kuulemma pääsee vankilasta."
Mä hengähdän syvään ja kiroan mielessäni koko maailman alimpaan helvettiin. Samaan aikaan mua ahdistaa se, että Tomas kuuli tuon keskustelun, ja se, että mä en todellakaan tiennyt, että mun isä pääsee pois. En mä sano mitään, en mä edes hitto osaa sanoa mitään, mä vaan odotan. Odotan sitä, että Tomas kiristää mua kohta jotenkin ja uhkaa kertoa koko koululle, millainen mä ja mun perhe oikeasti olemme.
Sitä ei kuitenkaan tapahdu. Mä uskallaudun katsomaan Tomasta, joka vain istuu, katselee mustaksi lakattuja kynsiään ja heiluttaa jalkaansa.
"Mitä muuta sä kuulit?" mä kysyn, ja mun ääni kuulostaa heiveröiseltä ja pelokkaalta. Tomas katsahtaa muhun, eikä se näytä kovinkaan hämmentyneeltä kuulemastaan.
"No, ihan tarpeeksi. Mä olen pahoillani sun isästä. Oikeesti."
Mä katson todellakin yllättyneenä sen silmiä, ja niissä ei näy mitään merkkejä siitä, että se puhuisi paskaa. Mä tajuan sitten, että mä olin hymyillyt vähän. En todellakaan tahallani, ja kun mä sen tajuan, lopetan heti. Tuntuu kuitenkin ihan hyvältä kuulla nuo lohduttavat sanat. Ei kukaan muu paitsi Joa tiedä tästä, enkä ole sillekään puhunut oikeastaan mitään koko asiasta. Mua hävettää liikaa.
Mä melkein kysyn siltä, että eihän se kerro kenellekään, mutta sitten mä tajuan, miksi se edes mainitsi asiasta. Se oli sanonut mulle sen siksi, etten mäkään kertoisi kenellekään siitä, mitä se paljasti äsken. Tällainen äänetön lupaus kelpaa mulle kyllä oikein hyvin. En todellakaan halua, että kukaan saa tietää mun salaisuutta, enkä usko Tomaksenkaan haluavan sitä omastaan.
Mä vaan katson sitä, nyt kun se ei katso mua, ja kiinnitän yksityiskohtiin huomiota sen kasvoissa. Sillä on ihan vähän pisamia sen vaaleassa, mutta vähän ruskettuneessa ihossa. Sen paksun kulmakarvan läpi menee kapea arpi. Sillä on korvassa hopea rengaskoru ja industrial -lävistys, jota en ole ennen huomannut. Sen mustan, ison t-paidan kauluksen selkäpuolen alta näkyy pieni osa tatuoinnista.
Kun nostan mun katseen takaisin Tomaksen silmiin mä huomaan, että nyt se katsoo mua. Se näyttää vähän huvittuneelta. Mä tunnen poskieni heti muuttuvan punaisiksi ja käännyn heti katsomaan eteenpäin. En mä edes huomannut, että se näki kun mä tuijotin sitä. Mä en tajua, miten voin olla näin tyhmä. Nolottaa, että se näki, kuinka mä vaan kyyläsin. Ja en todellakaan tiedä, miksi mä edes tein niin.
"Kyl sä saat katsoa", Tomas sanoo sitten ja pelkästään sen äänestä mä kuulen, että se virnuilee.
Helvetti.