Sen kutsuu elohon

Luku 18, jossa ei olla yksin

"Ja sinä muka tykkäät minusta?" Otto kysyi heikosti. Kaikki oli hänen päässään niin sekaisin, ettei hän uskonut älyävänsä mitään kunnolla ainakaan kuukauteen, mutta kai hänellä nyt oli lupa yrittää haparoida Nilsin suuntaan. Niin hän tahtoi tehdä.
Nils nyökkäsi.
"Niinhän olen koettanut sanoa", hän sanoi. "Näin voimakkaasti en ole tuntenut ketään kohtaan."
Niin paljon kaikkea uskomatonta. Milloin Otto voisi käsittää tällaista? Nils, todella, aivan oikeasti...
"Miksi ihmeessä sinä minusta tykkäisit?" Otto kysyi niin aidosti kuin kysyä voi. "Mikset vaikka... Jussista? Tai Liisasta?"
"Niin, tai miksen Vilhosta?" Nils hymähti ja pudisti päätään. Hymy ei tainnut haihtua hänen huuliltaan hetkeksikään, vaikka hänen poskiensa sävy alkoi vähitellen muistuttaa retiisiä. Ja hänen huulensa, kun hän nojautui lähemmäs...
"Sinä olet kaikki, mitä voisin pyytää", Nils kuiskasi. "Ymmärrä se."
Otto ei ymmärtänyt mitään - eikä hän juuri nyt edes halunnut ymmärtää. Lämpimät sanat valuivat hänen päälleen kummallisina ja käsittämättöminä, vieraina ja liian suurina, mutta heidän kätensä ja kehonsa... Oton pää oli täynnä roinaa. Hän ei osannut sanoa mitään. Hän halusi vain... halusi...

Nils pani kaiketi merkille Oton katseen suunnan.
"Voisimmeko suudella?" hän kysyi.

Tähän Otto osasi vastata.
Hän löysi Nilsin huulet kuin unessa.
He suutelivat.
Suutelivat.
Suutelivat, koska...
Oton pää valui taas tyhjäksi kaikesta.
Heidän nenänsä ja otsansa tölvivät toisiaan.
Nilsin niskavillat...
Nilsin kädet...

Kaikki tuntui taas selkeältä ja ohuen ihanalta, mutta silti...

"Eihän tästä tule mitään", Otto kuiskasi.
"Eikö?" Nils kuiskasi. Otto taipui suosiolla uuteen suudelmaan hänen pehmeän kosketuksensa alla.

Aivan toista kuin aitassa. Tällä kertaa he... Otto ei ollut koskaan ajatellut, että...
Nilsin käsi Oton takaraivolla. Oton käsi Nilsin hiuksissa.
Tämä oli jo vähän liikaa.

"Ei me mitenkään voida... Minä olen sinun... vahtijasi."
"Sitä paremmin sinun täytyy pitää minusta huolta."

Taivas.
Oliko Otto elänyt tähän saakka tätä hetkeä varten? Että joku, viimein...
Otto piti huolta Nilsistä.
Hänestä tuntui, että hän ymmärsi kaiken. Kaikki oli yksinkertaista, vaikka...

"Teillä on tehdas ja kaikkea, ja minä olen vaan renki."
Nils hymähti, kuin sillä ei olisi ollut väliä.
Oliko sillä? Ei kai. Ei nyt.

"Jos joku saa tietää..."
"Ei saa."

Otto uskoi. Hän ei aikonut päästää koskaan irti tästä tunteesta.
Hän tahtoi, että he...
Hän oli aina toivonut...

"Minä olen niin vanhakin, ja..."
Nils kuljetti sormeaan leikitellen pitkin Oton rintamusta.
"Niin, minä näen kyllä, että sinä olet aivan ikäloppu", hän sanoi sävyllä, jonka Ottokin ymmärsi sanovan, että oikeasti Nils näki kaikkea muuta. Eihän Otto toisaalta ollutkaan kuin muutaman vuoden häntä vanhempi, vaikka olikin viime aikoina tuntenut itsensä työlääntyneeksi kaikkeen.
"Nyt sinä höpiset jo mitä sattuu", Nils sanoi. "Entä jos antaisit olla?"

Otto ei tiennyt, mitä kaikkea olisi saanut tehdä. Tai uskaltanut.
Hehän olivat kuin mitkäkin...
Ottoko todella...?
Nils...

"Minä olen tämmöinen."
"Ole vain."

Otto ei tiennyt, saisiko koskaan kylliks...

Huoneen oven kahva painui alas.
Nils hypähti jalkeille, ja Otto pysyi jähmettyneenä aloillaan.
Ovi avautui, ja Vilho kurkisti sisään.
"Tiällähän sitä, herroen kammarissa", hän marisi ympärilleen tiiraillen ja meni sitten asiaan: "Minnekkä oot pannu veevarin?"
Ensimmäistä kertaa elämässään Otto ei oikein saanut päähänsä työkalun paikkaa - tai muutakaan. Hän toljotti Vilhoa hetken, suurimman osan ajasta suu auki. Nilsin kosketuksen jäljet tuntuivat edelleen hänen niskassaan ja harteillaan.

"Katso...", hän aloitti ja yskäisi. "Katso sieltä."
Vilhon silmät kaventuivat hämmennyksestä.
"Mistee sieltä?" hän kysyi.
"Vajasta", Otto sanoi.
"No misteepä muualtakkaa minä. Meenoon että- -", Vilho aloitti, mutta hiljeni sitten tuijottamaan Ottoa ilmeettömän tympääntyneenä.
"Oot sinä toellae aeka pirun kippee", hän sanoi. "Ja punanennii."
Hän tarkkaili Ottoa vielä hetken. Sitten hän siirsi katseensa Nilsiin, joka oli istuutunut tuolilleen selkä suorana ja posket punaisina, tuijottamaan vastapäistä seinää kirja kädessään.
"Pitäskö tuo käskee poekkeen häerihtemästä?" hän kysyi.
"Ei tarvitse", Otto sanoi kiireesti, painellen poskiaan.
"No se kääpi minulle", Vilho sanoi kohauttaen olkiaan. "Kokkeelehan nyt kumminnii tulla järkiis. Löövän minä yhen veevarin itekkii."
Otto nyökytteli, kunnes Vilho oli sulkenut oven.

Otto ja Nils jäivät jälleen kahden. He kasailivat hetken ajatuksiaan.
"Tämmöistä se sitten tulee olemaan", Otto huokaisi. He joutuisivat aina pelkäämään, että...
"Jos odotettavissa on äskeisen kaltaista, pienet riskit eivät haittaa minua juurikaan", Nils sanoi ja sipaisi huuliaan.
Otto hymyili hieman. Hänen päänsä tuntui edelleen tyhjältä ja pehmoiselta. Kai se oli ymmärrettävääkin, kun hän oli hetki sitten...
"Oliko se sinusta... outoa?" hän kysyi. "Kun me..."
Nils pudisti päätään.
"Se oli upeaa."
Otto katsoi peukaloitaan.
"Oli se minustakin", hän sanoi. "Mutta nyt sinä kyllä sait taudin."
"Sittenhän sinä saat hoitaa minua", Nils hymähti.

"Heilastelemmeko me nyt sitten?" Nils kysyi, kun he olivat katselleet toisiaan kyllikseen.
"Sinäkö haluat sitä?" Otto kysyi.
"Kyllä", Nils sanoi äänensävyllä, joka kertoi, että jankkaaminen alkoi tuntua jo vähän hassulta. "Olen tosissani ja olen varma. Eikä minua haittaa edes, että olet ikäloppu."
Otto hymyili. Hän tiesi, mitä halusi vastata, ja uskoi saavansa vastata niin, vaikka se oli pirun outoa.
"Kai me sitten heilastellaan", hän sanoi hiljaa.
"Ihanaa", Nils huokaisi. Hän kurotti suukottamaan Ottoa poskelle.
"Minä kokeilen olla jotenkin. Ei tätä oikein ymmärrä", Otto sanoi.
Nilsin silmät säihkyivät. Hetken verran Otto uskalsi hämmentyneenä panna merkille, kuinka paljon käsittämätöntä ihailua hänen katseessaan väikkyi. Ottoa kohtaan.
"En minäkään taida aivan ymmärtää", Nils sanoi. "Mutta meillä on aikaa opetella. Se lieneekin hauskinta."
Nils sipaisi Oton hiuksia pari kertaa.
"Oi, mutta minä käyn poimimassa sinulle kukkia!" hän sitten huudahti. "Sairasvuoteen vierelle."
"Äläs nyt sentään", Otto koetti sanoa, mutta Nils oli jo mennyt. Höperö, mutta kai itse kukin käyttäytyi vähän oudosti, tällaisen jälkeen.

Otto jäi omaan rauhaansa ja vajosi hitaasti makuulle. Vetäessään peiton päälleen hän ei enää varsinaisesti tuntenut oloaan sairaaksi, muttei toisaalta myöskään läheskään tavalliseksi. Tuntui, kuin hän olisi ollut joku aivan muu. Oliko äskeinen todella tapahtunut? Hänelle? Otolle? Häntä tärisytti ja heikotti. Nils ja hän olivat... ja nyt he olivat... Otto oli...

Otto tiesi, ettei tulisi saamaan riehuvilta ajatuksiltaan unta ainakaan viikkoon.