Hän piirsi paperille ristin ja mietti, mihin järjestykseen ja muotoon laittaisi tekstiin omaisten nimet, ne vähät. Pöydällä oli malliksi edellisen sunnuntain lehti muistuttamassa, miten ilmoitus laadittiin. Lopulta hän kirjoitti muutamat nimet paperille etunimillä, ei vain ylimalkaisella maininnalla omaiset.
Hän mietti muistosanoja, mutta ei pystynyt muistamaan sopivia. Hän asteli kaksi seinää peittävän kirjahyllyn eteen ja etsi hyllynpätkän, johon oli kerätty runokirjoja, valitsi hyllystä synkimmän kokoelmateoksen. Etsi siitä sopivimmat säkeet ja kirjoitti ne ilmoitusluonnokseen.
Hän sujautti valmiiksi suunnitellun ilmoituksen muovitaskuun. Enää puuttuisi kuolintodistus.
Jossain haukahti koira, kun kello pimeyden maailmassa löi kuusi. Kotona kello ei enää lyönyt. Se oli pysähtynyt sunnuntaina samaan aikaan, kun hän oli parin kilometrin päässä heittänyt rannekellon sulaan mereen. Ajalla ei ollut enää mitään merkitystä.
Hän avasi television ja katsoi uutiset. Katastrofeja, sotia, onnettomuuksia, vaaleja...
Uutisten loppupuolella hän hätkähti. Hetken hän jo mietti laativansa koko kuolinilmoituksen kaikkinensa uudestaan, mutta jätti sen tekemättä.
Hän irvisti sisäänpäin ja kuuli samalla kukon kiekuvan.
Oli aika.
