Valo

Ympärilläoli paljon lunta. Se tunkeutui näköpiiriin, vaikket sit' haluaisi.Valo loisti siitä, ja häikäisi suoraan silmiin. Oli ruskeidenpuiden oksiakin, mutta niitä oli tosi vaikeaa nähdä. Kylmyys olitoinen asia lumen jälkeen, jonka saattoi huomata. Se ei ollut sitäkylmyyttä, jonka jälkeen tulisi kotiin ja pystyisi istumaanpehmeällä nojatuolilla, takan ääressä lämpimän kupin kanssa,katsomassa myrskyä ikkunan taa. Se oli sellaista, josta ymmärsi,että ei voi päästä kotiin, että ei pysty kävellä, mutta jonkuntakia kävelin. Halki lumen ja kylmyyden, joku veti minua puoleensa,ja tajuan moitettomasti, ettei se kertonut minulle tietä pois.Valkoinen valo oli liian suuri, en pystynyt edes avata silmiä.Haluaisin tietää, milloin tämä alkoi tai loppui? Tuntuu, ettäolisin ollut täällä jo ikuisuuden, aina kävelemässä. Tämäpaikka näyttää metsältä, mutta en voi sanoa varmasti. Kävelenpaksun lumen halki. Miksi en voi kääntyä taakse, tai miksi en voihuutaa? Jotain on kiinni kurkussa, mutta voin siitä hulimattakolista hampailla kylmyydestä. Kaadun polville, jalat lopultakinpettää. Yritän halata itseäni, jotta edes pikkuinen lämpötuntuisi kehossa. Ei toimi. Haluaisin katsoa, millainen paikka tämäon tai millainen olen minä, mutta viimeinen asia jonka näen, onsama valkoinen valo.

10.00aamulla

Timpanobinsairaala

Pieneenhuoneeseen tunkeutuu auringon valo. Se valaisee kaikki siellä olevatesineet, näyttäen naisen. Hänen kasvonsa olivat täynnä sisäistäkipua, ja silmät olivat tiukasti kiinni sängyssä, jossa makasiliikkumattomana tyttö. Sivulla olevat aparaatit ja tietokoneetnäyttivät tasaisen sykkeen. Huoneen ovi aukeaa, ja sairaalanhoitajaastuu sisään. Hänen rinnassaan olevassa lapussa luki MariLuinsson, ja Mari ei mitenkään erottunut muista sairaalaihmisistä.Hän hymyilee, yrittäen rauhoittaa naista.

-OlettehanSimonsson? Teidän tyttönne on vakavassa tilanteessa...en usko ettähän selviää.

Simonssonei itke. Hänellä ei vain enää ole kyyneleitä. Niitä ei ikinäriitä kuvaamaan sen kivun, jota hän tuntee nyt. Hän nyökkääpienesti, ja irroittaa katseen tyttärestään, osoittaen sen maahan.Vielä pari viikkoa sitten kaikki oli hyvin. 15-vuotias LuisSimonsson pukeutui talvivaatteisiin ja meni ulos. Hänen äiti einähnyt, miten hän meni ulos kaverilleen. Kukaan ei tietänyt mitäoikein tapahtui, ja kun neiti Simonsson soitti Luisin kaverinperheelle, kysyen, miksi tämä ei vastannut puhelimeen, hän saivain hiljaisuuden ja kysymyksen "Pitikö muka Luisin tulla tänne?".Jo silloin Simonsson alkoi panikoida ja soitteli kaikki Luisinkaverit ja tuttavuudet, mutta sai kaikilta vain sanat, etteivät hetiedä, missä hän on. Neljäntoista tunnin päästä poliisitlöysivät Luisin metsästä, puolikuolleena kylmyydestätalvivaatteet päällä. Kaikista oudointa oli silti se, että ulkonaon kesä.

Kooma.Vakava kooma, sanoo sairaalanhoitajat. Neiti Simonsson on varma, ettätämä on outoa.

Lyhyttyttö avaa silmät. Tai, ehkä ne olivat jo auki, mutta Luisymmärtää asiat vasta nyt. Vaaleat, melkein valkoiset hiuksetolivat sotkussa. Simonsson on valkoisessa isossa huoneessa, joka onpaljon parempi kuin hänen loputon painajainen. Painajainen. Mikäpainajainen? Luis muistaa tapahtumat vasta nyt. Huoneen päässä oniso massiivinen musta ovi, ja nuori tyttö on varma, ettei sitäollut siellä vielä äsken. Hän alkaa juosta kohti ovea, ja kunsaavuttaa sen, musta suuruus aukeutuu ja päästää sisään valon.Luis taas kerran avaa silmät, vaikka ei muista että laittoi nekiinni. Edessä oli siraalan tyyppinen huone. Valko-harmaatseinät,pari tuolia sivussa sekä sänky, jonka ympärillä olivataparaatit, jotka pitivät ihmisen hengissä. Hänet hengissä. Ontosi outoa katsoa itseään sivusta, ja nyt Luis voi todistaa sen.Sydämmen syke on tasainen. Koska nuori Simonsson ei kestä tätänäkyä, hän kääntyy ja kävelee ovesta ulos. On päivä, ja paritihmiset sekä lääkärit kävelee sinne tänne pitkin käytävää.Luis ymmärtää, ettei kukaan näe häntä sen jälkeen, kun hänsanoo "Hei". Simonssonin askeleet ovat täysin äänettömiä,kun hän kääntyy ja menee kulman taakse. Siellä on pitkä peili,jossa hän huomaa, että hänen hiukset ovat tosi vaaleita, vaikkaaiemmin väri oli blondi. Harmaat silmät ovat täynnä surullisuuttaja uteliaisuutta. Hänkääntää pään, ja huomaa, että joku outo ihminen katsoo suoraanhäneen päin. Ei ohi tai lävitse, kuten kaikki muut. Mies, jonkapäällä oli ruskea takki ja musta hattu. Hän ei voinut selittääihmisen kasvot, sillä ne olivat kuin pyyhityt pois. Oikeastaan kokomies oli kuin toisesta maailmasta otettu. Simonsoon ajattelee, ettäehkää edes hän voisi selittää, mitä täällä tapahtuu. Luisalkaa juosta täyttä vauhtia kohti ihmistä, huomaamattakaan, ettätakana on suuri aukko, joka vetäisee sisäänsä kaiken, lääkäreitä,seinät ja lattian, murskaten ne pieniksi palasiksi. Juuri kuin tyttöluulee saavansa miehestä otteen (tuo ajatus tuli kuin refleksi), hänkatoaa harmaaksi savuksi. Silloin vasta luis kääntyy ja ymmärtääkatostrofan suuruuden. Hän huutaa, mutta kurkusta ei tule mitäänääntä, ja ei löydä mitään parempaa ajatusta, kuin laittaasilmät kiinni.

Hiljaisuus.

10.00aamulla

Downtovninhautausmaa

Nainenkävelee pientä laattatietä pitkin. Ilma on pilveetön, ja aurinkopaistaa jo pitkään, mutta Simonsson ei tunne iloa. Ympärillä onpienet aidat ja vihreät pensaat, mutta kuinka kukin yrittäisi tehdäjotain positiivista tälle paikalle, se ei onnistu. Täällä voimieltei tuntea surun tulleen tälle paikalle satoja kertoja. Pahempikuin sairaala. Vaaleahiuksinen nainen kantaa käsissä kaksivalkoista ruusua, ja kulkee jo kauan tunnetun tien kohti kahtahautakiveä. Sillä paikalla ei ole yhtään pensasta, vain pieniaita kivien ympärillä. Simonssonilla riittää voimia ja aikaa vainhymyillä hiukan ja laittaa molemmille kiville yhden kukan. Minuutinhiljaisuus, ja nainen kääntyy ja lätee pois, poistuen hitaallaaskeleella näköpiiristä.

LuisSimonsson

2002-2017

MarkSimonsson

1969-2010