Save You Tonight (Louis Tomlinson fan fiction)

Luku 19.

Nukuin siis yön sairaalassa ja heräsin aamulla Louisin vierestä sairaalasängyltä. Pidin koko yön hänen kädestään kiinni. Kello oli kuusi ja minun piti lähteä käymään kotona vaihtamaan vaatteet.

"Huomenta kulta" sanoin ja suutelin Louisia.

"Huomenta" hän sanoi hymyillen ja alkoi samantien yskiä pahoin. Nousin ylös sängystä.

"Louis?" kysyin huolissani.

"Köh.. ei.. täs... mitää..." hän sai sanotuksi ja yski vielä muutaman kerran.

"Tota.. mun pitäis viel käydä koton enne ku meen töihin. Pärjääks sä?" kysyin 

"Tottakai, ei mulla oo mitään hätää." Hän sanoi, otti kädestäni kiinni ja hymyili yrittäen vakuuttaa minut.

"Hm... okei. Tuun päiväl käymää ja sit saat kertoo mitä lääkärit sano sulle."  sanoin ja hymyilin. Suutelin vielä häntä ja lähdin.

Päivä meni yllättävän hitaasti.... oli 5 minuuttia, että vuoroni loppuisi ja laskin jo sekunteja. Käänsin katseeni ravintolan pääovelle ja Zayn, Liam, Niall ja Harry kävelivät sisälle ravintolaan. He suuntasivat minun luo ja näyttivät jotenkin... apeilta.

"Mikä on?" kysyin tiskin takaa, kun he istuivat baarijakkaroille.

"Tultiin hakee sut..." Zayn sanoi.

"Okei.... siis mennää sairaalaan yhes, käy." sanoin ja katselin heidän ilmeettömiä kasvoja.

"Nii..." Harry sanoi. Olimme hetken kaikki aivan hiljaa.

"Mikä teit vaivaa?!" kysyin kärsimättömänä.

"Noku me...." Niall aloitti, mutta Liam potkaisi häntä jalallaan.

"Nii..? Onks Lou kunnossa??" kysyin hermostuneena, ei vastausta.

"Loistavaa...." huokaisin turhautuneena ja lampsin takahuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Menin puolijuoksua ravintolan puolelle ja ulko-ovelle.

"Tulkaa jo!" sanoin ja lähdimme autolle.

Menimme sairaalalle ja marssin reipaasti Louisin huoneeseen. Pojat jäivät käytävälle istumaan. "Me ootetaa täs." Liam sanoi. Louis istuskeli sairaalasängyssä, edelleen sairaalavaatteet päällä. 

"Heeii" hän sanoi ja viittoili minua luokseen.

"Moi kulta, miten voit?" kysyin ja istahdin tuolille hänen viereensä.

Näin kuinka hänen ilmeensä muuttui hymystä vakavaksi. Odotin vastausta. Hän laski katseensa maahan ja otti molemmat käteni omien käsiensä väliin. Lopulta hän nosti päänsä ja katseemme kohtasivat, hän itki.

"Voi Louis..." sanoin ja ryntäsin halaamaan häntä. Halasimme pitkän tovin ja tunsin kuinka hän kirjaimellisesti itki vasten olkapäätäni.

"Hyshh... mä oon tässä...." sanoin pari kertaa. Minä en itkenyt, ajattelin etten saa, sillä minun pitää olla se vahva osapuoli tässä. Lopulta erkanimme ja otin hänen käsistään uudelleen kiinni. Louis pyyhki kyyneleensä ja yritti koota itsensä.

"Ihan rauhassa." sanoin ja hymyilin rohkaisevasti odottaen jonkin laista selitystä hänen reaktiolleen.

"Anna, mä rakastan sua niin paljon, oot ihaninta mitä mulle on koko elämäni aikana tapahtunu, oot tärkein ihminen mun maailmassa ja sä oot niin kaunis..." hän sanoi vilpittömästi.

"Vau... Louis, mä rakastan sua myös tosi paljon ja sä merkitset mulle kaikkea. En voi elää ilman sua Lou." sanoin ja kyyneleet tippuivat hänen poskiltaan.

"Mä oon niin pahoillani...." hän sanoi pudistellen päätään.

"Louis..." sanoin, menin polvilleen lattialle ja nostin hänen leukansa niin, että katseemme kohtasivat.

"Anna... mul on syöpä." hän sanoi itkien ja koko maailmani pysähtyi.