A/N: moikkuu, piti julkasta tää jo eilen mut mun wattpad ei toimi yhtää, siis en pääse ees lukee joitain tarinoita mitä haluisin ja ääh paska. no juu, mutta jos tää nyt!! ihan överikauan menny tässä luvussa, anteeks oikeesti, mutta vihdoin mulla on ees vähän aikaa kirjottaa ja on taas inspistäki näihin harjun kuvioihin enempi c: tää inspis menee kyllä niin kausissa, välillä on ihan hitosti innostusta kirjottaa ja välillä tekis mieli heittää roskiin kaikki XD mut joo, kävin äske lukkee uuestaan edellisen luvun kommentteja ja ääh ootte aivan liian ihania <3 mää oon niin otettu ja kaikkee, en ois ikinä uskonu et mun tekstejä lukis näin moni, kiitos!!
tein näille mun stooreille uuet kannet ja jospa nyt hetken oisin tyytyväinen enkä vaihtas heh
*
Luku 14 – Minjalla on asiaa
Tiia
Ajatuksen tasolla seksin harrastaminen selvinpäin oli tuntunut aina jollain tavalla vaikealta, ehkä vähän ahdistavalta ja tietyllä tavalla epämiellyttävältä. Nyt kuitenkin, siinä niin, kun me oltiin Akselin kanssa toisissamme kiinni, mun olo ei ollut epävarma tai ahdistunut.
Eikä se ollut sitä ollut äskenkään, päinvastoin, musta oli tuntunut turvalliselta ja luottavaiselta, mä olin tiennyt sisimmässäni, ettei Akseli satuttaisi mua. Se oli ollut ihana ja intohimoinen ja kiihkeä, ja kuitenkin niin huolehtiva ja välittävä, se ei ollut ajatellut vain itseään.
Ehkä mä olin aina hyvin sokeasti ajatellut, että miehet olivat sellaisia, etteivät ne jaksaneet sängyssä välittää kuin omista haluistaan. Ei mulla oikeastaan ollut kokemusta muusta.
Mä en myöskään ollut koskaan kunnolla nauttinut seksistä ennen tätä. Kaikki ne lukuisat yhden yön jutut olivat tehneet olosta vain tyhjän. Mä en ollut voinut tuntea itseäni kauniiksi alasti, en koskaan.
Ehkä Samuel oli vaikuttanut muhun liikaa. Se oli saanut mun olon pitkäksi aikaa niin huonoksi, etten mä ollut voinut kuin inhota itseäni ja vartaloani. Mä olin hävennyt niin paljon, tuntenut itseni likaiseksi. Ehkä mä en myöskään siksi ollut kyennyt aikaisemmin seksiin kuin kännissä. Ja silloinkin se oli aina ollut enimmäkseen vain hyvin holtitonta ja ajattelematonta.
Mulla oli kokemusta seksistä, melko paljonkin, mutta ei tällaisesta, mitä meillä oli ollut Akselin kanssa hetkiä aikaisemmin.
Ei todellakaan.
Kaikki epävarmat ajatukset mun vartalosta ja ulkonäöstä olivat kadonneet äsken ihan täysin. Oli ihmeellistä, miten Akseli oli saanut mun olon tuntumaan kauniilta, sillä tavalla seksikkäältä ja haluttavalta, etten mä ollut ennen tuntenut vastaavaa. Tuntui lähes käsittämättömältä, että Samuel oli rikkonut mut sillä tavalla, ja sitten se oli toinen Saariaho, se oli Akseli, joka sai mut tuntemaan itseni näin hyväksi.
Niin kuin äskeinen olisi korjannut musta jotain, mikä oli ollut todella kauan rikki. Olo ei ollut tyhjä, päinvastoin, mä olin täynnä lämpöä.
Ja häpeä oli poissa.
Mua ei hävettänyt mikään, ei mun vartalo tai mun äskeiset kyyneleet tai se, että mä olin kertonut Akselille mun lääkityksestä. Eikä mua hävettänyt mun viimeöinen, humalainen ahdistuskohtauskaan. Mulla oli vaan hyvä, turvallinen olla.
Kaikki oli tapahtunut hemmetin nopeasti, mutta musta tuntui kivalta ja tosi oikealta, että tämä meni näin.
Akseli oli tuntunut ihanalta.
Me seistiin joitain toveja myöhemmin suihkun alla ja mä nojasin Akseliin, pidin käsiäni sen paljaan vartalon ympärillä ja hengittelin rauhallisesti. Mun oli vaikea vieläkin uskoa, että tämä oli totta, vaikka se oli. Kaikesta ihanasta olosta huolimatta mun oli vaikea ymmärtää, että Akselin kaltainen kundi oikeasti halusi olla mun kanssa, halusi seurustella mun kanssa, välitti musta, oli mua kohtaan niin suloinen. Sellaiset kundit kuin Akseli – ei sellaiset kiinnostuneet munkaltaisista tytöistä.
Tai niin mä olin luullut.
Mua jännitti vähän olla siinä, alasti suihkun alla Akselin iholla, mutta hyvällä, lämpimän kutkuttavalla tavalla.
"Mitä mietit?"
Mä kohotin kasvoni veden kastelemalta iholta ja katsoin vihreisiin silmiin. Akselin kasvoja pitkin valui pisaroita ja mun teki mieli napata ne kaikki kiinni, mutta pidin kuitenkin käteni edelleen lämpimän vartalon ympärillä.
"Arvaa", kehotin ja hymyilin perään.
"Hmm", Akseli puri alahuultaan ja kallisti päätään katsellen mua, siristi hieman silmiään. "Varmaan, että kuinka nopeella tahdilla hiihdon kilometrimääriä pitäs nostaa, että maksimaalinen hapenottokyky paranis kymmenen prosenttia."
Mitä?
Mä purskahdin hämmentyneeseen, spontaaniin nauruun.
"Siis anteeks mitä?" kysyin huvittuneena ja Akseli virnisti. Se virnisti juuri sillä tavalla, kuin se virnisti aina, sillä tavalla, että mun vatsanpohjassa asti tuntui. "Siis sellastako sä vaan mietiskelet?"
"En todellakaan, sun mietinnöistähän me puhuttiin", Akseli vastasi ja sen silmissä välkähteli leikkisästi. Mä katselin sitä pyöritellen päätäni ja laskin molemmat käteni lepäämään sen rintakehälle.
"Etkö sä muista mitä mä sanoin sulle? Että hiihtäminen on hirveetä paskaa", virkoin hymyillen ja Akseli nosti kättään, vei mun märkiä hiuksia korvan taakse.
"Muistan", se sitten sanoi. "Mä vien sut ens talvena hiihtämään ja lupaan, että sun mielipide muuttuu", se kertoili ja mä naurahdin.
"En mä varmaan enää osaa ees hiihtää", mietin huvittuneena.
"No osaathan."
"Lennän johonkin puskaan heti ekassa mäessä."
Akseli nauroi tosi vapautuneesti, estottomasti.
"Jotenkin söpö mielikuva", se mietti ja mä tyrskähdin.
"Siinä ei ois mitään söpöä, jos mä kiroilisin kiukkusena jossain ojassa", vastasin ja liikutin sormiani Akselin rintakehällä.
"Ois siinä vähän", se väitti ja mua hymyilytti, kun mä katselin sen kasvoja. "Mä tarviisiin just sellasen vähän kiukkusen hiihtokaverin."
Mua nauratti sen jutut. Se oli niin suloinen.
"No okei sit, voidaan me mennä", lupasin ja Akseli kohotti kulmiaan yllättyneenä.
"Oikeesti?"
"Joo joo", virnistin ja Akseli katseli mua hymyillen. "Mutta ei mulla oo ees suksia."
"Saat lainata multa, mulla on viis paria."
"Viis paria?" toistin ja Akseli virnisti. "Viis paria suksia?"
"Joo."
"Minkä ihmeen takia?"
"No kaks luisteluun ja kolme perinteiseen, ja sit osa sopii pakkaslumelle ja osa plussakeliin ja –"
"Ootko sä siis nyt ihan tosissaan?" keskeytin varmistaen, ettei se vaan heittänyt läppää. Akseli katseli mua huvittuneena, kunnes nyökytteli.
"Oon tosissani", se vakuutteli, pyyhkäisi märkää tukkaansa ja mä naurahdin.
"Sä oot ihan omituinen", mietin lämmin sävy äänessäni. Akseli mutristi suutaan.
"Auts."
"Hyvällä tavalla siis, ja mä –" laskin katseeni Akselin iholla lepääviin käsiini ja puristin huuliani yhteen, kunnes hymyillen nostin katseeni takaisin vihreisiin silmiin, vedin hiljaa henkeä. "Tykkään susta koko ajan vaan enemmän."
Akseli katseli mua hetken, kunnes hymyili. Mä nostin käteni sen kaulalle, enkä ehtinyt kurottautua sen huulille, kun se jo suuteli mua ensin. Tunsin käsien liukuvan kyljilleni ja selälleni Akselin sitten vetäessä mut ihan kiinni itseensä. Mun mahanpohjassa muurahaiset alkoivat tanssia, alaston vartalo kiinni mun omassani ja lämpimät, pehmeät huulet mun huulillani saivat koko kehon täyteen sähköä, lämpöä, kipinöitä.
Me suudeltiin pitkään ja mä todellakin, hemmetti mä todellakin näin vaan Akselin, kun me viimein irrottauduttiin. Kaikki muu tuntui unohtuneen, niin kuin mitään muuta ei olisi olemassakaan.
Liu'utin käteni Akselin niskasta sen poskelle, jossa oli pari tummaa, pientä luomea. Kuljettelin sormeani poskea pitkin vahvalinjaiselle leualle ja annoin katseeni seurata sormeani. Oli vaikea ymmärtää, että mulla todellakin oli näin hyvä olo, näin huoleton.
Mua hämmensi olla näin onnellinen.
Mutta mä uskalsin olla, mä uskalsin luottaa tähän oloon, ja se todella oli ihmeellistä.
Akseli suukotti mun otsaani ja mä hymyilin itsekseni, kun lopulta laskin pääni vasten lämmintä vartaloa. Me seistiin siinä vielä pieni hetki, ennen kuin maltettiin liikkua veden alta.
Laitoin suihkun kiinni ja nappasin pyyhkeeni naulasta, kunnes otin kylppärin kaapista Akselillekin pyyhkeen. Mä katselin sitä, kun se kuivaili itsensä, pörrötti hiuksiaan pyyhkeeseen ja kiersi sitten vihreän pyyhkeen lanteilleen. Sen vaalea tukka oli hassusti ihan pörrössä.
Se näytti luvattoman hyvältä. Luoja, miten se näyttikin hyvältä, koko ajan vain paremmalta. Mun mahanpohjassa pisteli hassusti, kun mä mietin seksiä meidän välillä ja sitä, miltä Akseli oli tuntunut mun sisälläni, kädet mun vartalolla seikkaillen. Oli ollut niin kiihottavaa nähdä, miten se oli halunnut mua niin paljon, kuinka mä olin saanut sen reagoimaan sillä tavoin vain hyvin pienillä eleillä.
Akseli oli, se oli käsittämättömän kuuma.
Nytkin mä olisin voinut vain tuijottaa sitä, ihan ikuisuuden. Ja mä sain tuijottaa, ja uskalsin. Sehän oli mun poikaystävä.
Ihan oikeasti.
Miten mulle tapahtui näin?
"Mitä?" se kysyi, ilmeisesti tajuten mun tuijotteluni ja mä kiersin myös pyyhkeen ympärilleni, kun olin saanut itseni kuivattua.
"Miten sä oot ikinä voinu ärsyttää mua niin paljon aikoinaan?" mietin ihan tosissaan ja Akseli naurahti hiljaa, katsahti alas ja kohtasi sitten mun katseeni hymy suupielessään.
Mä mietin vaan niitä hetkiä yläasteella, kun mä olin katsonut Akselia vihaisesti, kun se oli vaan ärsyttänyt mua niin paljon. Tekemättä mitään, olemalla vaan näköetäisyydellä se Saariahon snobi oli saanut mut kihisemään kiukusta.
"En mä oo ikinä halunnu olla ärsyttävä", se vastasi ja pyyhkäisi hiuksiaan. Mä hymyilin aavistuksen.
Mun mieleen tulvahti satunnainen muisto ysiluokan syksyltä, kun mä olin sattunut samaan aikaan ruokakauppaan Akselin kanssa. Eikä siinä mitään sinänsä, koska ainahan tällä kylällä näki tuttuja kaupassa, mutta jotenkin se tilanne oli painunut mun mieleen ihan erityisesti. Ehkä se johtui siitä, että mä olin silloin taas tuntenut jotain perustelematonta inhoa Akselia kohtaan.
Se oli sattunut samaan kassajonoon mun taakse ja mä olin kironnut, mä olin nieleskellyt häpeää, kun mä olin maksanut mun ostokset, leivän ja jugurttipurkin ja jonkun voipaketin pullokuitilla ja kasalla pikkuhiluja. Koska ei meillä ollut silloinkaan ollut kotona mitään ruokaa, eikä äidillä ollut rahaa ja Henkalla oli ollut nälkä. Ja se häpeä oli ollut ihan kestämätön, kun Akseli oli seissyt mun takana ja kun ne helvetin kolikot olivat levinneet mun hikoavista käsistä pitkin kaupan lattioita, kun mä olin ollut ojentamassa niitä kassan takana seisovalle myyjälle.
Joten siinä mä olin kyykkinyt ja kerännyt niitä kymmensenttisiä ja tuijotellut Akselin puhtaanvalkoisia merkkilenkkareita, sellaisia, jollaisista mä en olisi uskaltanut edes haaveilla. Se häpeä oli ollut pahinta, se häpeä siitä, ettei ollut yhtään rahaa tai mitään hienoja vaatteita, se oli tehnyt musta niin vihaisen.
Ja kun mä olin saanut kerättyä kaikki kolikot ja kun mä olin saanut maksettua, niin mä olin katsonut, miten Akseli oli ostanut jonkun kolmioleivän ja maksanut sen viisikymppisellä. Mä olin ollut niin vihainen, ihan selittämättömällä tavalla vihainen, kun sillä oli ollut sellainen seteli, niin kuin se olisi tehnyt sen tahallaan, maksanut sellaisella rahalla, vaan nöyryyttääkseen mua. Vaikka mä tiesin nyt, että ei se varmasti ollut.
"Mä tiiän sen nyt", vastasin lopulta ja Akselin suupielet liikahtivat hymyyn.
Se otti askeleita lähemmäs ja tuli mun eteeni. Sen käsi löysi mun käden ja mä kohtasin sen katseen.
"Hyvä", se sanoi rauhalliseen sävyyn ja katseli mun kasvojani yhtäkkiä kovin mietteliäänä.
"Mitä?" kysyin hiljaa ja se hymyili uudelleen.
"Ei mitään, katon vaan sua", se kertoi ja mun selkää pitkin kuljeskeli kutkuttavia väreitä. Se puhui niin ihanasti ja mun oli vaikea ottaa vastaan kaikkea tällaista. Tuntui kuitenkin todella kivalta. "Tiiätkö, onneks porukat lähti Losiin ja mun piti jäädä Harjulle", se sitten mietti ja mä purin alahuultani hymyillen. "Ei oltas muuten törmätty."
Törmätty, nimenomaan.
"Onneks", myötäilin katsellen Akselin vihreitä silmiä. "Musta tuntuu, että tästä tulee hyvä kesä."
Blondi kohotti kättään ja sipaisi mun hiuksiani.
"Niin mustakin."
Ei mulla ollut kamalasti ollut odotuksia tälle kesälle, mutta nyt mä todella ajattelin, että tästä tulisi ehkä paras kesä ikinä.
Tavallaan ajatus syksystä kuitenkin pelotti – kestäisikö tämä sitten, kun Akseli lähtisi Harjulta opiskelemaan? Voisinko mäkin lähteä?
Pyyhin epävarmat ajatukset pois ja päätin, etten miettisi liian pitkälle. Nyt oli vasta kesäkuu, vasta juhannus.
Akseli suukotti lopulta mun otsaani toistamiseen, tuntui kivalta, kun se teki niin, ja irrotti sitten kätensä mun kädestäni. Se hymyili ja katseli mua hetken vielä, kunnes käännähti kylppärin ovelle. Mä vilkaisin varpaitani, pieni, ihana lämpö rinnan alla hohkaten, kunnes nostin katseeni.
Olin seuraamassa Akselia ulos kylpyhuoneesta, mutta sitten mun katseeni osui sen selkään. En mä ollut tajunnut äsken sängyssä tai suihkussa, mutta sen selässä oli useita inhottavan näköisiä naarmuja.
Ja vaikka mä ehkä olin äsken raapinut sen selkää sängyssä kaiken kiihkon keskellä, niin ei mun surkean lyhyillä kynsilläni saanut aikaan tuollaisia jälkiä.
"Mikä sun selkään on sattunu?" kysyin kävellen lähemmäs ja Akseli pysähtyi. Se käännähti vähän ja vilkaisi sitten paljasta selkäänsä lavuaarin yläpuolella olevan peilin kautta.
Akseli siirsi katseensa muhun ja näytti äskeistä vakavammalta.
"Se ruusupensas vähän repi, kun me Samuelin kanssa – kun eilen kahinoitiin", se kertoi ja mä nielaisin.
Olin ehtinyt hetkeksi unohtaa eilisen ja Samuelin ja mun pahan olon ja sen, että Akseli oli käynyt serkkunsa kimppuun. Mä todella inhosin tappelemista ja väkivaltaa, mutta kai musta silti tuntui hyvältä, että Akseli oli suuttunut Samuelille, että se välitti musta niin paljon, että nousi serkkuaan vastaan.
Ne kaksi taisivat kuitenkin olla ihan läheisiä.
Mä en voinut olla miettimättä, miten Akseli reagoisi, jos se tietäisi totuuden musta ja Samuelista, totuuden siitä, mitä oli tapahtunut vuosia sitten.
Ja mä mietin eilistä, mietin, mitä Akselin kaverit musta oikein ajattelivat. Pitivätkö ne mua ihan hulluna ja sekopäänä eilisen takia? Mä mietin, että mitä ne ajattelivat, kun Akseli oli käynyt Samuelin päälle mun takiani. Mä mietin, mitä ne ajattelivat, kun Miiro oli räyhännyt Samuelille sillä tavalla.
"Okei", vastasin hiljaisemmin. "Onks ne kipeitä?"
Akseli pyöritti päätään.
"Ei pahasti."
Nyökyttelin vähän ja hieraisin käsivarsiani, kunnes kävelin ovelle. Mä en tahtonut taas vajota huonoihin ajatuksiin, mutta tuntui, kuin eilistä pitäisi silti puida enemmän. Niin kuin moniakin asioita pitäisi puida enemmän.
Kävelin Akselin ohitse ovesta ja kuulin sen seuraavan mua. Mä suuntasin makuuhuoneeseen ja otin pyyhkeen päältäni, etsin itselleni alusvaatteet päälle, ja vedin sitten puhtaan topin ja raidalliset, rennot housut jalkaani.
Akselikin laittoi vaatteet päälle, jätti pyyhkeensä roikkumaan oven karmille ja seisahtui katsomaan mua. Mä kohtasin sen katseen ja se kallisti aavistuksen päätään.
"Tiia?" se kysyi hiljaa. "Haluutko sä puhua jostain?" se jatkoi, ilmeisesti havaiten jotain mun hiljaisuudestani.
Mä olisin halunnut puhua monestakin asiasta, mutta ne asiat olivat liian vaikeita puhuttaviksi. Aivan liian vaikeita.
Huokaisin hiljaa ja lopulta liikahdin istumaan sänkyni laidalle.
Akseli käveli myös siihen. Patja painui alemmas, kun se istahti mun viereeni.
"Mä vaan – tai mietin vaan, että mitähän sun kaverit ajattelee musta, kun mä eilen silleen?" avasin lopulta suuni ja käänsin kasvoni Akseliin päin.
Mulla ja Sinnalla oli ollut eilen tosi kiva keskustelu ennen Samuelin tuloa, Sinna oli ollut tosi kiva, yllättävällä tavalla tosi mukava ja lämmin. Mua harmitti, jos se nyt ajatteli mun olevan joku typerys, joka alkoi kännissä draamailla.
Iivo oli laittanut mulle aamulla viestiä, missä se kyseli, olinko mä okei. Mä olin vaan kuitannut sille, että kaikki oli hyvin. Ei Iivokaan tiennyt lopulta paljoa, vaikka meistä oli tullutkin vuoden sisään tosi hyviä kavereita.
"Ei ne ajattele susta mitään pahaa, jos sä niin luulet", Akseli kertoi katsoen vakavana mun silmiini. "Kun sä lähit eilen, niin ne oli lähinnä hämillään ja huolissaan", se jatkoi ja mä siirsin katseeni käsiini nyökytellen.
"Okei", vastasin ja koitin ihan tosissaan kuulostaa reippaammalta.
Akseli liikahti mun vieressäni ja mä vilkaisin sitä nopeasti silmäkulmastani. Se oli siirtynyt katselemaan eteensä, otsa aavistuksen rypyssä.
"Ja ne tietää millanen Samuel välillä on, tai että se puhuu tytöille tosi törkeesti", Akseli kohta jatkoi sanojaan ja mun rinnan alla tuntui inhottava puristus. Mä en halunnut ahdistua, mutta tunsin pahan olon vaanivan jossain.
"Mua suututtaa niin helvetisti koko tyyppi", Akseli pukahti sitten perään kiihtyneemmin, äkkipikaisemmin.
Mä olin huomannut, että se oli ehkä vähän sellainen. Ehkä vähän sellainen kipakka ja helposti tulistuva.
Äsken vallalla ollut iloinen, rento, suloinen tunnelma näytti notkahtaneen. Enkä mä tahtonut alkaa masistella, mutta tuntui vaan, että piti silti puhua.
"Niin", hengähdin ja laskin kädet syliini. "Tuntuu välillä vaikeelta, että se on sun serkku", lisäsin puolivahingossa.
Ei mun kai pitänyt.
Akseli siirsi katseensa seiniltä muhun ja pieni, nopeasti noussut vihaisuuden roihu hiipui sen silmistä. Se katsoi mua ja näytti hetken vaikealta, siltä, kuin se ei osaisi kommentoida takaisin mitään. Ehkä se ei osannutkaan.
"Ai siks kun – kun teillä oli se yhen yön juttu sillon, kun me oltiin ysillä?" Akseli kysyi kohta varovaisemmin, varauksella, kuin se ei olisi varma, olisiko sopivaa puhua siitä asiasta.
Mun mahanpohjaa pisti.
Puristus rinnassa koveni, mutta pidin itseni kasassa. Oli vaikea kohdata kaikki vanhat asiat Akselin kanssa, kun se ei tiennyt totuutta. Se kuitenkin tiesi, että me oltiin Samuelin kanssa oltu sängyssä Tumpin ja Noran bileissä, kaikkihan meidän typerässä koulussa olivat tienneet, jokainen helvetin ysiluokkalainen.
Ne juorut – mä mietin, että oliko Akseli uskonut niitä. Oliko se uskonut niitä juoruja, niitä supinoita siitä, miten mä muka olin silloin vonkunut kännissä Samuelia sänkyyn kanssani. Miten mä muka olin säälittävänä anellut sitä viemään mun neitsyyden.
Sellainen se Tiia Kulmala on.
Kuka helvetti edes keksi mitään tuollaista?
Mä purin hampaani yhteen ja lopulta käänsin katseeni Akselin silmiin.
"Niin", vastasin lyhyesti, rehellisesti. Siitähän se johtui. "Ne juorut sillon, ei ne ollu totta, en mä – en mä pyytäny, en mä pyytäny Samuelilta mitään", jatkoin perään ja tuntui niin hirveältä selittää tätä, kierrellä totuutta.
"En mä niin ajatellukaan", Akseli totesi. "Ja vaikka ne oliskin ollu totta, niin en mä ajattelis susta mitenkään toisin, sehän on vanha juttu."
Mä vedin hiljaa henkeä.
"Okei", sanoin hiljaa. "Mutta ei ne oo ja – se mun ja Samuelin juttu, se vaan – se vaan tapahtui."
Se vaan tapahtui.
Mä nielaisin palan tunnetta pois. Akseli nyökytteli ja mä uskaltauduin katsomaan sitä jälleen.
"Niin, eikä sillä oo mitään väliä", se totesi vakuuttaen.
Mutta olihan sillä.
Sillä oli niin helvetisti väliä.
"Niin."
"Tai siis, ei ainakaan mulle", Akseli lisäsi katsellen mua. "Toivottavasti ei sullekaan."
Mä pyörittelin päätäni, vaikka tuntui vaikealta esittää. En mä olisi halunnut valehdella.
"Ei tietenkään", kerroin mahdollisimman uskottavasti ja huokasin. "Mutta tuntuu silti hirveeltä, miten se käyttäyty eilen."
Akselin käsi liikahti hitaasti mun käteeni.
"Mä tiiän, oon oikeesti tosi pahoillani", se vastasi hiljaa ja sen katseessa näkyi sellaista tietynlaista surua.
Se näytti siltä, että olisi jatkanut sanojaan, mutta samassa mä tunsin kyyneleiden nousevan. Ihan yllättäen, varoittamatta.
En antanut Akselille mahdollisuutta jatkaa saatikka mahdollisuutta nähdä mun kyyneleitäni, vaan kiersin käteni äkkiä sen kaulan ympäri ja painoin kasvoni sen vaaleanharmaaseen t-paitaan.
Tukahdutin vyöryvänä nousevan ahdistuksen sillä tavoin.
Akseli kiersi kätensä mun ympärille ja veti lähemmäs itseään. Se piteli niin lämpimästi, turvallisesti.
"Ei oo mitään hätää", se kertoi ja mä painoin huuleni yhteen, nipistin silmät kiinni.
Niin mä tahdoin uskoa. Ja kyllä mä uskoinkin, mun pitäisi alkaa uskoa.
Ei ollut mitään hätää.
*
Me ei lopulta puhuttu enää Samuelista tai eilisestä. Mä sain koottua itseni, sain taisteltua inhottavaa, pahaa tunnetta vastaan ja pyyhittyä menneet mielestäni.
Ehkä Akseli silti havaitsi musta jotain, se katseli mua sillä tavoin ja kyseli useaan kertaan, että olinko mä kunnossa. Se oli niin kultainen ja niin ajattelevainen, että mua melkein hämmensi.
Me päätettiin lopulta tehdä ruokaa, kun molemmilla oli nälkä. Joten joitain toveja myöhemmin mä sitten kokkasin keittiön hellan edessä kasviswokkia ja Akseli oli mun seuranani.
Sen läsnäolo tuntui rauhoittavalta ja hyvältä, enkä mä voinut uskoa, että vielä eilen illalla Miiron tädin autossa mä olin miettinyt, että mun ja Akselin jutun pitäisi loppua. Että eilen Saariahojen talon pihalla mä en ollut halunnut Akselia lähelleni, että sen läheisyys oli ahdistanut niin paljon.
En mä halunnut tämän loppuvan, en oikeasti, eilinen ahdistus oli vaan ollut niin vahva. En mä kohtauksen tullessa kyennyt ajattelemaan selkeästi, niin kuin mä näkisin silloin vaan pelkkää mustaa. Oli uskomatonta, että Akseli oli siinä, kaikkien mun itkujen ja pahojen olojen jälkeen. Oli uskomatonta, ettei se ollut säikähtänyt.
Se oli oikeasti tullut mun ovelleni tänä aamuna.
Se oikeasti välitti, oli huolissaan.
Mä tiesin, että kaikki oli vielä ihan alussa, että mun pitäisi vielä joskus pystyä kertomaan sille ihan kaikki. Mun olisi pakko, jos mä haluaisin olla sen kanssa.
Mutta vielä mä en ollut valmis.
"Tehtäiskö tänä kesänä joku reissu yhessä?" Akseli kysyi ja mä käänsin katseeni wokista keittiön pöydässä istuvaan kundiin. Se hymyili ja mun suupielet kohosivat. Mä yllätyin sen kysymystä, se oli niin tosissaan.
Ihana.
"Ois kiva – minne sä haluaisit lähtee?" kysyin ja blondi kohautteli olkiaan, vei käden hiuksiinsa ja pörrötti kevyesti.
"Mihin vaan, Helsinkiin tai pohjoseen", se mietti ja laski kädet keittiön pöydälle.
"Musta ois ihana käydä Lapissa", pohdin ja käännähdin pyörittelemään kasviksia ja nuudeleita. "En oo ikinä käyny."
"Mä meen heinäkuussa juoksee Rovaniemelle puolimaratonin", Akseli kertoi kohta, yllättäen, ja mä katsoin sitä uudelleen. "Haluisitko lähtee mukaan?"
Kohotin kulmiani, sekä sille, että se juoksisi puolimaratonin, kuin myös sille, että se todella kysyi mua mukaansa.
"Kaipaatko sä kannustusjoukkoja?" kysyin leikkisästi ja Akseli naurahti.
"Saatan kaivatakin", se myötäili ja mä hymyilin. Musta oli hullua, että se juoksi tuollaisia matkoja, ihan älytöntä.
"Voin mä lähtee, jos saan töistä vapaaks", lupasin sitten, olin oikeasti aika innoissani.
Olisi tosi ihanaa lähteä kahdestaan jonnekin, pois täältä, pois Kiuruharjulta. Tuntui ihan ihmeelliseltä, että mulla oli poikaystävä, jonka kanssa saatoin miettiä tällaista.
Ylipäänsä sana poikaystävä oli ihan ihmeellinen, uusi mulle.
"Huippua", Akseli tuumaili vilpittömästi.
"Sä taidat ihan oikeesti tykätä juoksemisesta?" enemmänkin totesin kuin kysyin ja katselin Akselia. Se nyökytteli.
"Joo, se on aika koukuttava laji", se myötäili ja käänsi katseensa pöydällä oleviin hedelmiin silmiään siristäen. "Joidenkin mielestä typerä laji", se sitten lisäsi.
Mä katselin sitä ja mietin, että mitä se tarkoitti.
"Ei mun mielestä", kerroin rehellisesti ja Akseli siirsi katseensa muhun. "Kenen mielestä on?" kysyin perään.
Akseli kohautti olkiaan ja naurahti sitten hiljaa.
"Vaikka mun isän", se totesi ja näytti hetken vakavammalta.
"Oikeesti?"
Akseli pyyhkäisi hiuksiaan taakse ja nojautui sitten kyynärpäätään vasten. Se rypisti otsaansa ja vaikutti olemukseltaan yhtäkkiä vähän vaikeammalta.
"Niin, pitäs pelata lätkää", se sitten virkkoi hymähtäen ja mä katselin sitä ihmeissäni.
En mä ollut odottanut sen puhuvan noin, mutta mä näin taas vähän enemmän. Sen vanhemmilla oli kai kovat odotukset sitä kohtaan. Mun oli vaikea käsittää sellaista, koska ei multa oltu koskaan vaadittu mitään – porukoille oli aina ollut ihan sama mitä mä tai Henkka tai Miska oltiin tehty.
"Sellastako se sulta oottaa?" kysyin varovasti ja Akseli katsahti mua.
Kyllä mä muistin Akselin yläkouluajoilta lätkäkundina. Mä tiesin, että se oli pelannut Kiuruharjun Kiekon edustusjoukkueessa, varmaan tyyliin nuorimpana pelaajana ikinä. Kaikkihan sen olivat tienneet. Tavallaan hassua, etten mä edes ollut ehtinyt ihmetellä, ettei se enää pelannut jääkiekkoa.
"Niin kai", Akseli mietti ja hymyili vähän, kuitenkin aika vaisusti. "Mun isä oli nuorempana tosi hyvä jääkiekkoilija, ihan liigatasonen, se ois päässy KHL:ään, jos ei ois loukkaantunu ja peliura katkennu", Akseli kertoi sitten, ihan yllättäen vaan puhui tosi paljon. Ehkä sekin uskalsi kertoa enemmän ja avautua, kun mä olin purkanut itseäni sille niin paljon.
"Tosi paskaa tollanen – tai ylipäänsä, että yritetään saada tekemään sellasia asioita, joista ei tykkää", vastasin huokaisten.
"Niinpä", Akseli lausahti nyökytellen ja katseli hetken käsiään. "Mutta sellasta se on", blondi jatkoi ja hymyili vähän.
"Onks sun porukat – onks ne sellasia, että ne vaatii tosi paljon?" kysyin saaden Akselin kohtaamaan taas mun katseeni. Se näytti siltä, kuin sitä ihmetyttäisi, että mä kyselin. Tai kuin se ei olisi varma, että ymmärtäisinkö mä, jos se puhuisi enemmän.
"On mulla aina ollu aika kovat paineet", se lopulta vastasi.
Mä katselin sitä ja musta tuntui pahalta sen puolesta. Musta tuntui myös pahalta, että mä olin joskus ajatellut, että sen elämä oli täydellistä, kun sen perheellä oli rahaa. En mä ollut silloin ennen pystynyt tajuamaan, että silläkin voisi olla vaikeaa.
"Mutta tää on sun elämä, eikä sun isän", sanoin rauhallisesti, lämpimästi ja Akseli katseli mua, hymyili lopulta aavistuksen.
"Mä oon alkanu tajuta sen."
Mun suupieli kohosi pieneen hymyyn.
Lopulta Akseli nousi keittiön muovituolilta ja käveli mun luokseni. Se laski kätensä mun vyötärölle ja katseli mua silmissään lämpöä. Mä olisin tahtonut kuulla enemmän, mä olisin halunnut, että se kertoisi lisää sen elämästä ja perheestä. Mä tahdoin oppia tuntemaan sen ihan kokonaan.
"Miks sä lopetit jääkiekon?" kysyin hiljaa ja nostin kättäni, laskin sen Akselin t-paidan peittämälle rintakehälle. Sen katse kuljeskeli mun kasvoillani. "Mä muistan, että sä olit tosi hyvä."
Akseli naurahti hiljaisesti.
"Niin kai", se vastasi ja silitti mun kylkiäni. "Mä en vaan tykänny siitä – lätkä on kivaa, kun pelaa kavereiden kanssa, mutta sellanen joukkuetouhu, ei se ollu mun juttu, mä inhosin joka kerta mennä harkkoihin ja peleihin", Akseli kertoi ja mä nyökyttelin. "Mä olin aina yläasteella ihan poikki, niin ku, koulusta ja lätkästä."
"Mikset sä sanonu aiemmin sun porukoille, että sä haluut lopettaa?" kysyin ja nostin kättäni, sipaisin Akselin leukaa.
"Ei se ollu vaihtoehto", se kertoi suoraan ja sen katseessa näkyi jotain, sellaista hyvin rikkinäistä. "Kun Ilona kuoli niin – sit mä en enää menny harkkoihin", Akseli jatkoi.
Keskustelu oli erikoinen, tuli ihan puun takaa. Tuntui hyvältä, että Akseli pystyi kertomaan mulle, puhumaan mulle tuollaisista asioista.
"Isä suuttu helvetin paljon, kun mä lopetin, se on edelleen varmaan vihanen."
Mä pyörittelin päätäni epäuskoisesti.
Ilonan nimi sai aikaan inhottavan muljahduksen vatsanpohjassa. Sinä ysiluokan syksynä oli tapahtunut niin paljon – niin paljon kaikenlaisia pahoja asioita.
"Tosi itsekästä siltä", sanoin hiljaa ja laskin sormeni Akselin niskaan. "Inhottavaa, että sulla on ollu tollasta kotona", lisäsin apeaan sävyyn.
Akseli ei vastannut, se katsoi vain hetken, kunnes nosti kätensä mun poskelle ja samassa liikahti painamaan huulensa mun huulille. Mä yllätyin, mutta mun kroppa ehti silti värähtää.
Akseli suuteli tosi lämpimästi, kuitenkin tahtovasti, ja silti niin lempeästi. Mä vastasin sen kosteiden huulten pehmeään liikkeeseen ja mietin, etten mä voisi saada tästä tarpeekseni. Akseli tuntui niin hyvältä ja niin hemmetin oikealta, koko ajan vain läheisemmältä. Jonkinlainen side meidän välillä tuntui vahvistuvan hetki hetkeltä.
Akseli hymyili irrottauduttuaan mun huuliltani, kasvot edelleen lähellä mun kasvojani.
"Oot niin upea", se kuiskasi ja mun posket muuttuivat sekunneissa tulikuumiksi.
Se puhui rohkeasti, vain rohkeammin koko ajan. Silti sen katseessa oli edelleen pieni epävarmuus, sellainen suloinen, joka kertoi mulle, ettei sillä lopulta ollut kovin paljon kokemusta. Tai vähemmän, kuin mä olisin voinut ajatella.
"Säkin", vastasin hiljaisesti ja silitin peukalollani Akselin poskea.
Me katseltiin toistemme silmiin hetken, kunnes mä tajusin, että wokki varmaan palaisi kohta pohjaan. Käännähdin nopeasti ympäri, otin puukapustan ja pyöräytin pannun pintaan kovaa vauhtia tarttuvaa ruokaa ympäri. Akseli naurahti hiljaa mun eleelle ja kiersi kätensä takaa päin mun ympärille. Se halasi hennosti ja musta tuntui ihanalta, kun se teki niin.
"Mennäänkö teille tänään?" kysyin pyöritellen ruokaa ja Akseli painoi kevyen suukon mun olkapäähäni.
"Mennään vaan", se vastasi ääni äskeistä iloisempana, rennompana.
Se oli siinä mun takanani vielä hetken, kunnes mä tuumailin, että ruoka olisi varmaan valmista. Akseli siirtyi, nappasi meille toimeliaasti lautaset ja ruokailuvälineet. Mä hymyilin, kun katselin sen asettelevan ne mun pieneen, puiseen ruokapöytääni.
Ne näyttivät kivalta siinä. Ja Akseli vielä paremmalta.
Me syötiin rauhassa, kiireettömästi, juteltiin vaan kaikenlaista, nyt paljon kevyempiä juttuja, kuin hetkiä sitten. Akseli kertoi, kuinka se kävi joka kesä juoksemassa jossain päin Suomea, ja välillä ulkomailla asti. Sitten se kyseli, että milloin mä soittaisin sille pianoa, ja mä vaan nauroin, että se saattaisi joutua odottamaan sitä hetkeä vielä tovin.
Oli hyvä olo jälleen, Akseli sai sen niin helposti aikaan.
Syönnin jälkeen mä pakkasin reppuuni vaihtovaatteita ja mietiskelin, kuinka kiva olisi päästä taas Akselin viereen nukkumaan.
Niin, tai tekemään jotain muutakin.
Hymyilin itsekseni, posket lämpöisinä, kun kohta ilmaannuin reppuni kanssa olohuoneeseen. Akseli istuskeli sohvalla puhelintaan selaillen ja nosti pian katseensa muhun.
Mä olin avaamassa suuni ja puhumassa, mutta en sitten kerennyt kuin pihahtaa, kun mun puhelin pirahti soimaan taskun pohjalla. Laskin repun jalkoihini lattialle ja etsin älyluurin käteeni. Ihmetytti, että miksi kukaan soittaisi mulle, vieläpä lauantaina.
Näytöllä luki kuitenkin Minjan nimi.
Hassua, mutta mä en oikeasti ollut kertonut sille, että olin ollut Akselin luona eilen. Tai oikeastaan mitään muutakaan Akselista. Tosin ei me oltu nähtykään hetkeen, ei edes viestitelty kovin paljoa. Minjalla oli kai aika paljon töitä.
"Moi", tervehdin kohta puhelimeen.
Toisesta päästä ei suinkaan kuulunut minjamaista, iloista, lämmintä tervehdystä. Päin vastoin, sieltä kuului hiljaista niiskutusta ja katkonaista hengitystä.
"Tiia, moi", Minja äännähti käheästi. Sen ääni kuulosti itkuiselta.
Mä säpsähdin, mun kroppa jännitti saman tien.
"Hei, mikä on? Onks jotain sattunu?" kysyin kiireesti, huolestuneena ja vilkaisin Akselia, joka katsoi mua ihmeissään, tavallaan kysyvästi.
"On, helvetti, on todellakin", Minja parahti ja mä rypistin otsaani.
Mun sisällä nousi säikähdys, hyvin spontaanisti ja voimakkaana.
"Kerro mulle."
Minja hengähti hiljaa.
"Voitko sä mitenkään, voitko sä tulla mun luokse?" tyttö pyysi ääni väristen.
"Tietysti, hei totta kai tuun", vastasin ja koitin pitää ääneni rauhallisena. "Lähen heti, ei mulla mee kauaa", jatkoin nopeasti.
Mä tunsin, miten mun pulssi kohoili vauhdilla. Ei Minja yleensä pienestä itkenyt, mua pelotti, että jollekin sen perheestä oli sattunut jotain. Tai sille itselleen.
"Kiitos Tiia", Minja niiskaisi.
"Mä lähen tulee nyt – hei, pärjäätkö sä?" kysyin ja vein käden niskaani yhtäkkiä hyvin levottomana.
"Joo."
"Nähdään kohta."
"Joo, kiitos."
"Moikka", sanoin puhelimeen, eikä Minja vastannut.
Se sulki puhelun ja mä laskin luurin korvaltani hermostuneena ja kuitenkin tosi hämillään. Puristin puhelimen käteeni ja nielaisten käänsin katseeni sohvalla istuvaan Akseliin.
"Onks jotain sattunu?" se kysyi ja nousi samassa ylös.
"Kai, jotain, Minjalle – se oli tosi itkunen, mun pitää mennä sen luokse nyt", selitin otsa rypyssä, ääni kiihtyneempänä ja katsoin Akselia.
"Okei, mä – mä voin heittää sut sinne", se lupasi heti ja mä loin siihen kiitollisen katseen.
Mun mahassa möyri huoli, joka kasvoi joka askeleella mun kohta suunnatessa olohuoneen poikki eteiseen. Akseli seurasi mua ja mä vedin tennarit vauhdilla jalkaani, nappasin pikkulaukkuuni avaimet ja lompakon, kunnes kohottauduin katsomaan pitkää kundia vieressäni.
Se veti farkkutakin t-paitansa päälle ja mä nappasin naulasta myös oman, niin ikään samaa kangasta olevan takkini, kunnes painelin ulko-ovesta rappuun sanomatta mitään.
Lauantainen sää oli viileän tuntuinen, kun me kohta käveltiin rinnatusten parkkipaikalle, kohti Akselin vierasruutuun parkkeeraamaa tummansinistä Bemaria. Suunnitelmat yhdessäolosta tänään taisivat juuri mennä todella mönkään, mutta en mä miettinyt sitä nyt.
Mä tiesin, että Akseli ymmärsi.
Tämän juhannusviikonlopun oli pitänyt olla ihana ja kiva ja hauska, mutta nyt jo toistamiseen kävi jotain huonolla tavalla suunnittelematonta. Istuuduin ajatukset sekavina vänkärin paikalle ja vilkaisin Akselia, joka käynnisti autonsa peruuttaen sen melko vauhdilla ulos ruudusta.
"Kiitos", sanoin hetken kuluttua hiljaa ja sain blondin katsahtamaan itseäni. "Siis kun heität mut Minjan luokse."
Akseli hymyili vaisua hymyä.
"Totta kai", se vastasi rauhallisesti ja sen äänensävy todella rauhoitti mua. "Toivottavasti ei oo sattunu mitään vakavaa", se jatkoi katsellen tietä.
"Niin, niinpä", äännähdin ja purin hammasta kääntäessäni katseeni Kiuruharjun hiljaiseen kyänraittiin.
Akseli ajoi kyselemättä neuvoa, kyllähän se oli vienyt mut tänne kerran aikaisemminkin. Sen illan jälkeen, kun mä olin päätynyt sen luokse humalassa yöksi. Mä vilkaisin puhelintani, kunnes Akselin pysäyttäessä tutun kerrostalon eteen, nostin katseeni siihen.
"Sä oot hyvä ystävä", Akseli sanoi katsellen mun kasvojani kädet ratilla leväten. Mä yritin hymyilin vähän.
Ei mulla ollut sellaista kaveriporukkaa, kuin Akselilla oli, mutta välitin kyllä niistä ystävistä, jotka mun elämässäni oli. Totta kai, erityisesti Minjasta ja Miirosta.
Liikahdin vähän ja suukotin varovasti Akselin raollaan olevia huulia, kunnes avasin auton oven. Käännähdin vielä katsomaan vaaleaa kundia ja sanoin laittavani viestiä tai soittavani myöhemmin. Se nyökytteli, mä nyökyttelin, katsoin vielä hetken, kunnes nousin kyydistä.
Kaikki tapahtui nopeasti. Vain hetki sitten mä olin suukotellut Akselia mun luonani, ja nyt mä olin tässä. Minjalle oli sattunut jotain - jotain, mikä sai sen todella pois tolaltaan.
Bemarin moottori ärähti mun takanani, kun kävelin pihan poikki harmaan kerrostalon ulko-ovelle. Laitoin puhelimen laukkuuni ja pujahdin sitten rappuun. Kiirehdin pitkin harppauksin rappusiin, oikeaan kerrokseen, ja oikean oven kohdalla painoin ovikelloa.
Vedin henkeä sydän rinnassa pamppaillen ja vaihdoin painoa jalalta toiselle, näpersin pompulalla olevaa tukkaani, ja viimein ovi aukesi.
Kohtasin punapäisen ystäväni kasvot.
Minja näytti tuskastuneelta ja ahdistuneelta, sen silmät punoittivat. Mä tartuin ovenkahvaan ja liikahdin hyvin nopeasti sisälle asuntoon, suljin oven äkkiä perässäni.
"Mitä on sattunu?" kysyin heti, ääni kiihtyneempänä.
Minja huokasi väreillen ja mä kävelin sen eteen ja vedin vastausta odottamatta punapään lähelleni halaukseen. Se halasi takaisin, rutisti kunnolla ja mä rypistin otsaani huolestuneena.
"Mikä on?" kysyin uudelleen, hiljaisemmin ja silitin valkoisen t-paidan peittämää selkää.
Minja niiskaisi hiljaa, lohduttomasti.
Se oli hetken sanomatta tai tekemättä mitään, kunnes irrottautui musta, otti askeleen taakse ja pyyhkäisi kosteita silmiään. Se laski katseensa pyöritellen päätään ja kiersi kädet ympärilleen levottomana.
Mä riisuin kenkäni eteiseen ja olin ojentamassa kättäni kohti Minjan kättä, mutta sitten tyttö käännähtikin ympäri ja käveli mitään sanomatta peremmälle asuntoonsa. Se lysähti yksiönsä vaalealle sohvalle ja painoi kasvonsa alas.
Mä riisuin takkini lattialle, seurasin sitä syke koholla ja istuuduin kohta sen viereen pienelle sohvalle.
"Kerro mulle", pyysin lempeästi ja katsoin Minjaa, joka haroi hiuksiaan kulmat kurtussa.
"Tiia, hemmetti –" se huokasi ja pyöritti päätään, kunnes painoi pään käsiinsä.
"Mitä?" kysyin hiljaa ja kiersin sitten käteni lohduttavasti Minjan hartioiden ympärille.
"Helvetti", Minja pihahti ja niiskaisi, kunnes veti henkeä. Meni sekunti ja toinen, kolmas, niin kuin se keräilisi voimia puhua.
Ja lopulta se puhui.
"Tiia, mä oon raskaana."
Minjan ääni oli tukahtunut ja epätoivoinen, epäuskoinen.
Epäusko nousi myös mun sisälläni.
Mä nielaisin, auoin hetken suutani osaamatta reagoida mitenkään. En mä olisi voinut arvata, en mitekään. Katsoin ystävääni hiljaa hetken, kunnes puristin sen hartioita.
"Ootko sä ihan varma?" kysyin sitten hiljaa ja Minja nosti kasvot käsistään.
Se käänsi katseensa muhun ja sen alahuuli värisi.
"Oon", se sanoi parahtaen. "Mä oon pissannu oikeesti neljään tikkuun ja ne näyttää kaikki positiivista!" se jatkoi kovaan ääneen ja kyynel pusertui sen silmäkulmasta punoittavalle poskelle. Mä silitin peukalollani sen olkapäätä.
"Voi helvetti, tää ei voi olla totta", Minja hengähti ahdistuneena. Se näytti toivottoman tuskastuneelta, se näytti olevan aivan poissa tolaltaan.
Enkä mä ihmetellyt, kyllä mäkin olisin sen tilanteessa. Mun sisällä kyti epäusko ja hämmennys. Enkä mä hetkeen osannut sanoa mitään, kai mun piti kasata itseni, yrittää olla järkevä ja rationaalinen, kun Minja ei kyennyt.
"Onks se – onks se Oliverin?" kysyin varovasti.
Minja katsoi mua huultaan purren, kunnes nyökytteli. En mä yllättynyt, enemmänkin mä olisin yllättynyt, jos se lapsi olisi jonkun muun.
"Ei mulla nyt oo tässä muita ollu moneen kuukauteen, ku se", Minja huokasi ja käänsi katseensa pois musta, haroi taas punaista tukkaansa, lähes repien. "Helvetti, mä syön pillereitä, miten tällasta voi tapahtua?" se puhui levottomana ja puristi sitten hiuksia nyrkkeihinsä. Mä silittelin sen olkapäätä hennosti.
"Ootko sä kertonu Oliverille?"
Minja pyöritti päätään ja laski hiuksissa olleet kädet syliinsä. Kyynel tipahti varoittamatta uudelleen sen poskelle ja se pyyhkäisi sen kämmenselkäänsä.
"En mä tiiä, miten mä sille kerron", se huokasi ja puristi huulensa yhteen. Se tuijotti hetken alas lasittuneena, kunnes sulki silmänsä, avasi ne kohta ja nosti kädet kasvoilleen.
"Minja –"
"Voi luoja, en mä halua äidiks tän ikäsenä!" Minja huudahti keskeyttäen, kuuntelematta mua. "Ei kai kukaan halua vittu äidiks kaksymppisenä – ei jumalauta, kuka ees nykypäivänä haluaa lapsia, ei oikeesti kukaan, mitä ihmettä mä Tiia teen? Kaikki mun kaverit hylkää mut kuitenkin nyt, ei ne ees tykkää lapsista, mä jään ihan yksin ja –"
"Hei rauhotu", mä keskeytin Minjan erittäin levottomaksi, hallitsemattomalla tavalla sekavaksi muuttuneen puheen ja vedin tytön lähemmäs itseäni rauhoittaakseni sitä. Minja nyyhkäisi äänekkäästi, holtittomasti ja painoi päänsä mun olkapäätä vasten väristen.
"Helvetti Tiia."
"Kyllähän sä tiiät, että se on täysin okei, jos sä haluat tehdä keskeytyksen? Siinä ei oo mitään väärää", kerroin rauhallisesti ja silittelin hitaasti Minjan olkapäätä.
"Kyllä mä tiiän, mutta en mä – en mä halua aborttia", se sanoi tuskin kuiskaustakaan kuuluvammin.
Ehkä mua yllätti. Kai mä olisin olettanut Minjan tahtovan raskaudenkeskeytyksen, ei se ollut koskaan sanonut, että se tahtoisi lapsia.
"Se on sun päätös", mä puhuin. "Eikä sua kukaan hylkää, en mä ainakaan", lupasin ja Minja nosti kasvonsa mun olkapäältä. Sen silmissä oli kyyneleitä, nyt enemmän, kuin hetki sitten.
"Lupaatko?" se kuiskasi väreillen ja mä hymyilin.
"Totta kai."
"Kiitos", Minja henkäisi ja pyyhki silmiään, koitti selvästi vähän rauhoittua ja rauhoittaa hengitystään.
"Onks se kuinka pitkällä, se raskaus?" kysyin ja Minja puhalsi ilmaa ulos huultensa välistä.
"En mä tiiä, mun menkat on myöhässä, mä vaan – luulin, että se johtuu vaan siitä, ku oon syöny huonosti ja töissä on stressiä", Minja puhui, ääni edelleen katkeilevana ja normaalia kiihtyneempänä.
"Okei", vastasin ja avasin suuni jatkaakseni, mutta en ehtinyt, kun Minja puhui.
"Kyllä mä haluan pitää tän lapsen, oikeesti haluan, mutta mä vaan – mä oon vaan ihan vitun järkyttyny", se selitti, puhui kuin olisi tahtonut vakuuttaa myös itsensä, ja pyöritteli sitten päätään.
Se laski toisen käden vatsalleen ja mä mietin, kuinka outoa oli, että sen sisällä oikeasti kasvoi pieni ihmisen alku.
"Onhan se tosi iso asia, mutta kaikki menee varmasti hyvin, sä pärjäät – ja mä oon sun tukena", puhuin rauhallisesti, rohkaisevasti ja koitin oikeasti saada Minjan oloa rauhallisemmaksi, vaikka mulla oli itsellänikin tosi kummallinen olo.
Lopulta Minja hymyili surullisesti.
"Sä oot ihana", se huokasi ja kääntyi halaamaan mua. Mä rutistin sitä hennosti takaisin, silittelin hyssyttävästi sen selkää.
"Niin säki", vastasin lämpimästi ja Minja katsoi mua hetken irrottautuessaan halauksesta. Se yritti uutta hymyä ja mä vastasin sen hymyyn. "Kaikki järjestyy."
Minja nyökytteli ja laski sitten katseen sylissään oleviin käsiinä.
"Mä vaan – ei mun todellakaan ollu tarkotus tulla raskaaks näin nuorena, en mä edes tienny, että haluisinko mä koskaan lapsia", Minja puhui, vaikka kyllähän mä tiesin. "Eikä varsinkaan tulla raskaaks millekään panolle – voi luoja, ei Oliver varmaan ees halua olla isä tälle vauvalle", Minja puhui ja pyöritti päätään. "Enkä mä tietenkään voi sitä pakottaakaan."
Punapää huokasi hiljaa.
"Älä nyt vielä puhu noin, sun pitää jutella sen kanssa", vastasin Minjan sanoihin ja se nyökytteli.
Vaikka mun olikin vaikea ajatella Oliveria isänä, niin musta tuntui jotenkin, että Oliver haluaisi olla osa lapsensa elämää. Se oli kasvanut itse ilman isää, yksinhuoltajaäidin lapsena, enkä mä uskonut, että se tahtoisi hylätä omaa lastaan, niin kuin sen isä oli tehnyt sille.
"Niin, pelottaa vaan", Minja pihahti ja vei hiuksia korvan taakse. "Pelottaa tää kaikki."
"Mä ymmärrän", sanoin nyökytellen. "Mutta sä et oo yksin", jatkoin ja tyttö mun vieressäni nyökytteli vuorostaan.
"Kiitos", se kuiskasi uudelleen ja katsahti mua. "Mä en tienny kenelle muulle mä olisin soittanu kun sulle", se lisäsi.
Oli kai erikoista, ettei se tiennyt – Minjallahan oli todella paljon kavereita, ystäviä, ihmisiä elämässään. Tutui tietysti hyvältä, että mä olin tullut sille ensimmäiseksi mieleen.
"Voit aina soittaa", kerroin ja Minjan suupieli värähti vähän ylöspäin. "Millon sä meinasit soittaa lääkäriin – tai neuvolaan, vai mikä se on?" kysyin ja Minja naurahti hiljaa.
Sen olemus ehkä piristyi ihan vähän, tai ainakin se näytti helpottuneemmalta ja rauhallisemmalta. Se ei nyyhkinyt tai ollut samalla tavalla niin levoton.
"Neuvola", se tarkensi ja mä hymyilin. "Kai mun pitäis ens viikolla", se jatkoi.
Mä nyökyttelin.
"Okei."
"Mutta eka mun on pakko – mun on pakko kertoo Oliverille", se huokasi ja rypisti otsaansa. "Se järkyttyy niin pahasti", Minja jatkoi pyöritellen päätään.
Samassa se nappasi puhelimen olohuoneen pöydältä.
"Mä laitan sille viestin nyt, että voisko se – pääsiskö se käymään tänään", punapää jatkoi ja melkein heti sanojensa perään alkoi näpytellä luurinsa näyttöä. "En mä voi pitkittää tätä."
Mä nyökyttelin, yllättyneenä Minjan yhtäkkiä kovin päättäväisestä toiminnasta.
"Se on varmaan parempi niin", myötäilin katsellen Minjan kasvoja. Tyttö laittoi viestin ja tyrkkäsi sitten puhelimensa hengähtäen pöydälle takaisin.
Mä mietin mielessäni, että kuinkahan Oliver reagoisi tähän. Se ei ollut ehkä kaikista taitavin käsittelemään tunteitaan. Olisihan tilanne helpompi, jos Minja ja Oliver seurustelisivat, mutta ne eivät seurustelleet. Eivätkä ne varmasti koskaan tulisi seurustelemaankaan, ei niillä kahdella ollut sellaisia tunteita toisiaan kohtaan. Se kaikki oli vaan seksiä.
Onneksi Minjan ja Oliverin välit olivat kuitenkin läheiset, ne olivat ystäviä ja Minja tunsi Oliverin ehkä paremmin kuin kukaan.
"Onneks sä tulit, mun olo on oikeesti, se on tosi paljon parempi nyt", Minja kohta kertoi ja mä kohtasin punatukkaisen ystäväni katseen. Mua lämmitti sen sanat ja hymy nousi mun huulilleni.
"Hyvä kuulla", vastasin. "Kyllä kaikki menee hyvin ja susta tulee oikeesti, susta tulee hyvä äiti", kerroin rehellisesti, vilpittömästi.
Minjan silmiin nousi kyyneleitä, mutta ehkä nyt enemmänkin liikutuksesta kuin pahasta mielestä. Tyttö pyyhkäisi silmiään ja hymyili, nyt aidommin ja leveämmin.
"Tuleeko?"'
Mä laskin käteni Minjan olkapäälle rauhallisesti.
"Todellakin tulee", kerroin rohkaisevasti ja Minja käänsi kasvonsa alas nyökytellen.
Mä en voinut kuvitellakaan, miltä Minjasta tuntui nyt, sen ajatukset olivat varmaan tosi sekavina ja tunteet ihan pinnassa. Mä tahdoin uskoa oikeasti, että kaikki menisi hyvin, että Oliver olisi tässä mukana ja tukisi Minjaa. Kävi miten kävi, niin ei Minja kuitenkaan olisi yksin. Mä ainakin tekisin kaikkeni, ettei se tuntisi oloaan yksinäiseksi.
Se oli tukenut mua niin usein ennen ja ollut mun kanssa, kun musta oli tuntunut yksinäiseltä. Sen ansiosta mulla oli ylipäätänsä ystäviä. Minja oli mulle niin tärkeä. Tuntui lähes pahalta, kuinka vähän me oltiin nähty viime aikoina tai pidetty yhteyttä.
"Kyllä tää tästä", Minja kohta tuumasi reippaammin ja katsahti mua silmissään nyt ihan vähän enemmän sitä Minjaa, jollainen se yleensä oli. Sitä tuttua Minjaa, joka oli täynnä iloa ja elämänhalua, aurinkoa ja energisyyttä.
"Puhutaan jostain muusta, jooko?" se sitten pyysi ja pyyhkäisi hiuksiaan. "Kerro sä jotain, teitkö sä mitään eilen? Oliko Miiro täällä?" se jatkoi heti perään.
Mä räpäytin silmiäni ja mietin, mitä vastaisin. En mä ainakaan voisi kertoa Samuelista. Mutta Akselista mä voisin. Ja mä haluaisin.
Ja silti tuntuisi pahalta alkaa puhua Akselista ja musta, kun Minja oli juuri hetki sitten ollut tosi hysteerinen ja itkuinen. Punapää katsoi mua odottavasti ja mä hymyilin vähän.
Lopulta kerroin kuitenkin.
"No mä – mä olin Akselin luona eilen", sanoin varovaisesti ja Minjan itkusta punoittaviin silmiin syttyi jotain.
"Saariahon!" se huudahti ja mun poskia alkoi vähän kuumottaa, vaikka Minjahan oli mun ystävä. Ei mulla vaan ollut koskaan ollut sille mitään kerrottavaa pojista, mä olin aina ollut se joka oli kuunnellut Minjan miessäätöjä.
"Tiia-Maria, mitä ihmettä?" Minja kysyi, äänessään erikoista intoa ja sitten sen suupielet nousivat hymyyn.
Sellaiseen kujeilevaan.
"Niin", äännähdin ja vein käden niskaani.
"Alapa selittää vähän lisää", Minja vaati ja mua hymyilytti väkisin.
"No me, tai siis, me seurustellaan", paljastin hieman varauksella ja Minja suu loksahti auki. Sen silmät laajenivat ihmetyksestä ja sitten se kiljaisi, tosi spontaanisti ja estottomasti. Se oli niin hupaisa, se reagoi aina niin voimakkaasti – se oli vähän kuin Miiro.
Hassua, kuinka mun kaksi rakkainta ystävääni olivat sellaisia, kun mä itse olin niin paljon vähäeleisempi.
"Apua!" Minja huusi, enkä mä ehtinyt sanoa mitään, saatikka reagoida, kun innokas punapää kapsahti mun kaulaani.
Mä nauroin hämilläni ja halasin Minjaa takaisin. Äsken kovin hysteerinen ja itkuinen tyttö todella näytti piristyneen, ihan sekunneissa.
Minja rutisti mua kovasti ja irrottauduttuaan se vaati mua kertomaan ihan kaiken. Ja kyllä mä sitten kerroinkin, en nyt kaikkea, mutta kaiken olennaisen. Musta oli kummallista puhua Akselista, koska kaikki vaan oli niin kummallista – ihanaa myös, mutta kummallista.
Ja kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja yllättäen.
Minja oli ihanan vilpittömällä tavalla onnellinen mun puolestani. Se oli myös tosi yllättynyt ja hämillään, enkä mä yhtään ihmetellyt. Tuntui kuitenkin hyvältä kertoa ja puhua Akselista, mä en halunnut salata tätä tai miettiä, mitä kukaan ajattelisi. En enää.
Kului puoli tuntia ja sitten toinen puoli tuntia. Minja unohti kai hetkellisesti raskautensa, kun me juteltiin, ja ehkä se oli hyvä niin. Hyvä, että se sai muuta ajateltavaa, että se saattoi hymyillä ja nauraa.
Lopulta puhelin kuitenkin värähti olohuoneen pöydällä, palautti meidät molemmat takaisin siihen syyhyn, miksi mä olin alun perin tullut tänne. Oliver vastasi Minjalle, se kysyi, että oliko joku huonosti, ja lisäsi perään, että tulisi ihan vartin päästä.
Minja muuttui jälleen ahdistuneeksi ja levottomaksi, ja mä yritin rohkaista sitä, mä yritin tsempata ja rauhoittaa. Mä yritin saada sen vakuuttuneeksi siitä, ettei ollut mitään hätää. Enkä mä olisi halunnut jättää Minjaa, mutta tiesin, etten mä voisi olla täällä, kun Oliver tulisi. Minjan pitäisi puhua sen kanssa kahdestaan, ilman mua.
Joten lopulta, kymmentä minuuttia myöhemmin, mä seisoin takki päällä ja kengät jaloissani Minjan eteisessä ja halasin ystävääni pitkään. Minja toisteli, kuinka mä olin ihana ja kultainen, ja mun sydäntä lämmitti suunnattomasti. Tuntui, että mä olin oikeasti merkityksellinen.
Sanoin Minjalle, että soittaisi, jos tarvitsisi juttuseuraa, ja sitten mä menin. Kävelin rappuun, portaat alas, viileään ulkoilmaan.
Mun sisällä oli outo olo, oli kai vaikea oikeasti tajuta, että Minja odotti lasta.
Oliverin lasta.
Ajatuksissani kävelin pihan poikki ja etsin samalla puhelimen laukustani. Mä en voisi kertoa Akselille, mitä Minja oli sanonut, mutta kaipasin sen seuraan. Nyt jo, vaikka vastahan me oltiin oltu yhdessä.
Mä pyörittelin Minjan uutista mielessäni, koitin jotenkin realisoida koko asiaa itselleni. Se oli tavallaan hyvin vaikeaa.
Ajatus Minjasta ja vauvasta tuntui kuitenkin myös ihanalta, jotenkin todella suloiselta.
Mietteissäni kävelin ruohikolta jalkakäytävälle, etsin Akselin numeron puhelimestani ja nostin sitten luurin korvalleni.
Hetken käveltyäni käännyin vielä katsomaan taakseni tiellä.
Mä huomasin, kuinka Oliverin viininpunainen Opel kaarsi Minjan talon parkkipaikalle.