Petrichor (24)

LÄMMIN €UPPI

Talvi tulee aina yllätyksenä. Kun se vetää maton alta ja kaadun siihen sulaan harmaaseen loskaan. Kaikki muuttuu yhdessä yössä. Lumihiutaleet eivät sada taivaalta yksin, vaan niiden rinnalla lankeaa pimeys. Mutta se ei leijaile kauniisti taivaalta vaan se vierii. Vierii alas poskilta.

Kävin vihdoin ulkona. Haukkaan enää vaan happea, koska mikään ei maistu miltään. Mulla on nälkä, nälkä elämästä. Mulla on viikkoja vain tärissyt kädet, täytynee siis paikata ehjäksi ne mun lapaset. Olen itseänikin koittanut parsia.

Lumi on lasittunut mun luihini, se ei hajoa pois vaikka istun tunnin kiehuvan suihkun lattialla. Talven pakkasten on tapana hiukan kuivata kurkkua, tajusin sen kun en saanutkaan ilmaa keuhkoihini lausetta muodostaessani.

Kylmän ilman merkiksi etsin takkiani naulakosta, mutta hukkasin sen taas. On monta asiaa jota olen lähiaikoina kadottanut. Mutta onneksi olen kuitenkin löytänyt iltaisilta kävelyiltäni kotiin, vaikka olenkin kotipolkua hyvin vältellyt.

Alkoholi maistuu nykyään makealta. Samalla tavalla kun lämmin kaakao kotimatkalla. Se myös polttelee tyhjässä vatsassani kuin tämä euron lämmin kuppi.

Kasvit kuolevat aina pakkasten tullen, vaipuvat uneen. Miksi siis ihmisten odotetaan kukkivan ympäri vuoden? Mutta kuura kyllä koristaa syksyisiä lehtiä kauniisti, toivon että kalpeuteni tekisi samoin kasvoilleni.

Pääni on tyhjä, mieli sumenee kuin lasit eteisessä ulkoa tullessani. Bussin ikkuna on huurussa, ja se sulkee minut muusta maailmasta. Valon juhla on ironisesti pimein aika vuodesta. Voisinpa vain kytkeä itseni pois kuin nuo talven kausivalot.