Otto ja Nils ennättivät vielä ruokapöytään. Otto ei ollut niinkään järjissään kuin tuoreeltaan kihlatut miehet tuppasivat olemaan, mutta isäntä kyseli häneltä tietysti arkisia asioita niin kuin aina muulloinkin. Mitä hän arveli viljan tilanteesta ja miltä taimet vaikuttivat - olihan hän kertonut katselleensa niitä koko päivän. Onneksi Otto oli sattunut vilkaisemaan niitä sen verran, että uskalsi antaa suunsa vastata jotain rauhallisen matalaa. Pajuahan siellä oli ollut melkoisesti, ainakin kosteikkojen vieressä...
Nils kohotti kulmiaan ja suupieliään juuri sen verran, että Otto horjahti sanoissaan ja humahti hänen tummien silmiensä kautta kalliolle ja seuraavaan yöhön ja aamuun ja talveen ja...
Kun hän älysi kompastella yskähtäen eteenpäin selostuksessaan - niin niin, niitä he olivat harventaneet paljonkin, niitä pajukoita - Vilho pudisteli jo vaivihkaa päätään huoneen nurkalle.
Oton oli vielä pakko puhua toisten kanssa muutamasta seuraavan aamun työasiasta, joten hän lähti syötyään ulos etsimään heitä. Nils tuli hänen mukaansa, koska ei varmaan voinut muutakaan. Vilhollakin näkyi olevan puolestaan jotain asiaa heille - eikä ihme. Hän seurasi heidän tuloaan aitan kulmalla ja siirtyi lopulta jo valmiiksi nurkan taa.
"Joka päevä vuan hullumpoo", hän sanoi saman tien, kun Otto ja Nils ennättivät hänen luokseen. "Mitteehän hiton pajukoeta työ nyt harvensitta? Vaekka eepähän minun oo nii väliks kaekkee tieteekkää."
Jussikin oli huomannut heidän kokoontumisensa ja kiirehti heidän seuraansa.
"Pyysitkö sinä sitä?" hän kysyi heti Otolta ja käännähti sitten Nilsin puoleen. "Pyysikö se, Niilo?"
"No..." Otto ähkäisi.
"Kyllä sinä pyysit!" Jussi totesi. "Naamasta näkee, että pyysit!"
"Mittee se nyt on pyytäny?" Vilho kysyi.
"No joo, saatoinhan minä..." Otto mutisi.
"Pyysi hän", Nils sanoi.
Jussi löi kätensä yhteen ja töllötti Ottoa suu pyöreänä. Otto olisi toivonut hänen säästävän moiset hämmästelyt suuremmille ihmeille. Tai muille asioille nyt joka tapauksessa. Muiden tekemille.
"Mittee pirua se pyyti?" Vilho kysyi uudelleen, terävämpään sävyyn.
Otto ja Nils olivat kyllä puhuneet, että voisivat kertoa Jussille ja Vilholle. He eivät kai inhoaisi, ja Jussia varmaan kiinnostaisikin. Otto oli silti ajatellut, että kertoisi korkeintaan sitten joskus. Vaikka olisihan ollut outoa, jos he olisivat ennättäneet olla vaikka kymmenen vuotta... Jussi ja Vilho olivat Oton kavereita - ja Otto halusi voida kertoa tällaisen asian joillekuille. Se tuntui vähän kuin kuuluvan asiaan.
"Tuota... pyysin, että jos..." Otto aloitti. Hän haki katseellaan apua Nilsiltä, joka nyökkäsi. Niinpä. Se olisi oikein. Otto veti henkeä. "Mentiin kihloihin."
"Että mitenkä?" Vilho mölähti. Otto hyväksyi saman tien nöyränä, että hän piti koko juttua älyttömän hölmönä, mutta sitten Vilho pehmenikin päivittelevään naurahdukseen, jonka jäljiltä hänen naamalleen jäi epätavallisen suopea virne.
"No kah, onpaha sinulla sitte syytäe olla vähä sekasi."
Jussi kiirehti läimäyttämään Oton selkää ja kättelemään Nilsiä. Otto koetti osata olla, kiitellä ja vastata Jussin kysymyksiin - tämä halusi tietää koko jutun, eikä Vilhokaan vastustellut. Näinkö tämä menikin? Otto etsi toisten sanoista ja katseista vähättelyä tai pahempaa, mutta ei löytänyt sellaista. Niinpä hän antoi Nilsille luvan kertoa kaiken niin tarkasti kuin tahtoi ja intoutui välillä itsekin täydentämään juttua.
"Otto kysyi sen - no niin, tehän osaatte varmaankin kuvitella, miten Otto kysyy tuonkaltaiset asiat", Nils kertoi.
Jussi virnuili tietäväisesti, ja Vilhokin taisi kohottaa toista suupieltään.
"Ja Nils sitten sanoi, että... joo", Otto sanoi.
Nils kääntyi hänen puoleensa.
"Sanoinko minä, että 'joo'?" hän kysyi leikkisästi nuhdellen.
"Etkös sinä suunnilleen?"
Heitä nauratti sillä tavalla kuin tyhjänpäiväiset jutut varmaan aina naurattivat tuoretta kihlaparia, mutta toiset antoivat järjettömyyden anteeksi hymähtäen. He taisivat olla oikeasti iloisia heidän puolestaan. Tai tietysti he olivat. Oton olisi pitänyt ymmärtää jo ajat sitten, mitä kaikkea ihmeellistä hän sai odottaa kavereiltaan. Tämän kerran ja tässä seurassa Otto sai tosiaan olla pihkassa ja kuulostaa löylynkuumassa innossaan vähän hölmöltäkin.
Nils sattui kertomaan myös, että he aikoivat ostaa sormuksensa Helsingistä.
"Vae että oekeen Helsingistä?" Vilho kysyi.
"Minä menen sinne lomilla", Otto selitti.
"Jaa, sinä mänet Helsinkiin kihlakaapoelle?" Vilho toisti luetellakseen järjettömyyksiä, joita joutui kuulemaan itsestäänselvyyksinä. "Mitäs muuta meejän pitäs tietee?"
"Ei muuta, tässä vaiheessa", Nils sanoi. Hän tavoitteli Ottoa katseellaan ja nojautui vähän lähemmäs häntä. Vilho huomasi hänen omahyväisen salailunsa eikä ilahtunut siitä.
"Tuo on kaet nyt sitten tullu jiähäkseesä", hän sanoi. Hän ja Nils hymyilivät toisilleen yhtä lailla rauhallisen häijysti. "Vaekka voes kaet tuo pahempikkii olla. Minkäs sille tekköö, jos Otto tykkee."
"Älä nyt, Niilohan on oikein mukava. Sopii porukkaankin", Jussi sanoi. "Minä olen sen takia miettinyt, että hauskempi vaan, kun on poika."
Otto jäi ihmettelemään arkisen sopuisaa jutustelua itsestään ja... miehestään. Häntä hymyilytti aiempaakin enemmän, kun hän ymmärsi, mitä kaikkea se merkitsi. Jussi ja Vilho olivat hänen ja Nilsin puolella ja toivoivat heidän parastaan. He eläisivät rauhassa yhdessä. Kaikki olisi hyvin, eikä Oton tarvitsisi enää purra hammasta eikä istua itsekseen. Nämä ihmiset tunsivat hänet. Hän saisi hitto vie oikeasti olla ja elää niin kuin hänen kuului ja kertoa asioistaan miettimättä.
Nils saattoi aprikoida jotain samantapaista. Kun Otto katsoi häntä, hän nojautui vielä hieman likemmäs ja suipisti huuliaan aavistuksen. Hän meinasi siis... Mikä ettei? Otto nyökkäsi hänelle vilkaistuaan ympärilleen ja sai suukon poskelleen. Se ei silti riittänyt mihinkään, joten Otto... hän otti ja suikkasi pikaisen suukon Nilsin huulille. Siinä Jussin ja Vilhon nähden, jumalauta, koska ei siinä voinut olla mitään hirveän hirvittävää - eihän? Oton kurittomaksi äitynyt pää kiehui, mutta puna hulmahti hänen naamalleen vasta, kun hän jo oli suoristautunut. Kaikeksi onneksi Nilsin silmät säihkyivät ja Jussin virne näytti melkein vaikuttuneelta. Vilhokin hymyili, vaikka nosti leikillään kämmenensä näkösuojaksi silmiensä eteen.
Nämä ihmiset tunsivat Oton - ja jos eivät vielä tunteneet, he oppisivat ennen pitkää tuntemaan. Nils oli tullut jäädäkseen.
"Alakakkee nyt jo paenua siitä", Vilho tokaisi muka hyvinkin tympääntyneenä, muka toivuttuaan järkytyksestään.
Otolla oli kumminkin vielä varsinainen asiansa selvitettävänä. Sekin sujui ihmeen hyvin; vaikka kaikki olivat juuri nähneet, miten Otto pussaili kultansa kanssa ja punasteli päälle, hän sai saman tien olla vanhin renki, joka osasi työnsä. Hänen ajatuksilleen nyökkäiltiin vakavina, ikään kuin hän olisi ollut tavallinen ihminen, jolla oli heila. Joku olisi saanut kertoa Otolle aikaisemmin, että sellaistakin saattoi sattua.
♦
Nils viipyisi Eerolassa mahdollisimman kauan, vaikkakin enää pari viikkoa. Hän oli järjestellyt muuttoasioitaan kirjeitse jo etukäteen, niin että voisi vain pistäytyä pari päivää Oulussa pikkusiskonsa Idan luona ennen kuin matkaisi Helsinkiin. Isä oli viimeisimmässä kirjeessään saanut tarpeekseen hänen jankutuksestaam ja luvannut hänelle viimein oman asunnon pääkaupungista. Samalla hän oli silti luonnollisesti asettanut armolleen ehdot, jotka tekisivät Nilsin elämästä likimain helvetillistä. Hänen opintojensa pitäisi edistyä yli-inhimillistä vauhtia ja hän saisi rahaa vain "välttämättömimpiin menoihinsa". No jaa, eivätköhän parit kolmet illanvietot Hotel Kämpissä sentään olleet sellaisia. Toisaalta Nils oli suunnitellutkin puurtavansa koko syksyn, eritoten ansaitakseen vapaaviikkonsa. Hän ei myöskään halunnut olla rappion ruumiillistuma, kun hänen koskemattomien korpien raikkautta kantava, ahkera ja tunnollinen miehensä saapuisi hänen luokseen. Ehkä Nils sitten toden totta alentuisi opiskelemaan yliopistossa, niin että Otto tapaisi toimeliaan studentin?
Ah, mutta se olisi onneksi vasta syksyllä. Sitä ennen Nils viettäisi vielä monen monta päivää Oton vierellä. Jussi ja Vilho varjelivat heidän selustaansa, kun he elivät suurenmoista elämäänsä kihlaparina ja tähyilivät väsymättä tulevaisuuteen - joko ääneen tai hiljaa mielessään. Nils kirjoitteli Otolle hauskoja runoja ja Otto vuoleskeli hänelle pieniä lintuja
("Voiko lintuun laittaa kukkia?"
"Miksei voisi?")
ja aivan ilmeisen epähuomiossa myös pari sydäntä. Tänä vuonna lähelle hiipivä ero ja luonnon hiljaa hiipuva kukoistuskaan eivät päässeet riipimään heitä kynsillään. Kun heitä alkoi kaihertaa, he muistuttivat toisiaan marraskuun matkasta (johon oli enää pari kuukautta!) ja siitä, että Nils ennättäisi viettää Eerolassa pari päivää myös joulun jälkeen, palatessaan Oulusta. Hän toisi kaikille lahjoja. Otto voisi järjestää niin, että saisi käydä hakemassa hänet asemalta reellä. He kuuntelisivat rinnakkain aisakellon helskyntää hämärtävässä illassa, jossa leijailisi hiljalleen lumihiutaleita... Ja joulun jälkeen kevät alkaisikin jo hiipiä lähemmäs. Ja taas, ja taas, ja taas, aina uudelleen, kunnes he viimein olisivat aina yhdessä. Otto hymyili huikean luottavaisesti, kun he puhuivat kaikesta tästä. Hän oli onneksi edistynyt sen verran, ettei enää juljennut epäillä, että Nils katoaisi Helsingin huveihin ja söisi sanansa, joista olisi nykyään voinut valmistaa jo kymmenen ruokalajin yltäkylläisen illallisen.
Kauneinta uppoutumista ei silti voinut tälläkään kertaa kestää ikuisesti, eivätkä Otto ja Nils itse asiassa janonneetkaan sen kestävän. Kaikki juhlat päättyivät joskus, ja kihlajaisille oli kaiken järjen mukaan kohtuullista omistaa vain pari päivää. Kolmannen kuluessa he palautuivat pehmeästi lähemmäs maata. Otto alkoi murehtia töitään: hän oli hoitanut tehtävänsä sovinnosta saakka, paljastusten pyörteissä ja kihlausta vatvoessaan, yleensä korkeintaan puolittain ja koputtanut Nilsin ikkunaan jo illansuussa. Kunnon työvireessä hän oli ollut viimeksi heinäntekopäivinä ja ennen... no, sitä erästä vaihetta. Sellainen ei käynyt laatuun pidemmän päälle.
"Kun minä nyt kumminkin olen tuleva pehtoori."
Oton tärkeänmatala äänensävy hymyilytti Nilsiä salaa. Tämän vastuun Otto oli ottanut itselleen yrittämättä teeskennellä, ettei hänestä olisi kantamaan sitä. Tietysti Nils salli hänen palata töihinsä. Nyt saattoi viimein olla sen aika.
Samaan aikaan Jussi ja Kaisa päättivät viimein muuttaa majansa torppaan. He eivät ilmeisesti enää pitäneet yhteiseloa suurena rangaistuksena. Jussi intoutui jopa nikkaroimaan aamusta iltaan perheelleen vielä muutamia huonekaluja. Kaisa kuului pitävän hänen paneutumisestaan - ja Ottokin, joka autteli höylänlastuihin hautautuvaa nuorempaansa mielellään töidensä ohessa. Iltaisin tilan väki ahersi torpalla. Pieni kuorma tavaroita siirtyi lopulta nopeasti, mutta sitä ennen sisätilat tuuletettiin ja lakaistiin vielä kerran puunpölystä. Otto ja Vilho tekivät rakennuksiin pieniä korjailujakin. Otto ennätti kertoa tästä kaikesta Nilsille pikaisesti iltaisin, kun heillä oli aikaa pysähtyä hetkeksi toistensa viereen. Oli tietysti harmillista, että kiireet osuivat juuri kesän lopulle, mutta tänä vuonna Otto ja Nils tunsivat, että heillä oli varaa heilastella rauhallisemminkin. Tulisi vielä suurenmoisia talvipäiviä - ja niin monta vuotta.
Nilskin juurtui taas mielellään kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen täytyi uppoutua työhönsä vielä aiempaakin tarkemmin - kaikella kihlatun miehen vakavuudella. Hänellä oli yltäkylläisesti aikaa ja hänen runoutensa tyyli tavoitteli kihlauksen jälkeen parahiksi jälleen uusia korkeuksia. Hänellä oli niin paljon sanottavaa ja hän tunsi - oi, hän tunsi voivansa vaihtaa maan ja taivaan paikkaa kepeällä kädenheilautuksella! Tunne oli samanlainen kuin aiemmin kesällä, mutta vahvempi. Tietysti Nils onnistuisi kaikessa mitä aikoi. Runojahan hänen täytyi kirjoittaa, sillä sen hän osasi. Jos hän saisi kokoelman viimeisteltyä... Voisiko se jopa keskittyä kihlauksen teemaan? Siitä Nils tuntui suoltavan nykyään sekä roskaa että rosoisia kultakimpaleita, mutta... No, jos runot eivät kelpaisi kustantajille, hän tarjoaisi niitä lehtiin... Tai ehkä hän voisi ansaita sitä kautta piankin, niin paljon että voisi ostaa kihlasormukset omalla rahallaan? Voisiko hän? Mikä ettei? Mitä niin suurenmoista hän työstäisi? Ahaa! Minne hän olikaan piilottanut sen sonaatin, joka...!
Nils tiesi kyllä, että liikkui taas vaarallisella alueella. Hänen ei kannattanut tarrautua kirjoitustyöhön liian tiukasti minkäänlaisen inspiraation kourissa, edes kiirehtiäkseen vaurastumistaan. Hän ei aikonut tuottaa Otolle pienintäkään mielipahaa enää tässä vaiheessa kesää. Mies oli hänelle rakkaampi kuin hänen kirjoituksensa - vaikka oikeastaanhan Nils kirjoitti usein pohjimmiltaan siitä, että piti Otosta, niin että koko vertailu kävi turhaksi. Asetelma oli Nilsille päivänselvä, mutta vaikka Otto pystyi tavailemaan hänen ajatustensa parhaita paloja paperilta, hän ei yllättäen lukenut mietteitä suoraan hänen päästään. Hänen täytyi luottaa näkemäänsä, ja siksi hän oli jo kerran tuntenut jäävänsä toiseksi, tai kolmanneksi. Nils oli ollut idiootti. Otosta ei varmasti ollut ollut erityisen hauskaa tuijotella hänen keskittynyttä siluettiaan. Nyt, kun mies palasi illalla töistään, Nilskin piti huolen, että laittoi työnsä sivuun ja päästi hänet sisään tai livahti ulos hänen luokseen. Tietysti hän teki niin. Päiväsajan uurastus riitti hänelle hyvin. Sen jälkeen ulkoilma tuuletti hänen kirjoituskammiossa tomuuntuneen päänsä ja Oton läheisyys tarjoili hänelle avokätisesti uusia kielikuvia. Sitä paitsi... no, Otto oli Otto. Oliko Nils joskus kieltäytynyt hänen seurastaan?
Vaikka ei Nils ollut tehnyt yksin kaikkia virheitä. Otolla oli ollut oma (suuri) osuutensa tapahtuneeseen - ja siksi hänkin yritti nyt parhaansa. Hän yritti selvästi kertoa ja näyttää Nilsille kaikin tavoin, ettei enää miettinyt Lempiä pahalla. Tilanne kääntyi hölmösti niin päin, että hän melkein työnsi Nilsiä vieraisille tytön luo. Nils jatkoikin vierailuja samaan tapaan kuin aina. Otto kysyi silloin tällöin iltaisin hellästi, mistä hän ja Lempi olivat puhuneet, vaikka arvasi varmasti, etteivät heidän puheenaiheensa suuremmin kiehtoisi renkimiehiä. Nils kertoi silti mieluusti. Heidän puheistaan ja muistakin asioista, erityisesti niistä, joista oli innostunut. Joskus hän tosin intoutui laajentamaan ajatuksiaan joka suuntaan ja selittämään niitä lopulta epämääräisesti vain itselleen. Aika tavalla juuri niin kuin Otto oli kertonut hänen tekevän.
"Äh, minä höpisen vain omista asioistani, enkö?" hän koetti siksi muistaa pahoitella jossain vaiheessa. "Millainen päivä sinulla oli?"
Otto oli kyllä kertonut, ettei häntä haitannut ollenkaan kuunnella Nilsin höpötystä. Se oli tuntunut pahalta vain silloin, kun hän oli miettinyt samalla Lempiä. Nils suvaitsi epäillä kohteliaasti: vaikka häntä olisi pitänyt kuinka ihanana, hän osasi olla joskus melkoisen rasittava. Hänen oli ollut julkeaa kuiskailla kieliopista, vaikka se kuinka oli täyttänyt hänen päänsä. Otto alkoi sitä paitsi selittää mielellään omia asioitaan. Hänen verkkaisenlämmintä nuottiaan oli hauska kuunnella - ja Nilskin höpötteli illan mittaan aivan tarpeeksi.
Ja kerran, kerran, kun Nils oli kaikista aikeistaan huolimatta unohtunut kirjoittamaan erästä runoa uudelleen ja hamuili jo uuttakin paperia, Otto...
"Tuota... Tulisitko sinä jo tähän?"
Hän taputti kutsuvasti petiä vieressään ja katsoi, kuin...
Kirjain jäi kesken ja kynän korkki ennätti paikoilleen vain puolittain.
He olivat toden totta oppineet läksynsä, Nilskin. Tällaisetkin asiat olivat osoittautuneet merkillisen, pirullisen vaikeiksi, mutta nyt he molemmat taisivat ymärtää rakkaudesta jo paljon enemmän. Tällä kertaa he tasaantuivat taitavasti, yhteisymmärryksessä - ja ehdottoman romanttisesti. Heillä oli omat elämänsä, mutta he olivat myös yhdessä. He kohtasivat toisensa päiviensä jälkeen ja kertoivat toisilleen kaiken. Hellivät toisiaan, suukottelivat ja... Kun luonto ei enää työntänyt heitä väkivalloin lähelle toisiaan, heidän täytyi selvästikin vain muistaa toisensa aivan erityisesti. Silloin he huomasivat myös tunteensa kirkkaammin ja kauniimmin kuin ehkä koskaan.
Otto luotti Nilsiin ja Nils huomasi Oton. Ottoakaan ei haitannut liikaa, vaikka tärkeistä ja vaikeista asioista oli vaikea puhua. He puhuivat niistä silti, koska halusivat osata olla toistensa kanssa. Myötä- ja vastoinkäymisissä, eikö? Mitä he olisivat olleet, jos olisivat kaatuneet pariin pitkään työpäivään, papin tyttäreen tai runokokoelmaan!
Eivätkö he voisikin olla onnellisia koko elämänsä, jos järjestäisivät arkensa näin taiten? Jossain vaiheessa he sitten ehkä tekisivät osan töistään yhdessä - ja lähtisivät välillä pienelle matkallekin. Olisiko heidän elonsa silloin pelkkää rakkautta, jota Eerolan viljavat pellot ja täydet aitat kuvastaisivat? Nils halusi nähdä sen. Se tuntui mahdolliselta. He olivat jo nyt Jussille ja Vilholle aivan tavallinen pari. Ehkä he voisivat olla sitä kaikille? Tai ainakin kaksi taitavaa, tyytyväistä "vanhaapoikaa", joiden suhteesta kaikki tavallaan tiesivät, mutta kukaan ei varsinaisesti.
Kun kaikki kauneus oli vasta sievässä alussa, heleänä nuppuna, parin kuukauden ero tuntui silmänräpäykseltä.
Ja silti, siltikin, heidän hölmöt silmänsä alkoivat täyttyä iltaisin surusta, kun kesäillat hämärtyivät loppuaan kohti.
/ / /
Hyvää vuoden pisintä päivää - ihan vain siksi, etten taaskaan ennättänyt viimeistellä tätä juhlapäiväksi :''D
Kiitos kaikille lukemisesta, votaamisesta ja kommentoimisesta!
Eerolan kesä ja siten tämä tarinakin alkavat tosiaan olla loppusuoralla. Uskoisin, että tähän tulee vielä pari lukua, joissa koetan parhaani mukaan vetää olennaisimmat langat yhteen. :)