Tuijotan olohuoneen seinällä raksuttavan kellon viisareita varmaan viidennettätoista kertaa. Hengitys juoksee vielä ihan vauhkona, poskia ja käsiä kuumottaa, tuntuu kuin joku lähettäisi sähköiskuja mun selkää pitkin sinne tänne, värisin ihan kokoajan. Poskia nipisteli aavistuksen vaikka en ollut edes pakkasessa, vaan lämpimässä sisäilmassa olohuoneessa, mun omassa kämpässä, turvallisesti neljän seinän sisällä. Tuijotan televisiosta jotain päivällä aiemmin tullutta uutislähetystä, koittaen saada muuta ajateltavaa kaiken keskelle. Olo tuntuu ihan helvetin vaivautuneelta.
En osaa sanoa tuntuiko se hyvältä vai miltä. Äskeinen sai mun pään ihan totaalisesti sekaisin, ja kai mä vähän soimasin itseäni. Soimasin itseäni siitä, kun en osannut pistää vastaan. Soimasin itseäni siitä, kuinka en osannut tehdä sitä ainutta asiaa mitä olin tullut tekemään, eikä siihen todellakaan kuulunut toisen suuteleminen. Musta tuntui että olisin saattanut alkaa katumaan sitä kaikkea, mutta jälkeenpäin mietittynä mikään siitä ei tunnu väärältä tai harmilliselta, oikeastaan vaan oudon vapauttavalta. Toki meillä olisi vielä ihan helvetisti puhuttavaa, puhuttavaa sellaisista asioista jotka olivat liian rankkoja taikka suuria selvitettäväksi yhdelle illalle tai edes muutamalle. Niiden selvittämiseen saattaa helposti mennä useita viikkoja, jopa kuukausia. Osa on sellaisia, jonka aika vaan voi näyttää saadaanko me ne toimimaan.
"Tossa." Kuulen tutun äänem vierestäni, ja toinen ojentaa kahvikuppia käteeni. Otan sen kiitollisena vastaan, ja Jere istuu mun vierelle. Meidän pitäisi oikeasti saada puhuttua asioita halki, tosin en tiedä onko se kauhean järkevää sillä en osaa arvioida täysin toisen päihtymystilan vakavuutta. Nämä asiat eivät kuitenkaan voineet odottaa enää yhtään pidempään, tai muuten me ei ikinä saada mitään ratkaistua. Tää loputtomasti pyörivä kommunikoimattomuuden looppi on saatava katkaistua, sattui se sitten miten paljon tahansa.
"Meidän pitäis varmaan puhua." Jere sanoo, samalla kun hörppää kahvia. Minäkin otan yhden kulauksen, kunnes lasken kupin vähän kauemmas sohvapöydälle, ottaen paremman asennon. Toinenkin siirtää oman kuppinsa pöydälle, kääntyen katsomaan mua.
"Ja puhuttais sit oikeesti. Kaikesta. Paremmin kuin siellä bileissä meni. Se ei tainnut olla ihan optimmaalisinta."
"No kieltämättä en osannut kyllä odottaa että se kaikki eskaloituis siihen. Mun piti aluksi tulla puhumaan sun kanssa, mikä ei tosin onnistunu koska aloin melkein heti huutamaan, mutta mun on pakko saada nää ajatukset ulos mun päästä tai tuntuu että sekoon. Mä tahdon vastauksia." Sanon, välillä tuijotellen maata, lopulta kuitenkin uskaltautuen katsomaan toisen kasvoja, jotka olivat päivettyneemmät mitä muistin.
"Oot ruskettunut." totean edellisen lauseeni jatkeeksi joka ei kyllä olennaisesti liity aiheeseen.
"Joo, kävin mun perheen kanssa Costa Ricassa. Semmonen neljän päivän pikkuloma, en kyl tajuu miks lähtee niin kauas vaan noin lyhyeks aikaa."
"No totta, ymmärrän kyllä." vastaan toiselle, tehden keskustelustamme vielä enemmän vaivautuneemman. Päädyn lopulta vain olemaan hiljaa vaikka tahtoisin jatkaa tätä ja saada oikeasti asiat toimimaan.
Toisaalta Jere taitaa osata lukea mun ajatuksia, saa niistä selvää paremmin kuin minä itse, ja jatkaa keskustelua pitäen jännittyyttä tunnelmaa yllä. Näpellän epähuomiossa paaidanhihaani, josta yksi kulma on alkanut pikkuhiljaa rispaantua. Paita ei ole ehtinyt olla mulla ees muutamaa päivää, ja nyt se on jo hajalla.
"Mutta siitä miks en oo ollut yhteyksissä tai mitään- tai siis miks en oikeastaan ole voinut laittaa mitään on aika pitkälti se syy miks sun frenditkin vaan jätti sut. Tai haluaisin uskoa niin."
"Hetkonen Jere mistä sä nyt puhut?" En ymmärrä toisen selitystä sitten alkuunkaan. Tai toisaalta joo, ymmärrän, mutta toisaalta en, joten pyydän toista jatkamaan.
"No siis yks henkilö on vähän niin kuin saattanut sanoa heille jotain, tai siis tehnyt jotain joka on saanut heidät uskomaan ne kaikki paskat juorut susta."
"Mitkä juorut, ja kenestä sä oikeen puhut?" Sanon ottaen paremman ja mukavamman asennon sohvalla, siirtyen hiukan lähemmäs toista.
Toinen mumisee jotain mistä en saa yhtään mitään selkoa, ja sitten ei enää vastaakkaan. Vaikka yritän saada toisen puhumaan, hän ei selvästikkään tunne oloaan mukavaksi, enhän toisaalta voi toista pakottaakkaan, kertoisi sitten omaan tahtiin. Onhan meillä aikaa.
"Jos et haluu kertoo niin ei sun tarvitse. Se on ihan okei."
"Ai oikeesti?" Jere kysyy hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Oikeesti."
"Siis eikö sua muka haittaa?" Toinen jatkaa.
"Ei. Ei haittaa yhtään." Väitän, vaikka todellisuudessa pienenpieni ääni mun sisällä toisti koko ajan miten mun olisi saatava vastauksia, tää asia ei voisi odottaa enää yhtään. Työnnän sen ajatuksen kuitenkin syrjään.
Ryömin sohvalla lähemmäs toista, ja toinekee tilaa minulle lopulta kiertäen kätensä takaisin mun ympärille. Otan mukavamman asennon hänen kainalossaan ja painan poskeni vasten toisen olkapäätä. Jerekin nojaa päänsä mua vasten, ja minä päädyn sulkemaan silmäni. Sitten me vain olimme, olimme kaksistaan asuntoni olohuoneessa kuunnellen hilajisuutta, ilmastoinnin huminaa ja erittäin vaimeana kadulta kuuluvia autojen ääniä. Yllättävän rauhoittavaa. Jere silittää toisella kädellään mun hiuksia, ja taitaa muutamaan otteeseen myös painaa suukon mun otsaan. Kaikki tämä saa vaan mut enemmän väsyneeksi, lieneekö se toisen tarkoituksena.
"Sä vaikutat vähän väsyneeltä." Toinen sanoo, vieden vapaan kämmenensä mun poskelle. Mumisen vastaukseksi jotain epämääräistä, mihin Jere vastaa painamalla pari suukkoa mun suulle.
"Voit nukkua siinä, en mä ole lähdössä mihinkään."
"Hmmm.." Vastaan, ja otan paremman asennon toisen kainalossa, mihin Jere reagoi kiertämällä molemmat kätensä mun ympärille rutistaen itseänsä vasten. Ennen nukahtamistani tuo hyräilee vielä jotain sävelmää, joka saa minut hymähtämään. Sitten vaivun uneen.
x
Herään haukotellen, ja hieraisen silmiäni, olo on utuinen ja väsynyt. Oletettavasti en nukkunut hirveän pitkään. Venyttelen käsiäni, ja huomaan Jeren vieressäni, kääriytyneenä suureen harmaaseen vilttiin, näky on jotenkin hellyyttävä, ja se saa mut hymyilemään typeränä. Haukottelen toistamiseen, ja venyttelen käsiäni, varon herättämästä toista. Näinä hetkinä unohdan ne kaikki vähemmän iloiset asiat ja kykenen keskittymään niihin enemmän positiivisiin. Vaikka me ei oikeen vieläkään oltu puhuttu meidän välejä selviksi, uskoisin että se tulee järjestymään ajan kuluessa.
Keplottelen itseni pois Jeren vierestä ja suuntaan keittiöön hakemaan vettä, kurkkua kuivasi. Samalla katsahdan kellon joka näyttäis olevan lähemmäs kahtatoista, muutamaa minuuttia vaille. En tosin ole ihan sataprosenttisesti varma kuinka tarkassa tuokin kapistus on, sillä se on ollut käytössä todella pitkän aikaa ja meinannut hajotakkin paristi.
Keittiöstä poispäästyäni kävelen hakemaan nopeasti paksut mustat villasukat päälleni, sillä mun jalkoja paleltaa. Näin öisin mun asunnon lattiat saattaa olla aika viileähköt, sillä joko talossa ei ole lattialämmitystä tai sitten se on täysin rikki. Veikkaukseni on jälkimmäinen, sillä kuka ihme rakennuttaisi kerrostalon, eikä laittaisi lattialämmitystä asuntoihin? Toisaalta tässä maailmassa on kaikenlaisia ihmisiä, joten kenestäkään ei tiedä.
Päädyn lopulta hakemaan myös muutaman tyynyn, sillä sohvatyynyillä ei kovin hyviä unia tulisi saamaan jos ei omistanut valtavia unenlahjoja. Menen takaisin olohuoneeseen Jeren luokse, ja lasken tyynyt sohvalle, varomatta herättämästä toista. Tosin päädyn suukottamaan toista poskelle, sillä en vaan voinut vastustaa sitä näkyä kun toinen on ihan unessa, tavallaan aika söpöä. Jere liikahtaa, ja hetken oikeesti luulen että herätin hänet, kunnes toinen päätyy vaan ottamaan paremman asennon sohvalla.
Olen jo kapuamassa toisen viereen, kun joku varastaa mun huomion. Jeren puhelin sohvapöydällä. Tai ei oikeastaan se itse puhelin tai sohvapöytä, vaan se puhelimessa näkyvä asia, tai asiat. Lukitusnäytölle saapuu pari viestiä, ja vaikka tiedän et toisen puhelinta taikka viestejä ei saisi lukea ilman lupaa, en lopulta voi vastustaa kiusausta. En luonnollisestikkaan pääse lukituksen ohi, sillä en tiedä lukituksen salasanaa, mutta ne viestit lukitusnäytöllä kertovat minulle jo ihan tarpeeksi. Ensiksi ne saa mut hämmentymään, mutta lopulta oloni on oikeastaan vaan puhtaasti surullinen ja turhautunut.
Äiti
17:34
Jeremias Tammivirta nyt kotiin saatanan äkkiä
17:44
Nyt saatana kotiin. Äläkä vaan sano että olet mennyt tapaamaan sitä saatanan Kristiania.
17:46
Okei sitten. Sä et sitten millään tunnu uskovan.
Tiedätpähän ainakin mitä tapahtuu kun seuraavan kerran astut ovesta sisälle.
Olette molemmat erittäin oksettavia, häpeäisit.
Luettuani viestejä pian palaset alkavat loksahtaa paikoilleen, ja tajuan. Jeren äitin on täytyyt olla syypää sille miks hän on vältellyt ja ollut tosi nuiva mua kohtaan. Harmittaa vaan tosi paljon Jeren puolesta, sillä omalla kokemuksella tiiän miltä tuntuu kun äiti hylkää sut perheen ulkopuolelle, tai en nyt ihan samalla tavalla, mutta melkein. Ainakin mulla on jotain kokemusta huonosta vanhemmasta, joten ehkä voisin yrittää jotenkin auttaa?
Jätän lopulta viestien lukemisen sikseen, ja kapuan toisen vierelle painautuen tiukasti häntä vasten.
Mulla menee oikeastaan tosi kauan, ennen kuin saan taas unen päästä kiinni.
//
Mulla on päällä pienimuotoinen kirjoitusblokki, jonka takia tähän tulee aika hitaaseen tahtiin näitä lukuja. Tämäkin on pituudeltaan huomattavasti edellistä lyhyempi, mutta koitan jatkossa kirjoitella pidempiä!