EPILOGI
Helmikuu, vuosi myöhemmin
Äiti puhui aina siitä, miten kaikki asiat olivat vain asennekysymyksiä. Vastoinkäymiset olivat asennekysymyksiä, muutokset olivat asennekysymyksiä, elämä oli yksi saatanan iso asennekysymys.
Siitä se puhui, nykyään ehkä vähän vähemmän, kuin joskus ennen, mutta kyllä sen sanat silti pyörivät mun mielessäni. Nykyään sen puheet tuntuivat tekopyhiltä, teennäisiltä ja melkein naurettavilta. Mun oli vaikea ymmärtää äitiä, vaikea hyväksyä sitä ja sen omaa asennetta tähän kaikkeen. Sen hiton huonoa asennetta Joonaa kohtaan tai Joonan ja mun suhdetta kohtaan.
Se ei hyväksynyt meitä. Ei se suoraan sitä sanonut, mutta mä näin, kyllä mä hitto huomasin.
Mä olin näpäyttänyt äitiä kerran tästä kaikesta. Mä olin näpäyttänyt sitä sen omasta typerästä ja ärsyttävästä asennekysymys-mikälie-väitteestä. Mulla oli kilahtanut niin totaalisesti, kun mä olin viime syksynä sanonut muuttavani Joonan kanssa yhteen ja äiti oli väittänyt, ettei se ollut hyvä idea. Joona ei ollut missään vaiheessa ollut sen mielestä hyvä idea. Oli ihan käsittämätöntä ja vaan tosi inhottavaa, että se asennoitui noin, ettei se vaan voinut olla puhtaasti onnellinen mun puolestani.
Ei äiti tosiaan sitä ihan suoraan sanonut, ettei se pitänyt mun ja Joonan suhteesta, mutta se puhui vihjaillen, kyseli epäilevästi ja yritti raivostuttavalla, muka huomaamattomalla tavalla vaikuttaa mun valintoihin ja tekemisiini. Se ei halunnut rikkoa välejään muhun, kyllä mä tajusin, mutta tuolla tavalla se juuri rikkoi.
Jarkko oli silti pahempi. Me ei tultu sen kanssa oikeastaan edes toimeen nykyään. Äidin kanssa meni kuitenkin pääsääntöisesti, kaikesta huolimatta, ihan kohtalaisesti, en mä ollut edelleenkään esitellyt Joonaa sille, mutta sentään se joskus kysyi ohimennen myös Joonan kuulumisia, kyseli vaivautuneena, että tulisiko Joona joskus käymään. Ei äiti oikeasti halunnut Joonaa meille. Kyllä mä sen tiesin, se vaan yritti kalastella kyselemisellään multa pisteitä silloin, kun meidän keskustelut muuttuivat riitaisiksi.
Enkä mä itse uskaltanut tai edes halunnut esitellä Joonaa äidille. Mä en halunnut kiusallisia hiljaisuuksia tai äidin tenttaamista, enkä mä varsinkaan halunnut, että äiti onnistuisi loukkaamaan Joonaa. Puhumattakaan Jarkosta. Ei Joonaa tosin suoraan sanottuna edes kiinnostanut esittäytyä mun äidille, kun se tiesi, mitä mun äiti ajatteli meidän seurustelusta.
Äidille oli kai sitten vähän vaikea paikka, että mä en tosiaan tykännytkään vaan tytöistä. Jarkko taas ei voinut millään tavalla vähääkään hyväksyä sitä, että mä seurustelin pojan kanssa, asuin pojan kanssa, rakastin poikaa. Se oli sen mielestä vastenmielistä ja epäluonnollista, kamalaa ja ihan naurettavaa pelleilyä. Niin kuin sen mielestä oli naurettavaa sekin, että mä olin mennyt sivariin, enkä armeijaan. Joten me oltiin riidelty Jarkon kanssa viime syksynä todella paljon, ja nykyisin mua ei edes huvittanut nähdä sitä.
Tähän oltiin siis tultu.
Isä oli aivan raivona äidille ja Jarkolle, se oli soittanut äidille aivan tajuttoman vihaisen puhelun, kun mä olin syksyllä kertonut sille, että miten negatiivisesti kotona suhtauduttiin Joonaan. Niin, että nykyisin isä ei ollut väleissä äidin eikä Jarkon kanssa, se ei halunnut puhuakaan niille.
Tuntui tietysti hyvältä, että isä oli mun puolella, että se kannusti mua ja oli niin hiton jees. Mun isä oli ihan paras, ja se ja Taina tykkäsivät Joonasta aivan hulluna. Me käytiin Kuopiossa usein Joonan kanssa ja hitto, Joona oli ihan kuin osa niiden perhettä. Se tuntui hyvältä, tosi helvetin hyvältä.
Mun ja Joonan suhde oli kuitenkin onnistuneesti hajottanut meidän perheen välit, enkä mä todellakaan ollut halunnut, että tämä menisi näin. Mä en olisi ikinä arvannut, että näin kävisi, että äiti suhtautuisi noin ennakkoluuloisesti tai että Jarkosta paljastuisi noin järkyttävä kusipää.
Kiuruharjulla käyminen oli vähän rasittavaa nykyisin, äidin kanssa oli nihkeää puhua ja Jarkon kanssa ei voinut puhua ollenkaan. Onneksi oli sentään Aapo ja Iida, jos ne eivät olisi olleet Kiuruharjulla, niin mä en varmaan olisi halunnut edes vierailla kotona.
"Kuunteletko sä mua ollenkaan?"
Mä säpsähdin ihan konkreettisesti ja palasin rytinällä takaisin tähän hetkeen.
"Mitä?" ähkäisin ja tajusin läikyttäneeni viilentynyttä kahvia meidän pienen keittiön neliskanttiselle pöydälle.
"Taas sulla oli toi ilme, suu mutrussa ja otsa kurtussa", Tumppi nauroi leppoisasti ja mä käänsin katseeni vastapäätä istuvan kaverini tummanruskeisiin silmiin.
"No eihän ollu", väitin ja nostin virneen kasvoilleni.
Oli helmikuinen perjantai-iltapäivä ja Tumppi oli meillä kahvilla, se oli ollut ohikulkumatkalla ja tullut piipahtamaan. Tumppi asui nykyisin myös Jyväskylässä, niin kuin mä ja Joonakin, joten me nähtiin aika usein. Se oli muuttanut sen bändikaverin Nasun kanssa kämppikseksi pari kuukautta sitten, niillä oli sellainen huvittava poikamiesboksi-kolmio ihan lähellä Jyväskylän keskustaa.
Tumppi oli myös sivarissa, tosin sille sivari oli joku aatteellinen tai poliittinen juttu, siinä missä mä olin mennyt sivariin ihan vaan mukavuussyistä. Ei vaan yhtään napannut lähteä armeijaan. Tavallaan kai hassua, mutta me oltiin Tumpin kanssa molemmat sivarissa alakoulussa. Ei tosin samassa alakoulussa, mutta kuitenkin. Jotenkin huvittavaa, että me oltiin päädytty niin samanlaisiin paikkoihin.
"Mitä sä mietit?" rokkari kysyi ja nousi ylös. Se kävi kaatamassa itselleen omatoimisesti lisää kahvia ja mä ojensin kuppiani, että se kaataisi mullekin, kun edellinen oli ehtinyt jäähtyä.
"En mä tiiä, äitiä kai", kohauttelin olkiani.
"Se ei vissiin vieläkään tykkää tästä teidän jutusta?" Tumppi kysyi samalla, kun istui takaisin alas ja ojensi mulle kahvikupin. Mä pyörittelin päätäni suu viivana. "Ihme touhua, vituttaa sun puolesta."
"Jep", mä rypistin otsaani. "Toisaalta hiton sama, ei äiti ja Jarkko voi mua ja Joonaa erottaa", virkoin sitten perään ja Tumppi hymyili mulle sellaista lämmintä, iloista, ystävällistä hymyä.
Ei todellakaan, kukaan ei hitossa tulisi enää meidän väliin.
"Kukapa vois", Tumppi virnisti sitten leikkisästi ja kurottautui pöydän yli pörröttämään mun ylikasvanutta tukkaani. Mä naurahdin vähän ja nappasin sitten pöydälle unohtuneen pompulan ja pistin hiukset rennosti nutturalle pääni päälle.
Niin, sekin oli Jarkon mielestä kamalaa, että mun tukka oli näin pitkä ja mä pidin sitä kiinni. Hitto, se oikeasti halusi, että mä olisin joku maskuliinisuuden perikuva. Niin kuin, minä? Enkä mä edes vittu ollut sen oma poika. Kävi jo nyt sääliksi Aapoa, Jarkko ei varmaan päästäisi sitä helpolla, kun se tuosta vähän kasvaisi.
"Mitäs meinasitte Joonan kanssa?" Tumppi kyseli ja pyyhkäisi sotkuista mustaa tukkaansa. Irokeesi oli hävinnyt ja sen hiukset olivat taas sekavat ja sotkuiset ja sojottivat joka suuntaan, niin kuin silloin, kun mä olin tutustunut siihen. Kyllä se kuulemma meinasi sitten kesällä taas leikata irokeesin ja mä kelasin, että hiton hyvä, sille sopi se paremmin. Vaikka ei tuossakaan mitään vikaa ollut.
"Ai tänään?" kysyin.
"Ei kun tarkotin toukokuun viidestoista", se vastasi nauraen ja mä pyöräytin sen laiskalle vitsailulle silmiäni, mutta hymyilin kuitenkin. "Tietenkin tänään."
Joona oli armeijassa ja tulisi tänään kotiin muutaman päivän lomalle. Se oli ollut hiton pitkät kaksi viikkoa kiinni Kajaanissa ja mulla oli aivan tajuttoman kestämätön ikävä sitä. Tuntui niin orvolta olla yksin asunnolla, vaikka mä olinkin tottunut siihen, ettei Joona ollut joka yö vieressä. Tai ei läheskään joka yö, yleensä vaan viikonloppuisin.
"En mä tiiä, ei varmaan mitään ihmeellistä", mä vastasin huolettomasti. "Olla vaan."
"Te ette oo nähny kahteen viikkoon, kai te nyt muutakin teette kun ootte vaan", Tumppi sanoi leikkisä vire äänessään ja mä kohotin sen vihjaileville puheille kulmiani.
"Mitäs toi nyt tarkotti?" kysyin huvittuneena ja Tumppi kohautteli olkiaan viattomasti. "Mitä pitäs tehdä?"
"En mä tiiä, mitä nyt yleensä tehdään jos jätkä on kaks viikkoo kiinni intissä ja pääsee lomille", se heitti virnistäen ja mä naurahdin.
"Voi jumalauta Tumppi."
"Mitä?" se hörähti ja mä pyörittelin päätäni.
Tumpilla ei vaihteeksi ollut ketään. Se mitä siitä ja Norasta olisi voinut tulla – no, siitä ei tullut mitään. Oli Tumppi koko viime kesän pyörinyt Rovaniemellä Noran luona, mutta lopulta niiden juttu oli jäänyt vaan kesälomaromanssiksi. Nora oli saanut Rollosta koulupaikan ja jäänyt sinne, eikä niistä kumpikaan ollut halunnut yrittääkään mitään kaukosuhdetta. Jyväskylästä oli kuitenkin niin pitkä matka sinne. Joten se siitä, mua harmitti vähän. Mä olisin niin toivonut, että Tumppi löytäisi jotain vähän pidempiaikaista.
Villiä elämää viettävää rokkaria ei kuitenkaan tuntunut harmittavan. Se ja Nora pitivät nykyisin tiiviisti yhteyttä ja soittelivat toisilleen ystävinä. Oli kai kuitenkin hyvä, että ne olivat löytäneet toisensa taas, vaikka sitten vaan kavereina.
"Kertooko Joona paljon inttijuttuja?" Tumppi kysyi ja nappasi suklaakeksin pöydällä yksinäisenä nököttävästä posliinikiposta.
"Eipä kauheesti", mä vastasin. "Onneks", virnistin perään. Joona oli viihtynyt armeijassa, se oikeasti diggasi jostain metsässä rämpimisestä ja leireilystä ja ampumisesta ja niin edelleen. Tavallaan melkein yllättävää, ja tavallaan taas ei.
"Mä näin viime viikonloppuna Harjulla Aksua ja Niklasta ja voi jumalauta!" Tumppi pukahti sitten ja otti haukun keksistä. "Siis ne jätkät ei puhunu mistään muusta kun tetsaamisesta ja sotkusta ja veksistä ja kipinävuorosta ja siitä, että kuka veti vessassa käteen."
Mä purskahdin nauruun.
"Okei, ton vikan keksin ite", rokkari myönsi ja virnisti. "Mutta siis, vittu ne inttijutut ei loppunu ikinä", se sitten jatkoi tuohtuneena ja pyöritti päätään samalla kun nappasi uuden suklaakeksin. Mä katselin sitä huvittuneena.
"Olisit kertonu niille sivarijuttuja", mä heitin ja Tumppi naurahti.
"Niin mä kerroinkin", rokkari vastasi hilpeästi. "En saanu ymmärrystä."
"Voi sua", mä virnistin. "No onneks sulla on mut."
"Onneks, ollaan yhessä sivarinössöjä, kun kovat pojat on leikkimässä sotaa", Tumppi virnisti ja mä nauroin sen puheille, kunnes iskin brofistin sen nyrkkiä vasten.
Tumppi viipyi ehkä reilun tunnin, kunnes ilmoitti, että sen pitäisi vielä pakata kämpillä, ennen kuin se hyppäisi Kiuruharjun bussiin. Mä katselin, kun Tumppi kiskoi takin päälleen ja kengät jalkaansa meidän pikkuruisessa eteisessä. Se asetteli vielä pipon päähänsä ja muistutteli, että me Joonan kanssa tultaisiin ensi viikonloppuna katsomaan niiden bändin keikkaa ja mä vastasin, että totta kai me tultaisiin. Sitten pitkänhuiskea poika suuntasi kerrostalon rappuun tupakka huulillaan roikkuen, huikkasi vielä moikat ja sulki oven perässään.
Mä katselin hetken aikaa mietteliäänä ympärilleni, kunnes tulin siihen tulokseen, että voisin vaikka tyyliin tiskata ajankuluksi. Joonan bussi olisi Jyväskylässä kuitenkin vasta kolmen tunnin päästä.
Me oltiin muutettu tähän pieneen kaksioon joulukuussa. Toisaalta, olin mä jo muutenkin käytännössä majaillut Joonan luona, kun se oli asunut siinä Oton entisessä kämpässä. Tuntui kuitenkin kivalta, kun oli ihan virallisesti yhteinen asunto ja yhteinen osoite. Tuntui jotenkin tosi aikuiselta, kun asui omillaan. Me oltiin kyllä pärjätty tosi hyvin. Ja meillä meni tosi hyvin.
Mä rakastin Joonaa joka päivä vaan enemmän, mä välitin siitä joka päivä vaan enemmän.
Kaikki oli tosi tasaista, sellaista tavallista ja arkisella tavalla ihanaa. Juuri sellaista, mitä mä olin halunnutkin. Ja Joona oli nykyisin niin iloinen, ja hitosti avoimempi ja paljon sosiaalisempi. Se ei ahdistunut ihmisistä samalla tavalla. Totta kai se oli edelleen sellainen jäykkä kivikasvo, mutta se kuului sen persoonaan, ja mä rakastin sitä juuri sellaisena.
Se oli saanut tosi paljon kavereita intistä, ja ihmisten seura ja hyväksyntä oli tehnyt sille ja sen itsetunnolle hiton hyvää. Kiuruharjulta pois pääseminen oli tehnyt sille todella hyvää. Tosin kyllä se aina lomilla oli tosi väsynyt kaikesta intin tuomasta sosialisoinnista, ja yleensä halusi vaan nyhjätä mun kanssa kahdestaan koko viikonlopun. Eikä mua yhtään haitannut, kyllä mäkin halusin olla kahdestaan, kun oltiin kuitenkin niin paljon erossa.
Mä tiskasin ne muutaman kipot ja lautaset, kunnes lysähdin pienelle, vähän kuluneelle sohvalle pelaamaan Xboxia. Mä tosin lopulta vilkuilin vaan kelloa tyyliin koko ajan, enkä olisi yhtään malttanut olla paikoillani. Joonalla kesti pidempään kuin mä oletin, ja mä melkein jo soitin sille kysyäkseni, että mikä sillä kesti, kunnes ovelta viimein kuului ääntä. Avain kääntyi lukossa ja mä suorastaan viskasin ohjaimen kädestäni ja ponkaisin ylös meidän sohvalta.
Mua melkein nauratti, kun mulla oli niin toivoton ikävä ja läheisyydenkaipuu ja kaikkea. Mä laitoin vauhdilla eteiseen valot ja hyvä, että Joona ehti edes sulkea ovea perässään, kun mä jo ryntäsin halaamaan sitä. Ihme oikeasti, ettei se kaatunut kumoon.
"Hitto mikä ikävä!" mä henkäisin ja tajusin vasta sitten, että Joonalla oli kädet täynnä, eikä se voinut halata takaisin.
"Moi vaan", se tervehti huvittuneena ja nakkasi kassin olaltaan lattialle ja laski toisessa kädessään olevan muovipussin myös alas. "Ja niin oli", se sitten sanoi ja veti mut lähelleen. Sen inttivaatteet olivat ulkoilmasta kylmät ja tuoksuivat tupakalta. Mä painoin kasvot armeijakuvioiseen takkiin hymyillen ja kiersin kädet tiukemmin sen yläkropan ympärille.
Kaksi viikkoa oli hitosti liian pitkä aika, enkä mä suoraan sanottuna olisi halunnut enää päästää sitä takaisin Kajaaniin.
"Ihana", mä huokasin autuaasti ja kohotin kasvoni kohti Joonan kasvoja. Se katseli mua ja sen suupieleen nousi hymy.
"Sä oot."
Mä hymyilin myös ja kurottauduin sitten painamaan huuleni Joonan huulille. Sen huulet liikkuivat mun huuliani vasten pehmeästi ja lämpimästi, tosi rakastavasti. Sen kädet laskeutuivat mun vyötärölle ja lopulta se työnsi mut eteisen seinää vasten. Mä hymyilin suudelmien välissä.
"Sori, kun kesti, mä kävin hakee meille ruokaa kiinalaisesta", Joona kertoili mun huuliani vasten ja katsoi sitten mun silmiin.
"Okei", mä vastasin hymyillen ja laskin käteni Joonan rintakehälle. "Voiskohan se ruoka vähän odottaa?" mietiskelin sitten huultani purren ja näpräsin sormillani armeijatakissa olevaa kangastarraa, jossa luki Koskinen.
Nostin katseeni Joonan kasvoihin ja Joona kohotti kulmiaan.
"Kyllä se voi", Joona vastasi hyvin rauhallisesti, äänessään kuitenkin sähköinen, kiihtynyt vire. Mulla oli aika kestämätön ikävä Joonan lähelle, ja suoraan sanottuna Joona näytti aivan laittoman kuumalta armeijan maastokuvioisissa vaatteissa. Mä olin nähnyt sen monesti noissa kamppeissa, mutta silti, joka kerta mun alkoi tehdä mieli aivan helvetin paljon.
"Hyvä", mä kuiskasin hymyillen ja katselin edessäni seisovaa poikaystävääni. Mun käsi liukui rintakehältä alemmas, pysähtyi housujen etumukselle. Mä hieroin kevyesti ja kohotin Joonalle merkitsevästi kulmiani, kun tunsin housujen päältä, miten paljon myös Joonan selvästi teki mieli.
"Mitä?" Joona kysyi ja mä virnistin. "Haluun sua ihan vitun paljon, tekis mieli vaan –"
Mä purin huultani hymyillen.
"Mitä?"
Joona katseli mua hetken palavin silmin, kunnes suuteli hyvin tahtovasti.
"Tekis mieli vaan ottaa sut tässä ja nyt", se mumisi kiihtyneesti mun huuliani vasten ja mä nauroin hiljaa. Mun mahanpohjaa pisteli kutkuttavasti, mun hengitys väreili ja mua hengästytti, posket hohkasivat saman tien ihan tulikuumina.
"Tee se sitten", mä vastasin hiljaa huokaisten.
Joonan kädet liukuivat mun paidan alle, vetivät vaatekappaleen vauhdilla mun päältäni. Mä kiskoin takin sen päältä ja ehdin avata housujen vyön, kun Joona nosti mut syliinsä itsensä ja seinän väliin, painautui ihan kiinni ja suuteli kaulaa.
Ja mä olin sulaa vahaa. Ihan sulaa vahaa. Niin kuin joka kerta aiemminkin.
*
Myöhemmin, suhteellisen lyhytkestoiseksi, sattuneesta syystä, jääneen seksin jälkeen, me käytiin yhdessä suihkussa ja mä vaan nojailin Joonaan voipuneena ja se piteli musta rauhallisesti kiinni. Me oltiin oltu jo sen verran kauan yhdessä, että se alkuihastumiseen kuuluva vaaleanpunainen huuma oli laantunut, mutta mä rakastin myös tätä nykyisyyttä. Tätä, kun oltiin vakiinnuttu, opittu tuntemaan niin hyvin, ettei jännittänyt enää mikään, vaan saattoi olla ihan täysin oma itsensä toisen seurassa. Mä rakastin tätä tunnetta – tätä hiton vahvaa yhteenkuuluvuudentunnetta, mikä mun ja Joonan välillä oli. Side meidän välillä vaan kasvoi ja voimistui koko ajan.
"Rakastan sua."
Joonan ääni sai mut kohottamaan kasvoni sen paljaalta rintakehältä. Mä katselin sitä suihkun alla hymyillen ja se pyyhkäisi mun märkiä hiuksiani. Joonan oma tukka oli lyhentynyt aika merkittävästi armeijan myötä. Ei se nyt ihan siili ollut, mutta silmille tulevista hiuksista ei ollut enää tietoakaan.
"Niin mäkin sua", vastasin onnellisesti. Joona hymyili mulle ja suukotti kevyesti mun huuliani.
Me seistiin suihkun alla pieni ikuisuus, ennen kuin maltettiin liikkua viileältä tuntuvaan olohuoneeseen. Me etsittiin makkarin kaapista vaatteet päälle ja lämmitettiin sitten jäähtyneitä ruokiamme, minkä jälkeen istuttiin vieretysten olohuoneen sohvalle syömään.
"Tiia muuten tulee huomenna käymään", mä avasin suuni, kun ajatus muistui sattumalta mieleen.
Pienten hassujen sattumien kautta musta ja Tiiasta oli tullut tosi hyviä ystäviä. En mä oikein edes tajunnut, että miten siinä oli käynyt niin, mutta jotenkin me oltiin vaan päädytty hengailemaan ja tajuttu, että tultiin hyvin juttuun. Tiia oli aivan huippu, ihan oikeasti, aivan huippu mimmi. Se oli pyörinyt aika paljon täällä Jyväskylässä mun seurana, kun Joona oli poissa.
"Ai?" Joona katsahti mua kulmat koholla.
"Tai mä voin kyllä käydä sen kanssa vaikka kahvilla tai tuopilla jossain, jos sä et jaksa mitään ylimääräsiä ihmisiä tänne meille", mä lisäsin ja Joona pyöritti päätään.
"Ei kun voi se tulla, ihan jees nähdä sitäkin välillä", se sitten vakuutti ja mä katselin sitä nyökytellen.
"Okei", mietiskelin ja iskin haarukan ruokaan, josta olin ehtinyt hotkia jo yli puolet. "Hitto, toi kaks viikkoo on ihan liian pitkä aika olla erossa susta", mä sitten sanoin vaihtaen aihetta ja pyörittelin päätäni.
"Mm-hm", Joona myötäili. "Mutta mulla on nyt kaikki tulevat viikonloput vapaata", se jatkoi rentoon sävyyn. Ei sillä olisi inttiä jäljellä enää kuin pari kuukautta, joten voiton puolella oltiin.
"Hyvä", mä tuumasin. "Muuten en ehkä päästäis sua takas sinne."
"Ne tulee hakee mut kotoo, jos mä en ilmaannu paikalle", Joona sanoi ja laski ruuan olohuoneen sohvapöydälle katsellen mua.
"No sit mä en päästäis niitä ovesta sisälle", naurahdin ja Joonan huulille nousi huvittunut hymy.
"Sen mä haluaisin nähdä", se vastasi kettuillen ja mä tönäisin sitä kylkeen.
"Suu kiinni", vastasin irvistäen ja Joona kaappasi samassa mut kainaloonsa, niin, että mä melkein kaadoin ruuat päälleni sen seurauksena. "Varo nyt vähän!" älähdin nauraen.
"Enkä varo", Joona hymähti. "Tuu tänne pussailemaan", se sitten käski ja mua nauratti vähän lisää. Tyrkkäsin itsekin ruokani sohvapöydälle ja liikahdin lähemmäs Joonaa. "Syliin", se selvensi ja sen suupielessä nyki hymy.
"Hassu", mä mietin hymyillen ja siirryin sitten hajareisin Joonan syliin. "Onko nyt hyvä?"
Joona osoitti huuliaan sanomatta mitään ja mä katselin hetken huvittuneena sen sinisiä silmiä, kunnes painoin huuleni sen huulille. Joona siirsi kätensä mun niskaan ja suuteli rauhallisesti, tosi kiireettömästi.
Oli ihanan levollinen olo, sellainen turvallinen ja rauhaisa ja tosi hyvä. Meidän oma kupla oli täydellinen, mä vaan rakastin niin paljon näitä hetkiä kahdestaan.
Me pussailtiin aika kauan siinä sohvan nurkassa ja sen jälkeen mä vaan istuin siinä Joonan sylissä, kasvot sen kaulalla ja se piirteli sormellaan kuvioita mun selkään. Ei tarvinnut puhua mitään, riitti, kun oltiin vaan lähekkäin ja kuunneltiin toistemme hengitystä. Mä suljin mun silmät ja vedin Joonan tuoksua sisääni, olisin oikeasti voinut varmaan vaikka nukahtaa siihen.
Mä en tiennyt vielä kamalasti tulevasta. Mä olin päättänyt hakea luokanopettajakouluun, se idea vaan kypsyi tässä sivarin aikana, mutta mä en yhtään tiennyt, että oliko mulla mahiksia päästä sisälle. Ainakin mä yrittäisin, ja voisin yrittää uudelleen, jos en ensimmäisellä kerralla onnistuisi. Joonalla oli jo paikka ammattikorkeassa restonomilinjalla, se oli hakenut heti lukion jälkeen ja lykännyt sitä armeijan takia. Se ei kuitenkaan tiennyt, että halusiko se oikeasti sinne, ja mä vaan sanoin sille, että sen pitäisi hakea lukemaan matematiikkaa, kun se oli niin saakelin hyvä siinä ja se oli kirjoittanut matikasta ja fysiikasta tosi hyvin.
Ei se tainnut oikein innostua siitäkään, mutta ei meistä kumpikaan ottanut paineita tulevasta. Kyllä me vielä löydettäisiin oikeat alat, jos ei heti, niin ainakin vähän myöhemmin. Ehkä vielä joskus ennen mä olisin stressannut tulevasta ja tulevista opiskelupaikoista ja ammateista ja kaikesta, mutta en mä oikein enää osannut. Oli niin luottavainen fiilis tulevasta.
Joonan kanssa kaikki meni niin hyvin, meillä oli niin helppoa. Jotkut asiat ehkä painoivat mieltä, kuten mun äiti, mutta muuten meni niin hyvin. Mitkään vanhat asiat eivät olleet pilaamassa tätä – ei Miiro tai Joonan isä tai Roope.
Roopesta ei ollut muutenkaan kuulunut mitään, ja hyvä niin. Joskus mä pelkäsin, että se tulisi vastaan Kiuruharjulla, mutta ainakaan toistaiseksi niin ei ollut käynyt. Ja toivottavasti ei kävisikään. Se ei saisi tulla enää pilaamaan mitään.
Kukaan ei saisi tulla pilaamaan enää mitään.
"Nukutko sä?"
Joonan hiljainen ääni rikkoi pitkän hiljaisuuden meidän väliltä.
"En", mä vastasin avaten silmäni ja haukottelin. "Ainakaan vielä", lisäsin naurahtaen ja suukotin Joonan kaulaa.
"Haluutko sä mennä nukkumaan?" se kysyi.
Mulla ei ollut mitään tietoa kellosta. Ulkona oli ihan pimeää, mutta niin kai aina helmikuisina iltoina.
"En mä vielä", vastasin uneliaasti ja painoin pääni takaisin Joonaa vasten, sujautin käteni sen selän taakse. "Ollaan vielä hetki näin."
Joona suukotti mun hiuksiani ja veti mun kehon vieläkin lähemmäs omaansa. Se kiersi kätensä tiukemmin mun ympärille ja mä suljin mun silmäni.
Oli niin hyvä olo, eikä kiire mihinkään.
Joona painoi kasvonsa mun hiuksiin ja mä hymyilin, kun se hiljaa toisti;
"Ollaan vielä hetki näin."
*
*
*
*
A/N:
Hei rakkaat <3 Miten menee? Ääh, ihan alkuun pakko sanoa, että niin ku mitä ihmettä noi viimesen luvun kommentit?! Mä oikeesti, valehtelematta, itkin liikutuksesta kun luin noita teidän kommentteja, siis mitä tämä on, onko tää ees totta, mitä oon tehny ansaitakseni noin ihania lukijoita? 😭❤️ Oon niin pohjattoman liikuttunut ja otettu ja apua, tippa linssissä vastailin teidän kauniisiin sanoihin, te ette arvaakaan miten suunnattoman paljon ootte piristäny tän pienen ihmisen elämää! Ootte antanu mulle kirjottajana tosi paljon itsevarmuutta ja luottavaisuutta omaa tekstiä kohtaan, rakastan teitä, ootte upeita tyyppejä ❤️
En ois ikinä uskonu, kun aloin julkasta tätä kaks vuotta sitten, että tälle tulis näin paljon lukijoita. Siis ihan sattumalta löysin koko wattpadin ja olin vaan, että jaa-a, vois kai tänne kokeilla pari lukua julkasta, jos joku vaikka lukis. Ja tässä ollaan, ihan uskomatonta! Tää on antanu mulle itelleni niin paljon, joskus oikein paskana päivänä oon oikeesti vaan menny lukemaan tän tarinan kommentteja ja sit onkin alkanu hymyilyttää :')
Mutta siis! Tämä oli nyt tässä, tää epilogi oli todella lyhyt verrattuna noihin aiempiin lukuihin, eikä tässä oikeestaan ees tapahtunu mitään. Ei tähän alunperin ees pitäny tulla epilogia, mutta sitten innostuinkin kirjottamaan jotain pientä.
Mutta hei, vihdoin sain tän valmiiks. Meinas jo usko loppua jossain vaiheessa, kun oli jäätävä kirjotusblokki, eikä tekstiä vaan syntyny, vaikka ideat oli päässä selvänä. Ja siis multa on kyselty, että saako Iivo ja Joona joskus jatko-osan, niin en tiedä vielä. Sanotaan, että ehkä. Mulla on jotain visioita mielessäni, mutta menee varmasti aika kauan, ennen kuin mitään konkreettista syntyy. Jos edes syntyy, saa nähdä, nyt mulla on liian kova hinku keskittyä muihin teksteihin!
Multa on kans kysytty tosi paljon tän tekstin taustoista ja siitä, että miten paljon oon ottanu inspistä omasta elämästä, ja siis oon tietty ottanu, varmasti kaikilla on teksteissään henkilökohtaisia juttuja.
Ja on kysytty myös, että oonko suunnitellu tän ihan alusta loppuun valmiiks, ja siis olen kyllä. Ainoastaan tää lopetus oli mulla auki pitkään – siis tälle kirjalle oli sellaset kolme eri lopetusvaihtoehtoa, joihin kaikkiin kyllä liittyi toi "Ole hiljaa pidä mua kädestä" -laini. Tää oli nyt sitten se onnellisin loppu niistä kolmesta, ne kaks muuta olis olleet huomattavasti surullisempia. En kai lopulta raaskinu pistää näille kahdelle surullista loppua, joten he saavat elää yhdessä onnellisina c': ❤️
Mitähän muuta mulla oli, en ees muista ennää. Kovasti on kyselty muiden hahmojen taustoista (varsinkin Roopesta) ja haluttu tietää niistä enemmän, ja voin kertoa, että niistä tullaan tietämään enemmän mun tulevissa teksteissä! Oon kyllä miettiny suurimmalle osalle hahmoista taustatarinan ja mulla on myös juonia punottu näiden päänmenoksi liittyen tulevaan, joten ihan tyhjästä ei tarvii nyhjästä 😅 Käytännössä kaikki mun tulevat kirjat tulee liittymään tavalla tai toisella Kiuruharjuun, ja niissä tulee olemaan tuttuja hahmoja. Toivottavasti teistä moni eksyis lukemaan myös niitä kirjoja ❤️
Mulla oli oikeesti vaikka mitä asiaa tähän, mutta nyt on sitten pää ihan tyhjä, enkä muista puoliakaan. Ei varmaan ollu niin tärkeetä. 😂 Mun pitäs alkaa editoida tätä tarinaa ihan rankalla kädellä tässä jossain vaiheessa, tuolla on hitosti näppisvirheitä ja muuten vaan tönkköjä kohtia ja varsinkin noi ekat luvut on vähän mitä on. Mutta saa nähdä millon jaksaa alkaa urakoida, jotenkin omaa tekstiä on niin vaikee oikolukee (vai mitä?)
En nyt tosiaan muista mitä mun piti tähän kirjottaa. Muuta kun että ootte ihania ja mahtavia, ja pelastanu mut monelta huonolta hetkeltä! Lähetän teille kaikille hitosti haleja ja rutistuksia ja kumarran ja niiaan ja nöyränä kiitän; KIITOS NIIN NIIN PALJON!😍❤️