Surprise!! Toinen luku!!
Meidät kuljetetaan täysin varustein ensin muurin läpi autolla, kunnes olemme tarpeeksi kaukana Daverista keskellä aavikkoa niin etteivät ihmiset kuule suuren taisteluhelikopterin propellien äänekästä suhinaa, johon nousemme.
Kaupunki on kauempana kuin luulin, matka sinne ilmateitse vie yli tunnin ja kun laskeudumme, joudumme kävelemään vielä toisen tunnin polttavan auringon alla, jotta vihollinen ei kuulisi tuloamme.
Pysähdymme juomaan ja odotamme pimeää noin kilometrin päässä kaupungista turvautuen pienen, sementistä tehdyn talon tuomaan suojaan.
Vihollisen kaupunki Rakel näyttää todella paljon Daverilta. Ainakin kaukaa. Muuri on sementistä ja tiilistä tehty. Kaukaa se sulautui polttavaan hiekkaan ja rakennusten seinät ovat suurimmaksi osaksi lasia, joka heijasti auringonvaloa. Kaupunki oli lähes näkymätön kaukaa kunnes tulit tarpeeksi lähelle eikä hiekan väreily naamioinut enää kaupungin siluettia.
"Viemäriin johtava luukku on kaupungin vasemman portin lähellä, lännessä", sanon karttaan viitaten ja johdan meidät kohti auringonlaskua.
Tämä on liian helppoa, mietin, kun viemärin luukun lukko kolahtaa ja tippuu hiekkaan.
"Mene. Mene", hoputan ja suljen luukun viimeisenä.
"Sähkökeskus ei ole kaukana. Saanko minä johdattaa?" sähköasiantuntija kysyy minulta kuiskaten pimeässä viemärissä. Pamautan valotikun reittäni vasten, muutama sotilas hätkähtää ja sininen valo valaisee viemärin seinät ja hermostuneiden sotilaideni kasvot.
"Minä menen edellä", sanon vain ja nappaan kartan hänen käsistään.
"Minulla ei ole varaa menettää sinua", sanon hiukan hiljempaa kuin itselleni mutisten, mutta hiljaisessa tunnelissa hän kuuli sen kyllä.
Aina välillä kuljemme viemäriluukun alta ja kuulemme ihmisten puheensorinaa. He nauravat ja juoruilevat kuin mikään ei olisi vialla. Kuin he eivät olisi sodassa meitä vastaan. Onneksi viemärissä on pienet jalkakäytävät seinämillä, jotta meidän ei tarvitse kahlata sadeveden ja muun seassa. Kuten Daverissa, kaikki roska ja vesi valuu jätekeskukseen, jossa roskat poltetaan tuottaen lämpöä ja vesi suodatetaan monen prosessin kautta, jotta siitä katoaa kaikki bakteerit ja samalla valitettavasti maku. Vesi puhdistetaan taas juomakelpoiseksi ja sykli jatkuu ja kiertää kehää.
"Tässä", sanon ja pysähdyn yhden luukun alapuolelle. Nostan sormen huulilleni ja viiton kahta sotilasta menemään ensin. Nostan aseen valmiuteen ja kahdeksan muuta ottavat mallia. Niin hyvin, kuin he ahtaassa tunnelissa pystyvät. Kaksi sotilasta nousevat tikkaille ja ensimmäinen nostaa luukkua ensin hiukan, katsoo ympärilleen ja nyökkää sitten meille varmistukseksi, että reitti on selvä. Hän avaa luukun kokonaan ja kiipeää ylös. Viiton muita seuraamaan. Sähköasiantuntija on neljäntenä. Vilkaisen viemärissä molempiin suuntiin vainoharhaisena ennen kuin kiipeän viimeisenä portaat ylös. Jätän valotikut viemärin pohjalle. Hehkulamppujen kirkkaus sokaisee minut hetkellisesti, mutta räpyttelen silmiäni nopeasti kunnes totun valoon. Sotilaat ovat kyyristyneinä suurten koneiden juureen ja sähköasiantuntija kaivaa tietokonetta repustaan. Tarkastan ympäristömme. Olemme yhä tunnelin tapaisessa tilassa, hiukan leveämmässä kuin viemäri. Katossa kulkee johtoja ja putkia.
"Minun täytyy päästä tuonne", hän viittoo oikealle.
"Päätietokone on siellä."
Nyökkään ja nostaen aseen valmiuteen, lähden johdattamaan meitä sähkökeskuksen läpi. Kuljemme pienessä kasassa sähkömies keskellä. Käännymme kulmasta ja yllättynyt vartijan melkein törmää minuun.
Epäröimättä nostan aseeni ja äänenvaimentimen hiljentämä laukaus pamahtaa.
"Jatketaan", komennan ja tihennän tahtia. Käännyn katsomaan kuinka ryhmän ainoan siviilin katse viipyy seinää vasten romahtaneessa ihmisessä liian kauan.
"Ala tulla", yksi sotilaista kuiskaa ja kiskoo tätä hihasta. Käännyn takaisin eteenpäin ja jatkan matkaa.
Saavumme oven eteen ja sähköasiantuntija nyökkää minulle. Levittäydymme oven molemmille puolille ja kolmeen laskiessa avaan oven nopeasti. Ryntäämme sisään. Kaksi ihmistä huoneessa kääntyvät meitä kohti. Minun ei tarvitse edes kääntää asettani, kun kaksi lähintä sotilastani kohottavat aseensa ja ampuvat heitä suoraan ohimoon.
Viiton yhtä sotilasta sulkemaan oven ja työnnän sähköasiantuntijan kohti suurta näppäimistöä ja nappeja kohti. Hän kompuroi ja puristaa tietokonetta tiukasti rintaansa vasten.
"Vauhtia", käsken häntä ja vilkaisten vielä kerran kuolleita ihmisiä kohti, hän avaa koneensa ja kytkee sen päätietokoneeseen.
Näytölle ilmestyy kirjaimia ja sanoja, joista en ymmärrä mitään. Kaksi sotilasta vartioivat ovea. Loput tarkistavat aseensa ja varusteet.
"Valmista", mies sanoo ja sulkee koneensa.
"Katkaisin vedentulon ja kaikki toiminnot koko kaupungissa. Pian se kuitenkin aiheuttaa hälytyksen, sillä niiden ei kuuluisi olla suljettuina ja koko kaupunki menee hätätilaan."
"Sinun piti varmistaa, että mikään hälytys ei mene päälle. Että teemme tämän niin hiljaisesti kuin mahdollista", sihahdan vihaisena.
Mitä tämä nyt on?
"Ei ollut muuta keinoa", hän sanoo. Tartun häntä kauluksesta ja läimäytän hänet seinää vasten. Samalla hälytys pärähtää soimaan.
"Tämä ei kuulunut suunnitelmaan", sanon ja mies värähtää peloissaan.
"Näin minun kuului toimia. Sain eri ohjeet viimetipassa", hän tunnustaa.
"Keneltä? Everstiltäkö?" sihahdan hänen korvaansa. Mies pudistaa päätään.
"Ei... Ei hän."
"Saatana", kiroan ja läimäytän seinää.
"Tänne tulvii kohta sotilaita. Liikkeelle!" karjun ja sotilaat suoristavat selkänsä nostaen aseensa. Pidän yhä kiinni miehen repun hihnasta ja työnnän hänet oven eteen.
"Eihän minun pitänyt mennä edellä", hänen äänensä värähtää.
"Olet suorittanut tehtäväsi", tokaisen ja avaan oven. Punaiset valot vilkkuvat käytävän seinillä ja hälytys parkuu joka suunnasta.
Naisen rauhallinen ääni kuuluu kaiuttimista: "Hyvät kansalaiset, kaupunki on hälytystilassa. Tunkeilijahälytys. Palaa takaisin omaan asuintilaan välittömästi. Toistan, kaupunki on hälytystilassa."
"Se siitä hiljaisuudesta. Vauhtia", murahdan ja lähden kulkemaan käytävää pitkin.
"Mitä nyt?" yksi sotilaista kysyy.
"Etsimme suojan ja odotamme lisäohjeita", ehdin vastata ennen kuin luoti suhahtaa seinään korvani vierestä.
"Suojautukaa!" huudan ja vedän sähköasiantuntijan perässäni kulman taakse.
"Tunkeilijoita sektorilla 5. He ovat pää servereillä", joku huutaa radiopuhelimeen ja ampuu uudestaan. Odotan taukoa ja kurkistan sitten kulman takaa ampuen vastatulta. Lasken kolme miestä ennen kuin joudun vetäytymään taas kulman taakse luotien osuen betoniin vieressäni.
"Perääntykää!" huudan sotilaille. He ampuvat vihollisia kohti ja yksitellen juoksevat ohitseni toiseen suuntaa, kuin mistä tulimme. Kun kaikki ovat käytävän tällä puolella, kulman takana. Ammun viimeisen kerran vihollisia kohden puhkaisten putken täynnä kuumaa höyryä, joka purkautuu heidän päälleen ja juoksen sitten ryhmäni perään. Sähköasiantuntijalla on vaikeuksia pysyä juoksevien sotilaiden perässä.
"Meidän täytyy päästä pinnalle ja piiloutua", sanon ja vieressäni oleva sotilas nyökkää.
Osoitan poistumistien merkkiä katossa ja otan johdon seuraten kylttejä.
Maa alkaa viettämään ylöspäin kuin ramppi jokaisen risteyksen jälkeen.
"Tuolla", sanon, kun näen suuren parioven käytävän päässä. Nyt meillä on tie ulos. Mutta samalla olemme piiritetty. Laukaukset osuvat seinään vieressämme enkä ehdi jäädä pohtimaan mahdollista väijytystä.
"Suojatulta. Menkää!" huudan ja polvistun vihollista kohti avaten tulen. Toinen sotilas liittyy viereeni samalla, kun loput juoksevat kohti ovea. Kuulen oven avautuvan. Vihollinen saa osuman ja kaatuu älähtäen. Luodit kimpoilevat maasta ja seinästä, mutta yksikään ei osu minuun.
"Sir!" eräs sotilaista huutaa ovella. Vilkaisen taakse ja näen yhden seisovan oven välissä, loput ovat jo menneet.
"Mene!" huudan vieressäni olevalle sotilaalle. Tämä vilkaisee minua ja nousee sitten seisomaan. Samalla jalkani on kuin tulessa ja kaadun taaksepäin.
"Sir!" sotilas parahtaa ja nostaa aseensa ampuen vihollista.
"Häneen on osunut", mies huutaa ja oven välissä ollut sotilas juoksee apuun.
Tämä tästä puuttuikin. Kampean istumaan ja pitelen reittäni, jonka lahje on värjäytynyt punaiseksi.
"Sir", apuun tullut sotilas sanoo ja polvistuu viereeni. Hän repäisee palan paidastaan ja sitoo sen polveni yläpuolelle.
"Nojaa minuun", hän sanoo kiertäen käteni hänen olkapäälleen ja auttaen minut ylös.
"Meidän täytyy päästä ulos täältä. Olemme muuten loukussa", sanon hänelle hammasta purren.
"Muut ovat jo piiloutuneet rakennusten sekaan", sotilas sanoo ja lähtee kohti ovea.
"Sotilas!" huudan taakse jääneelle miehelle joka antaa suojatulta. Näen hänen päänsä notkahtavan ja tämä rojahtaa maahan. Yksittäinen verinoro valuu alas hänen otsaansa.
Kiroan ja nilkutan oven läpi. Otan tukea seinästä samalla, kun minua auttanut sotilas sulkee oven perässämme ja lukitsee sen laittamalla metallitangon kahvojen väliin.
"He ovat tuolla", sotilas sanoo osoittaen kohti katulampun valaisemaa rakennuksen kulmaa. Otan hänestä tukea ja lähdemme kävelemään nopeasti heitä kohti. Vilkaisen yön pimentämää kaupunkia ja näen vain korkeiden rakennusten siluetit yötaivasta vastaan. Hälytys kaikuu talojen seinistä ja katulamppujen valkoista hohdetta säestää hälytyksen punainen kajo. Rakennukset eivät onneksi ole kovin kummoisia tässä osassa kaupunkia ja moni näyttää olevan varaston kaltainen tila.
Ryhmä on kasaantunut pimeän kadunkulmaan rähjäisen rakennuksen viereen.
Kaksi muuta sotilasta ottavat minut vastaan, kun saavutamme heidät. He tukevat minua molemmilta puolilta. Yksi sotilaista yrittää nostaa lahjetta ja tarkistaa haavan, mutta vetäisen jalkani takaisin.
"Se ei ole paha. Meidän täytyy löytää suoja. Se on tärkein", tokaisen ja sotilas nyökkää.
"Tarkistimme tämän rakennuksen ja se vaikuttaa olevan hylätty", yksi heistä sanoo.
"Se on liian lähellä pää servereitä. he tutkivat nämä rakennukset ensin. Emme voi jäädä tänne", vastaan, mutta sotilas tuhahtaa ja tajuaa sitten virheensä perääntyen. Laske katseeni hänen nimilappuun, jossa lukee "Torres".
"Olen pahoillani, mutta pystyt tuskin kävelemään ja olet menettänyt paljon verta. Olemme kaikki väsyneitä. Jos lepäämme täällä hetken ja aamuyöstä etsimme turvallisemman paikan. He eivät ryhdy etsintään ennen päivänvaloa", hän selittää.
Pudistan päätäni murahtaen.
"Rukoile, että olet oikeassa. Olemme täysin näkyvillä ja erittäin haavoittuvaisia ennen kuin pääsemme kauas täältä."
Torres nyökkää, ja lähdemme sitten hänen ja kahden muun opastuksella sisälle yhteen hylättyyn rakennukseen.
Lattialla on roskaa, romua ja vesilammikoita. Ilmassa tuoksuu ruoste. Korkeassa katossa on reikiä, joista kuunvalo loistaa läpi. Askeleemme kaikuvat tyhjässä hallissa.
"Tänne", Torres sanoo ja viittoo pientä huonetta hallin nurkassa. Varmaan jonkinlainen kokoushuone tai toimisto.
Sotilaat päästävät minusta varovasti irti ja otan tukea seinästä istuen alas. Viimeinen meistä sulkee oven perässään.
"Ei tulta. Syökää, juokaa ja levätkää ,mutta joku pysyy aina vahdissa", ohjeistan ja jokainen huokaisee syvään laskien aseen joko seinää vasten tai maahan. Tämäkin kaupunki kylmenee yön aikana näköjään. Moni sotilaista kietoo takkiaan paremmin ympärilleen ja hieroo käsiään yhteen. Harmi etteivät he voi tehdä tulta.
"Sir, saanko?" Torres polvistuu viereeni ja viittoo jalkaani kohti.
"Huolehdi muista ensin. Syö. Voin hoitaa sen itse", sanon ja tämä huokaisee syvään lähtien pois. Vilkaisen ryhmääni. Nyt heitä on enää kahdeksan. Sähköasiantuntija on käpertyneenä huoneen kulmassa ja voin nähdä hänen epätasaisen hengityksen. Hän ei ole tottunut tällaiseen. Onneksi vain kolme sotilasta haavoittui ja ketään heistä ei näytä saaneen pahaa osumaa. Torres hoitaa heidän haavojaan. Loput juovat ja käyvät läpi varusteitaan.
Nojaudun kohti polveani ja alan nostamaan lahjettan. Irvistäen hammasta purren ja otan puukon jalkineen varresta lopulta vain leikaten lahkeen auki. Luoti meni suoraan läpi reiden sivusta eikä näköjään osunut valtimoon.
"Lääkelaukku", pyydän ja Torres nostaa katsettaan. Hän viimeistelee siteen yhden toisen sotilaan kädessä ja tulee sitten luokseni.
"Onneksi ei ole tuon pahempi", hän tokaisee ja kaivaa alkoholin.
"Voin tehdä tuon..." aloitan, kun hän keskeyttää minut.
"Saanko minä? Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea itse." Mietin hetken ja nyökkään sitten päätäni. Torres hymyilee ja aloittaa sitten puhdistuksen. Vedän sihahtaen syvään henkeä, kun alkoholi valuu haavaani.
Torres viimeistelee siteen solmimalla harson päät yhteen. Näkökentässäni välähtelee pilkkuja kivun takia ja hädin tuskin tunnen pientä pistosta olkapäässä. Vilkaisen Torresta ja näen hänen vetävän kenttä-morfiini-pistoksen piikin ulos käsivarrestani.
"Et voi...", sanon takellellen, kun näkökenttäni sumenee ja pääni kolahtaa seinään takanani, koska en pysty pitämään sitä pystyssä. Sitten maailma pimenee.