A/N: Enpä ees jaksa enää pahoitella, että mulla on kestäny uuden luvun kanssa, koska kaikki jo tietää, että mulla kestäääää 😭 no okei anteeksi! ❤️ jotenkin ollu aivan jäätävä kirjotusblokki ja itsekriittisyys päällä tän suhteen, niin on vähän hitaasti syntyny tekstiä, kun oon angsteissani kirjottanu samat kohdat monta kertaa uudestaan 😂
Aivan hullusti on tässä voteja ja kommentteja ja siis tää on vähän väliä keikkunu tuolla kärkikahinoissa romancen osalta, joten vautsivau, olen niin kiitollinen ja niin otettu <3 Sen enempää jaarittelematta, tässäpä uutta lukua c:
*
Luku 18 – Ruusunpunaista ja siniviolettia
Mä heräsin seuraavana aamuna mun ohimoita raivoisasti hakkaavaan päänsärkyyn. Hiljaa ja tuskastuneesti ynisten vedin peittoa korville, yritin paeta ikkunasta loistavia auringonsäteitä ja jatkaa uniani, mutta en enää kyennyt. Pää oli aivan hiton kipeä ja mun olo oli muutenkin aika pitkälti ihan kamala. Kun mä lopulta avasin silmäni, niin mä aluksi ihan vähän säpsähdin, kun mä tajusin, etten ollut kotona. Käännyin sikiöasennosta selälleni ja vein käden otsalleni.
Oikeasti aika järkyttävä olo.
Mä rypistin otsaani tuskaisena, suljin uudelleen silmäni ja hetken aikaa vaan hengittelin syvään. Eilinen ei muistunut mieleen kirkkaana, mutta hiljalleen mä muistin palasia ja niistä palasista mä sain mun mielessäni koottua jonkinlaisen hataran, utuisen kokonaisuuden.
Vaikka en mä varmaan olisi halunnut muistaa.
Mä kuitenkin muistin Miiron. Ja Joonan. Ja niiden pusun baarissa. Ja mun itkuraivarit ja Joonan ja mun riidan bussiasemalla. Sitä mä en muistanut, että miten mä olin tullut tänne. Tavallaan kai kuitenkin parempi näin, parempi olla täällä. Vaikka mua ahdisti ja suututti ja suretti ja mulla oli kamala ja pettynyt olo, niin siltikin oli varmaan parempi, että mä olin täällä, enkä ollut rymynnyt kotiin eilen siinä kunnossa. Nyt mä tosin halusin vaan kotiin, oman sänkyyn peiton alle. Hiljaa huokaisten vilkaisin sängyn toiselle puolelle ja totesin sen olevan tyhjä. Mä en tiennyt oliko Joona nukkunut siinä tai missä se ylipäänsä oli. En mä edes muistanut menneeni nukkumaan.
Miten helvetissä mä olin juonut itseni niin humalaan?
Makasin aloillani pienen ikuisuuden ja kun olin saanut itseni edes suurin piirtein kasaan, niin mä nousin istumaan sängynlaidalle. Mä olin mennyt nukkumaan vaatteet päällä ja olo oli nihkeä ja likainen ja mä halusin käydä suihkussa ja pestä hampaat ja laittaa puhtaat vaatteet päälle. Silmiä kirveli ja mua janotti ja suussa maistui ihan kamalalta. Hetkeksi mä hautasin kasvot käsiini ja istuin siinä sängynlaidalla vaan miettien eilistä. Mulla oli mennyt kyllä ihan hitosti yli eilen. Liika alkoholi teki musta juuri tuollaisen.
Tosin se tuntui aika merkityksettömältä, se mun pillittäminen ja sekoilu ja huutaminen. Eniten mun mieltä painoi se, mitä Miiron ja Joonan välillä oli tapahtunut siellä baarissa. Mä muistin ihan liian selvästi mitä olin nähnyt ja mun rinnan alla tuntui inhottava möykky, kun mä kelailin sitä mielessäni. Oli tosi raskas olo. Mua ahdisti ihan tajuttoman paljon. Ja mua pelotti, mua pelotti mitä mulle ja Joonalle tapahtui. Tai mitä meille tapahtuisi. Musta tuntui, että kaikki meni ihan päin helvettiä, oli mennyt varmaan siitä lähtien, kun Miiro oli tullut tänne.
Lopulta mä nousin ylös ja katsoin puhelintani, johon oli tullut yön aikana viestejä sekä Aksulta, Tumpilta että Sinnalta, joista jokainen kyseli, että mihin mä hävisin ja oliko kaikki jees. Mä en jaksanut vielä vastata niille mitään, vaan nakkasin luurin sängylle, riisuin t-paidan päällä olevan flanellipaidan ja hatarin askelin kävelin Joonan huoneesta olkkariin. Mä näytin varmaan ihan kuolemalta. Tuntui ainakin juuri siltä, niin kuin olisi noussut haudasta tai jotain vastaavaa. Joonaa ei näkynyt, vaan olohuone oli ihan hiljainen. Mä pysähdyin, kiedoin kädet ympärilleni ja tuijottelin huonetta vähän orvosti. Pöydällä oli jonkin verran tyhjiä tölkkejä ja pulloja, sipsipussi ja lähes tyhjä popparikulho. Mä mietin, että missähän Joona oli, kunnes sitten huomasin olohuoneen ikkunasta sen seisoskelevan pihalla. Se tuijotteli jonnekin tielle päin tupakkaa poltellen. Mä käänsin huokaisten katseeni ja päätin lopulta käydä suihkussa, koska ei kuitenkaan huvittanut mennä kotiin ihan pultsarin näköisenä, tai hajuisena. Äiti vielä luulisi, että mä olin ajautunut ihan rappiolle.
Ainon kylppärissä mä vedin t-paidan päältäni ja vilkaisin itseäni seinällä roikkuvasta pyöreästä peilistä. Mun silmät oli punaiset ja turvonneet niin eilisestä itkemisestä kuin tämänhetkisestä darrastakin johtuen, tukka oli ihan sotkussa ja mun iho ei varmaan ollut koskaan ollut niin kalpea. Hitto mä todellakin ja ihan oikeasti näytin kuolemalta. Riisuin loputkin vaatteet, kävelin suihkun alle ja jonkin aikaa mä vaan seisoin veden alla silmät kiinni. Musta tuli kamalan surullinen, kaikki negatiiviset ajatukset vaan nousi mun päähän ja teki mieli vaan itkeä lisää, mutta en kuitenkaan tehnyt niin.
Olisikohan mun ja Joonan juttu tässä?
Mun vatsanpohjassa muljahti synkän ajatuksen myötä ja kurkkua alkoi kuristaa. Mä en ollut ikinä tiennyt, että tämä tuntuisi näin pahalta. Hittoako mä olin mistään sydänsuruista mitään tiennyt. Nielaisten avasin silmäni ja nappasin telineestä shampoon ja yritin tyhjentää ajatukseni, kun aloin hieroa ainetta hiuksiini.
Joitain toveja myöhemmin kuivailin itseni kaapista nappaamaani pyyhkeeseen, kiedoin sen sitten lanteilleni ja kävelin vessaan, otin kaapista, Joonan hammasharjan vierestä oman hammasharjani ja aloin hangata pahaa makua suustani. Kun mä olin pessyt hampaat ja kävelin sitten pyyhe lanteillani pois kylppäristä, niin oli ainakin vähän raikkaampi olo. Päätä tosin särki vieläkin jonkin verran ja fiilis oli edelleen varsin matalalla.
Ajatuksissani kävelin olohuoneeseen ja säpsähdin säikähdyksestä, kun tajusin Joonan ilmaantuneen ulkoa siihen. Se keräili tyhjiä tölkkejä K-marketin muovipussiin ja pysähtyi tajutessaan mut. Se kääntyi katsomaan mua ja mä katsoin takaisin ja hetken aikaa me tuijotettiin toisiamme hiljaa. Joona ei näyttänyt yhtään niin darraiselta kuin mä – rennonmallisissa farkuissa ja harmaassa t-paidassa, tukka aavistuksen sotkussa, se näytti ihan itseltään, vähän kalpeammalta ehkä vaan.
"Sä voit ottaa mun kaapista jotkut puhtaat vaatteet", se lopulta sanoi neutraaliin sävyyn. Mä käänsin katseeni pois siitä ja nyökyttelin ääneti, kunnes kävelin olkkarin poikki Joonan huoneeseen. Mä olin varmaan liian darrassa ja liian väsynyt, että olisin jaksanut alkaa vihoitella nyt. Mä etsin Joonan vaatekaapista jotkut vaatteet, mitkä ensimmäisenä osui käteen ja kiskoin päälleni. Harmaat collegehousut olivat ihan sopivat, mutta t-paita vähän liian iso ja mä mietin, että oliko sillä muka jotain väliä. Huokaisten istuin Joonan huoneen pienelle kahdenistuttavalle sohvalle ja hieroin märkiä hiuksiani pyyhkeeseen, kuunnellen samalla olohuoneesta kuuluvaan tölkkien tasaista kolinaa.
Mä en tiedä kauanko mä istuin siinä synkeissä ajatuksissani, mutta lopulta olohuoneesta kuuluva kolina loppui ja meni pieni tovi, ja sitten Joona ilmaantui huoneensa ovelle ja seisahtui aloilleen, alkoi nojailla ovenkarmiin. Mä nostin katseeni siihen ja se katsoi mietteliäänä takaisin.
"Voitko sä nyt kuunnella mua?" se sitten lopulta kysyi vakavaan sävyyn, ja mä siirsin katseeni jonnekin seinille.
"Mitä?" Pukahdin. Mun ääni oli ihan käheä ja tosi painoksissa. Tunnelma huoneessa oli jotenkin kireä ja mua väsytti jo pelkkä ajatus siitä, että me riideltäisiin kohta. Mä olisin halunnut vaan käpertyä takaisin peiton alle, enkä puhua tai kuunnella tai mitään. Mä halusin vaan nukkua tämän hiton krapulan pois ja unohtaa ihan kaiken, varsinkin eilisen.
"Ei mun ja Miiron välillä oo mitään, niin ku mä sanoin jo eilen", Joona lopulta lausahti ja mä katsahdin sen suuntaan. "Enkä mä todellakaan oo kiinnostunu siitä."
"Aijaa, ihan läpälläkö vaan pussailitte eilen siellä baarissa?" mä tuhahdin tökerösti ja mun rinnan alla kouraisi inhottavasti, kun mä mietin mitä mä näin eilen.
"Ei me mitään pussailtu", Joona huokasi painottaen hyvin epäjoonamaisesti viimeistä sanaa. "Miiro pussas mua, enkä mä ehtiny siinä tilanteessa estää sitä, en mä ollu mukana siinä", Joona jatkoi sitten. Mä ynähdin epämääräisesti ja käänsin katseeni lattiamaton hapsuiseen reunaan. Kyllä mä halusin uskoa sitä, tietysti halusin.
"Niinpä kai."
Jotenkin mua vähän itketti taas, mutta en kuitenkaan alkanut pillittää.
"Iivo kato mua", Joona sanoi ja mä nostin katseeni. "En mä tekis mitään sellasta."
Joonan ääni oli vilpitön, jopa vähän surullinen.
"Mistä mä sen tiedän?" mumisin apeasti.
"Mä oon sun poikaystävä, kai sä nyt luotat muhun?" Joona vastasi kysymyksellä, ja mun katse pakeni takaisin lattianrajaan. "Iivo?"
"Tajuutko sä yhtään miltä musta tuntuu?" mä kysyin sitten henkäisten ja mun ääni värähti loppua kohden. "Tajuutko sä, miltä musta tuntuu, kun mä nään sun entisen poikaystävän pussaamassa sua?"
En mä tiennyt, että teinkö mä tästä nyt isomman jutun, kuin se todellisuudessa oli, mutta en mä vaan voinut sille mitään, että musta tuntui ihan paskalta. Mulle tuli jotenkin tosi epävarma olo itsestäni ja meistä ja ihan kaikesta.
"Kyllä mä tajuun, että susta tuntuu paskalta", Joona vastasi sitten. "Kyllä mustakin tuntuu, en mä halunnu, että eilinen menis noin."
Mä nielaisin ja kiersin kädet ympärilleni.
"Okei", vastasin hiljaa nyökytellen, katse edelleen lattiassa. Joona lopetti sen karmiin nojailunsa ja käveli huoneen poikki, istui mun viereen sohvalle haroen tummanruskeita hiuksiaan.
"Mä en voinu sille mitään, että Miiro teki niin", se lausahti vakavana. "Uskothan sä mua?" se kysyi sitten ja mä vilkaisin sitä ihan nopeasti. Mun olo parani vähän sen sanoista, puristus rinnan alla hellitti. Kyllä mä uskoin sitä. Tietysti mä uskoin, mä luotin siihen, mutta silti mua pelotti, enkä mä voinut sille mitään. Mä en vaan halunnut menettää sitä.
"Joo", mumisin käheästi ja laskin kädet syliini. Me oltiin hetki ihan hiljaa, istuttiin vaan. Mä mietin kaikenlaista. Mä mietin, että mä olin rakastumassa Joonaan. Tunne mun sisällä oli hitosti paljon vahvempi koko ajan. Se ei ollut vaan sellaista huoletonta ihastumista, vaan jotain tosi paljon syvempää. Jotain sellaista syvää, mitä mä en ollut ikinä tuntenut ennen. Sen takia Miiro ja eiliset tapahtuvat varmasti saivatkin mut niin surulliseksi ja pois tolaltaan.
"Ethän sä haluais sitä?" mun huulilta lopulta lipsahti ja mä näin sivusilmällä Joonan katseen kääntyvän muhun. "Vaikka se haluis sut ja se ois suhun edelleen ihastunut ja kaikkee, niin ethän sä haluais sitä?" mä selittelin.
"Sä et taas yhtään kuuntele mua", Joona vastasi rauhalliseen sävyyn, ja mä katsahdin sitä.
"Kyllä mä kuuntelen, mä vaan –"
"Mä en haluu sitä tai ketään muutakaan, vaan sut", Joona keskeytti vakavaan sävyyn, ja mä nyökyttelin katse käsissäni. "Mä oon sanonu sulle ja kyllä sä tiiät sen."
"Joo", mä huokasin. "Mä vaan – kun mä vaan tykkään susta niin paljon ja jotenki mä – tai en mä tiiä, mulle tulee vaan kauheen epävarma olo välillä", jatkoin varovasti ja katsoin sitten vieressäni istuvaa Joonaa. Se katsahti mua kulmiensa alta.
"Ei sun tarvii olla mun kanssa epävarma", se sanoi.
"Tiedän, en mä sillä", vastasin hiljaa ja kuljetin kättä kosteiden hiusteni lävitse. Joona katseli mua hetken aikaa tarkastellen.
"Kyllähän sä tiiät, että sä oot parasta", Joona sanoi sitten ja mä kohtasin sen sinisten silmien katseen.
"Just nyt ei tunnu siltä", mä ynähdin. "Tuntuu siltä, että mä oon vaan kauhee känniääliö ja ihan raivohullu sekopää", jatkoin ja naurahdin kolkosti. Eilinen huutaminen bussiasemalla alkoi ehkä vähän kaduttaa, vaikka oli kai mulla ollut syytäkin olla niin vihainen. Ei varmaan suoranaisesti Joonalle, mutta yleisesti.
"Et oo", Joona vastasi. "Mutta ehkä sun ei ois kannattanu juoda niin vitun paljon eilen."
Mä kohotin kulmiani ja Joonan suupielessä häivähti ihan nopea hymy.
"Ei todellakaan", huokasin sitten raskaasti. "Sä et varmaan ees ollu kännissä."
"Olin mä."
"Ainakaan sulla ei oo darraa."
"Mistä sä sen tiiät?" Joona kysyi ja mä irvistin.
"Koska sä näytät hyvältä ja mä näytän aivan hirveeltä", pukahdin ja Joona kohotti kulmiaan.
"Et näytä."
"No näytän."
Mä hieroin vähän ohimoitani ja käänsin katseeni Joonaan. Sen katse viipyili mussa hetken, kunnes se liikahti lähemmäs ja painoi huulensa lähes kokeilevan varovasti mun huulille. Niin kuin melkein sovitellen. Mun fiilis parani ihan kertaheitolla. Mä unohdin koko Miiron ja eilisen ja täydellisesti epäonnistuneen uuden vuoden, kun mä hengähtäen liikautin huuliani sen huulia vasten. Meidän irrottautuessa lyhyestä suudelmasta mä kohtasin Joonan katseen.
"Sä näytät hyvältä", se sanoi erikoisella tavalla painokkaasti ja mä hymyilin arasti.
"Oikeesti?" kysyin ja Joona nyökytteli katsellen mua. "Musta tuntuu, että mä näytän joltain zombilta", totesin heti perään nyrpistäen nenääni ja Joonan huulilla häivähti hymy.
"Onks noin paha krapula?"
"Aika jäätävä", huokaisin pyyhkäisten hiuksiani. "Tekis mieli vaan mennä peiton alle piiloon pahaa maailmaa", jatkoin ja naurahdin vähän. Joonan suupieli nousi pieneen hymyyn, kun se katsoi mua.
"Okei, no mennään", se sanoi sitten, otti mua kädestä ja nousi ylös. Se kiskaisi mut myös pystyyn ja mä kohotin sille kulmiani ja se kohotti takaisin. Sitten se liikahti ja veti mut mukanaan sängylle. Ja mua hymyilytti ihan suunnattomasti, kun me kohta käytiin makoilemaan sängylle kyljelleen toisiamme päin, niin että meidän nenät melkein hipoivat toisiaan, ja vedettiin peitot ihan korviin asti. Mun paha mieli karisi pois kokonaan ja siinä niin, katse Joonan silmissä, mä en tainnut tajuta muuta kuin meidät. Tuntui, että ei muulla edes ollut merkitystä.
"Onko parempi?" Joona kysyi ja mä hymyilin sille ja nyökyttelin.
"Todellakin", mä sanoin ja otin peiton alla kiinni sen kädestä. "Sori se mun sekoilu viime yönä", henkäisin sitten hiljaa ja Joona puristi vähän mun kättä.
"Ei puhuta enää eilisestä."
Mä hymyilin uudestaan ja liikautin kasvojani sen verran, että saatoin painaa huuleni Joonan huulille. Se nosti kätensä mun niskaan ja hiveli sormillaan kevyesti mun ihoa, niin, että mun mahanpohjassa kutitteli. Mä vein käteni sen kyljelle, se suuteli vähän rohkeammin ja mun käsi livahti sen paidan alle.
Mua väsytti ihan sairaan paljon, mutta Joonan kroppa siinä ihan lähellä sai mut haluamaan jotain ihan muuta kuin nukkumista. Joona irrottautui mun huulilta, suuteli hitaasti mun kaulaa ja näytti olevan juonessa mukana.
"Mä tiiän mikä auttaa darraan", se sanoi matalasti ja hiljaa mun korvaan ja mun teki mieli vaan hykerrellä, kun selkää pitkin vilisti hassuja väristyksiä.
"Aijaa, mikä?" ihmettelin myhäillen, enkä voinut olla virnistämättä, kun Joona liikahti mun ylleni. Sen huulet kävivät mun huulillani ja sen toinen käsi nosti mun päällä olevan t-paidan helmaa ylöspäin. Meidän katseet kohtasivat ihan sekunneiksi, ja mä hymyilin ja Joona vastasi mun hymyyn, kunnes mä vedin paidan sen päältä ja annoin käsieni koskettaa paljasta ihoa. Hitsi mulla oli ollut ikävä tätä. Kohottauduin sen verran, että Joona sai kiskottua t-paidan myös mun päältä ja annoin sen sitten painaa mun selän takaisin patjaa vasten. Joona kumartui mun ylleni, kosketti huulillaan mun kaulaa, suuteli solisluita ja juoksutti sormiaan tutkiskellen mun ihoa pitkin.
Mä huokailin, kun se painoi viipyileviä, lähes härnääviä suudelmia mun paljaalle rintakehälle. Hitaasti se liikahti alemmas, suuteli mun vatsaa, samalla kun sen kädet vetivät kuin varkain mun housuja alemmas. Joona oli ihan käsittämätön, oikeasti, aivan vitun käsittämätön.
"Hitto", mä huoahdin ja kohottauduin kyynärpäiden varaan raskaasti hengittäen. Joona riisui viimeisetkin vaatekappaleet mun päältä ja mä taivutin mun päätä taaksepäin ja huohotin ääneen, kun sen huulet liikahtivat mun alavatsalle ja vieläkin alemmas.
*
Me makoiltiin sängyssä lähekkäin pitkän aikaa, ja mä olisin vaan halunnut jäädä siihen meidän omaan ruusunpunaiseen kuplaan, enkä lähteä koskaan pois. Ja mä mietin taas kerran, että olisipa kaikki aina näin. Mä mietin, että olisipa lukio jo ohi ja me voitaisiin Joonan kanssa muuttaa pois täältä, niin kuin oltiin suunniteltu. Mun krapula näytti hiljalleen väistyvän, eikä eilinenkään painanut mieltä samalla tavalla, vaan fiilis oli ihan hyvä. Mä tiesin jotenkin, että Miiro tulisi vielä vaivaamaan mua ja eilinen saisi mut vielä harmistumaan, mutta nyt mä en halunnut ajatella sellaista.
"Mitä sä sanoit Eelikselle?" Joona rikkoi hiljaisuuden jonkin ajan päästä, ja mä kohottauduin vähän, nojauduin kyynärpäätäni vasten. Mä olin unohtanut koko Eeliksen ja sen mitä me oltiin eilen puhuttu sen kanssa Aksun luona. Tuntui aika helvetin oudolta, että nyt se sitten tiesi musta ja Joonasta. Tavallaan vähän helpottavaltakin.
"Totuuden", mä vastasin ja Joona kääntyi myös nojailemaan käteensä ja katseli mua hetken.
"Mitä se siihen?"
"Se otti ihan rennosti", mä totesin ja hymyilin sitten. "Ja kerto, että teillä oli lapsena ollut joku maja mihin te aina menitte piiloon, kun Roope ja sen kaverit kiusas teitä."
Joonan kasvoilla häivähti puhdasta yllättyneisyyttä.
"Ai kerto?"
Mä naurahdin hiljaa.
"No ei kun keksin päästäni", irvailin ja Joona kohotti laiskasti kulmiaan mun sanoille. Mä en tiedä, mutta näytti melkein kuin se olisi jotenkin tosi iloinen, että Eelis oli puhunut siitä sillä tavalla. Oli tavallaan aika surullista, että ne ei olleet enää missään väleissä – eivät edes puhuneet ikinä koulussa mitään. Mä laskin pääni tyynylle ja vein käteni Joonan paljaalle kyljelle. "Harmi, että te ette oo enää kavereita", sanoin ja Joona vetäisi mut sitten kainaloonsa.
"Niin kai", se vastasi hymähtäen ja suukotti mun päälakea. "Onneks ei tullu mitään vitun draamaa", se sitten sanoi perään, ja mä nyökyttelin ja hymyilin samalla kun painauduin lähemmäs sitä.
"Onneks ei."
Kun me oltiin lojuttu sängyssä tarpeeksi kauan ja käyty suihkussa, Joona ehdotti, että tehtäisiin jotain ruokaa. Mua väsytti edelleen mainittavasti ja kun mä valitin asiasta Joonalle, niin se sanoi, että mä voisin levätä sohvalla ja se voisi kokata jotain. Hitto se oli vaan kultainen ja ihana ja kaikkea. Niinpä mä sitten rojahdin sohvalle tuijottelemaan telkkarista jotain turhanpäiväistä ja lopulta ilmeisesti nukahdin siihen. Mä olin kyllä darrassa kauhean saamaton – musta ei varsinkaan olisi kokkaamaan mitään ruokaa.
Lopulta mä heräsin siihen, kun Joona ilmaantui takaisin olohuoneeseen tupakka-askia kädessään pyöritellen. Mä katselin sitä silmät puoliummessa ja se hymyili mulle vähän.
"Mä tein kanakastiketta", se sanoi kohauttaen olkiaan. "Ja käyn röökillä, tuutko sä pihalle?" se kysyi perään ja nakkasi tupakan huulilleen. Mä haukottelin ja pyörittelin päätäni.
"En mä jaksa", totesin vieden käden otsalleni. Joona hipsutti sormillaan mun kiharoita ohi kävellessään ja katosi sitten eteiseen. Ovi kävi ja mä makoilin vielä hetken aloillani, kunnes kohottauduin venytellen istumaan. Aurinko paistoi verhojen välistä ja ulkona näytti olevan tyyliin ihan täydellinen talvisää. Mä nousin ylös hiuksiani haroen ja kävelin keittiöön, lysähdin istumaan puisen pirttipöydän ääreen. Hellalla oleva ruoka tuoksui oikeasti ihan taivaalliselta nyt kun olo oli jo selvästi aamuista parempi. Mä hieroin silmiäni ja annoin katseeni kuljeskella keittiössä. Seinään kiinnitetyssä hyllykössä oli kehyksissä valokuvia ihmisistä joita mä en tuntenut. Tai tunsin mä yhden – siinä yhdessä kuvassa oli kaksi poikaa, joista vanhempi piti kädessään onkea ja kalaa. Se pienempi oli Joona ja se isompi oli salettiin Roope – en mä ollut sitä koskaan nähnyt, mutta ne näytti tosi samalta.
Mä hymähdin vähän ja vilkaisin ikkunasta näkyvää lumista maisemaa, kunnes Joonan pöydällä lepäävä puhelin herätti mut piippauksellaan ajatuksistani. Mä vilkaisin, siis mä todellakin vaan vilkaisin auennutta näyttöä, mutta näin silti siihen ilmestyneen viestin lähettäjän nimen vähän liiankin selvästi. Ei kai Joonan ja Miiron väliset viestit sinänsä kuuluneet mulle, mutta eilisen takia mä en voinut itselleni mitään, vaan nappasin puhelimen käteeni ja katsoin ruudulle ilmestyneen viestin.
Miiro:
Sori se eilinen, mä käsitin vähä väärin
Mä rypistin otsaani. Ai käsitti väärin mitä? Mun mielestä nyt pitäisi olla aika hiton selvää, että Joona oli mun kanssa, eikä Miiron. Puhelin piippasi uudestaan ja ruutuun tuli vielä toinen viesti.
Miiro:
Mut hei mitä tänää illalla? Oisko vanhat kunnon darramätöt ja scarface pyörii?
Mä puristin luuria vähän kovemmin käteeni ja purin huultani. Mun teki kamalasti mieli avata Joonan puhelin ja mennä WhatsAppiin ja katsoa mitä ne oli Miiron kanssa ennemmin jutelleet, mutta hillitsin vaivoin itseni ja tyrkkäsin vaan luurin äkkiä takaisin pöydälle. Jossain pään sisällä nakutti ikävä tunne, vaikka mä kuinka koitin olla välittämättä. Mietteissäni nousin ylös ja kävelin ikkunalle ja jäin tuijottelemaan pihalle hammasta purren. Vaikutti ihan siltä, niin kuin Miiro ei vieläkään edes tietäisi musta. Kai Joona nyt oli sanonut ja kertonut sille, että me oltiin yhdessä?
Mä tajusin Joonan keittiöön ilmaantumisen vasta, kun tupakantuoksuinen poika ilmaantui mun taakse ja kiersi kädet selän takaa mun ympärille. Se painoi suukon mun kaulaan ja irrottautui sitten. Sen puhelin piippasi vielä kolmannen kerran ja se käveli pöydän luokse ja otti Sonyn käteensä. Se katsoi ruutua pienen hetken ilmeettömästi, kunnes tyrkkäsi sen takaisin pöydälle. Mä katselin sitä ja mietin, että sanoisiko se jotain Miirosta, mutta se ei sanonut.
"Syödäänkö?" se vaan kysyi neutraalisti keskittäen katseensa muhun. Mä avasin suuni, mutta en saanut sanottua mitään. "Onks kaikki jees?" se kysyi sitten kohottaen aavistuksen kulmian ja käveli lähemmäs mua. "Iivo?"
"Mä vaan mietin", aloitin yskäisten ja kohtasin Joonan sinisten silmien katseen. "Mietin vaan, että oothan sä kertonu Miirolle, että me seurustellaan?"
Mä odotin Joonan sanovan, että totta kai se oli kertonut, mutta sen sijaan se olikin vaan ihan hiljaa ja näytti melkein hämmentyneeltä. Mä nielaisin ja mun sisälle kuohahti epäusko, kun Joona siirsi katseensa jonnekin seinille. Nopeasti mä nimittäin tajusin, ei sen tarvinnut edes vastata mitään.
Se ei ollut kertonut Miirolle meistä, se ei oikeasti ollut kertonut. Minkä hiton takia?
"Mä –"
"Sä et oo sanonu sille", mä keskeytin töksähtäen ja mua alkoi yhtäkkiä suututtaa tosi paljon. "Minkä takia sä et oo kertonu sille musta?"
"No en mä oo muistanu", Joona vastasi puolustellen ja mä puristin kynnet kämmeniini. Ihan sekunneissa mun olotila muuttui rauhallisesta tosi hermostuneeksi.
"Et oo muistanu?" toistin epäuskoisena ja Joona otti askeleen kauemmas musta. "Et ole vittu muistanut? Mulla ei taida sit olla kamalan suurta roolia sun elämässä, jos tollanen asia noin vaan unohtuu!"
"Älä viiti", Joona vastasi ja mä purin hampaat yhteen päätäni pyöritellen. Hitto mulle tuli loukkaantunut olo. Siis kyllä mä nyt ainakin kertoisin mun entiselle parhaalle ystävälle, jos mulla olisi joku vakava kuvio meneillään jonkun kanssa. Ei kai mikään ihme jos Miiro käsitti väärin ja pussasi sitä.
"Tajuutko sä miltä toi vaikuttaa?" mä tiuskaisin ja mun ääni särkyi vähän. "Toi vaikuttaa siltä, ettet sä edes halua, että Miiro sais tietää meistä."
"Mitä vittua Iivo? Mä en todellakaan ajattele noin", Joona sanoi ja myös sen äänessä särähti hermostuneisuus.
"No siltä se vaikuttaa!" mä kivahdin. "Ehkä sä et oo kertonu sille siks, että sulla oikeesti on vielä tunteita sitä kohtaan", mä jatkoin ja mun äskeinen levollisuus näytti kadonneen lopullisesti. Yhtäkkiä ärsytti ihan suunnattomasti.
"Ei mulla –"
"Ehkä sä haluutkin sen takas", mä äyskähdin. "Ehkä sä vaan pidät mua toisena vaihtoehtona, niin ku varalla, tajuutko? Siltä se vaikuttaa!"
"Älä taas alota", Joona tuhahti kyllästyneesti ja sen olemus muuttui jotenkin tosi levottomaksi. "Tajuutko sä, että aika vitun törkeetä väittää –"
"Vittu sä tässä oot törkee!" mä keskeytin ja mun ääni muuttui huudoksi ihan huomaamattani. "Siis miten sä et kertonu sille sillonkaan, kun te kävitte parilla kaljalla vaihtamassa kuulumisia?" mä kysyin vihaisesti.
"No en mä –"
"Eikö se ollut sun mielestä olennaista kertoo? Hitto mainita, että sulla on poikaystävä!" mä huusin. Sanat vaan vyöryivät ulos mun suustani, enkä mä yrittänytkään hillitä itseäni.
"Kuuntele nyt."
"Yleensä sitä varmaan kertos parhaalle ystävälle tollasen asian!"
"Älä koko ajan kes –"
"Sä oot vaan –"
"Voi vittu kuuntele!" Joona huusi päälle ja mä suljin suuni, purin hampaani yhteen. "Minkä helvetin takia sä puhut päälle, etkä voi yhtään kuunnella?" se jatkoi hyökkäävään sävyyn ja sen rauhallinen ulkokuori näytti hajoilevan.
"Ihan sama", mä tuhahdin ja ristin kädet rinnan päälle.
"Sun kanssa on ihan mahdotonta keskustella mistään, kun sä käyttäydyt niin ku joku pikkulapsi", Joona sanoi hermostuneena ja mä katsoin sitä.
"Sä ite käyttäydytkin niin hyvin", tuhahdin ivallisesti. "Ehkä sä kuvittelet olevas nin paljon parempi, että sä voit vaan säätää selän takana kenen kanssa huvittaa?"
"Mä en säädä mitään", Joona sanoi tiukasti. "Tajuutko sä itekään miten naurettavilta sun jutut kuulostaa?" se jatkoi tylyyn, lähes ilkeään sävyyn. Yhtäkkiä äskeinen hyvä, ihana ja rauhallinen ilmapiiri oli poissa. Yhtäkkiä me taas riideltiin.
"Okei, eli mä oon naurettava ja käyttäydyn niin ku pikkulapsi?" sähähdin vihaisesti ja kävelin lähemmäs Joonaa. "Onneks sä oot niin vitun fiksu ja aikuinen!"
"No ainakaan mä en ala heti riehua, jos joku asia vähän harmittaa", se vastasi äänessään sellaista ivaa, jota mä en ollut kuullut aikaisemmin. Hitto sen sanat saivat mut niin tajuttoman vihaiseksi. Mun teki oikeasti mieli vaan suunnilleen kuristaa se tai jotain. En mä halunnut tapella, mutta tässä taas oltiin, enkä mä kyennyt hillitsemään kiukkuani.
"Vähän harmittaa?" mä toistin kiukkuisesti. "No ei varsinaisesti oo kauheen hilpee fiilis siitä, että sun eksä pussaa sua, koska sä et muka oo muistanu kertoo sille sellasta pikkujuttua, että sä seurustelet!" mä huusin.
"Sä teet tästä kauheen ison jutun taas", Joona sanoi tuhahtaen.
"Siis onko tää susta joku pikkujuttu?!" mä kivahdin raivostuneena. "Sä et tajua miltä musta tuntuu!"
"Kyllä mä tajuan."
"No et vittu tajua", mä sanoin kiukkuisesti. "Sä vaan vähättelet asioita, etkä halua puhua niistä", mä jatkoin syyttävästi.
"Vähän vaikee puhua sulle, kun sä vaan huudat", Joona lausahti viileästi ja sen ääneen eksyi taas ivaa. Mä puristin mun kädet nyrkkiin.
"Ai sulleko on helppo puhua?" mä kysyin ilkkuvaan sävyyn.
"No mä en ainakaan vedä kauheita kilareita joka vitun asiasta."
"Joka asiasta?" mä toistin. "Ai mä vedän kilareita joka asiasta?"
"No siltä tuntuu!" Joona korotti ääntään.
"Just", mä tuhahdin. "Millon sä niin ku meinasit kertoo Miirolle, että sulla on poikaystävä?" mä kysyin sitten ärtyneenä. "Vai meinasitko jättää sanomatta?"
"Älä viiti."
"No meinasitko?"
"En meinannu, mitä luulet?" se tuhahti. "Vittu sä oot rasittava", se sitten pukahti ihan suoraan ja mä vedin mun suun viivaksi. Joonan rauhallisuus ja kärsivällisyys näytti tosiaankin kadonneen, ja mua suututti ja musta tuntui tosi pahalta samaan aikaan.
"Sä oot ite", mä sihahdin. "Mä lähen nyt kotiin", tiuskaisin, vaikken oikeasti edes tiennyt, että miten mä pääsisin täältä pois.
"Joo, ehkä tosiaan parempi niin", Joona vastasi tylysti ja mä purin hammasta. Se liikahti ja oli kävelemässä mun ohitse, mutta mun oli pakko päästä vielä sanomaan jotain.
"Voit sit kutsua sen Miiron tänne illaks katsoo leffaa, kun mä en oo tiellä", sanoin kiukkuisesti. Oikeastaan se vaan lipsahti, en mä halunnut, että Joona saisi tietää, että mä tutkin sen saamia viestejä. Joona seisahtui ja vilkaisi puhelintaan ja katsoi sitten mua.
"Noin vähänkö sä luotat muhun?" se kysyi ja kuulosti oikeasti aika vihaiselta. Samassa se otti pöydällä olevan puhelimensa ja tyrkkäsi sen mun käteen. "Sen kun katsot ihan kaikki viestit mitä se on mulle laittanu, saatat vaikka yllättyä, kun tajuat miten vitun vainoharhanen oot."
Se käveli mun ohitseni olohuoneeseen selvästi hyvin ärtyneenä ja mä puristin sen antamaa puhelinta kädessäni, kunnes tyrkkäsin luurin takaisin pöydälle ja harpoin itsekin pois keittiöstä.
"Ai se tekee musta vainoharhasen jos mä loukkaannun siitä, että sä jätät asioita sanomatta?" mä tivasin jatkaen meidän riitaa, koska mä en todellakaan ollut valmis lopettamaan tähän. Joona ärsytti mua suunnattomasti juuri nyt, sen käytös ärsytti mua. Joona kääntyi mua päin ja mä kohtasin sen katseen pysähtyessäni keskelle huonetta.
"Ei vaan se, että sä tutkit mun puhelinta ja syyttelet mua vähän väliä asioista mitä mä en oo tehny", Joona vastasi vihaiseen sävyyn.
"En mä syyttele!"
"Syyttelet."
"Sä et vaan kestä kun joku sanoo sulle suoraan", mä tiuskaisin. "Sä oot just tollanen."
"Ai millanen?"
"No tollanen", mä tuhahdin. "Sä et ees yritä ymmärtää miltä musta tuntuu."
"Just", Joona pukahti. "Mä en oikeesti jaksa kuunnella sua enää."
"Selvä, ei tarvii!" mä kivahdin ja kävelin olohuoneen poikki kohti eteistä. "Onneks sulla on Miiro, ehkä sä sitä jaksat kuunnella!"
"Se ei ainakaan syyttele mua kokoajan jostain", Joona vastasi tylysti ja mä nielaisin ja pysähdyin ja käännyin katsomaan sitä. Mun rinnan alla nytkähti inhottavasti.
"No hyvä, voit sit kutsua sen oikeesti tänne tänään katsoo leffaa", sanoin kiukkuisesti, mutta mun ääni värähteli loppua kohti.
"Joo ehkä kuule kutsunkin", Joona heitti takaisin vihaisesti ja mä melkein tärisin, kun mua suututti niin paljon.
"Ei sitten kannata kertoo sille, että sulla on poikaystävä, et ehkä muuten pääse panemaan sitä", mä lisäsin kierroksia ja puristin mun kädet nyrkkiin raivoissani.
"Niinpä, enhän mä muuta haluakaan kun panna sitä", Joona vastasi ilkeään sävyyn ja mun vatsanpohjassa muljahti. Mä tunsin miten mun silmiin nousi kyyneleet, mutta räpyttelin ne äkkiä pois.
"Sä oot hirvee", mä sihahdin. "Ei mikään ihme, ettei kukaan tykkää susta", jatkoin ja Joonan katseessa välkähti jotain mun sanojen myötä. Se veti suunsa viivaksi ja käänsi katseensa pois musta. Mä hengitin raskaasti, kaikki se huutaminen teki olosta vaan väsyneemmän. Joona käveli olohuoneen pöydän luokse, otti avaimensa ja kävelin mun ohi eteiseen.
"Mä heitän sut kotiin", se mumahti viileän etäisesti, työnsi kengät jalkaansa ja heitti takin päälleen ja paineli saman tien pihalle. Mun jalat tuntui tosi raskailta, kun mä liikahdin ja vilkaisin sulkeutunutta ovea. Mua suututti edelleen tosi paljon, mä olin edelleen ihan raivoissani, mutta samalla musta tuli myös vaan tavattoman surullinen. Tällaistako tämä nyt sitten vaan oli? Mä pyyhin kostuneita silmiäni ja vedin henkeä, kunnes kävin hakemassa kännykkäni ja avaimet, palasin takaisin eteiseen ja vedin takin päälle.
Kun mä kävelin kirkkaaseen pakkassäähän, niin Joona oli putsaamassa Hondaa lumesta tupakka suupielessään ja näytti tosi turhautuneelta. Oli tavallaan melkein outoa nähdä se sellaisena. Mä kävelin autolle, avasin pelkääjän paikan oven ja istuin alas hyrisevään, kylmään autoon. Mun teki mieli huutaa ja raivota edelleenkin, mutta mä hillitsin itseni ja tuijotin vaan tyhjästi eteeni. Mä halusin alkaa itkeä, mutta pidättelin kyyneleitä hammasta purren.
Joona ei sanonut mitään istuessaan kohta ratin taakse ja kaartaessaan auton pois Ainon pihasta. Enkä mäkään sanonut, mikä oli ehkä vaan parempi, koska tunnelma oli niin kireä muutenkin. Mä nojauduin kylmää ikkunaa vasten ja tuijotin lumisia maisemia. Mun kiukku ehkä ihan vähän laantui, mutta samaan aikaan tuli vaan surkeampi olo. Tosi hiton paljon surkeampi.
Joona ajoi meidän pihaan, ja mä hyppäsin pois kyydistä, eikä me edes moikattu tai mitään. Mä vaan paukautin oven kiinni ja Joona kaasutti pihasta ja mä tuijotin vähän aikaa sen perään, kunnes kävelin pihan poikki ulko-ovelle. Äiti ja Jarkko ja Aapo olivat nähtävästi jossain – varmaan ulkoilemassa, kun sää oli tätä luokkaa, ja mä kiitin ylempiä voimia siitä asiasta. Iidan huoneesta kuului musiikkia, kun mä heitin ulkovaatteet päältäni ja kävelin huoneeseeni. Suljin oven perässäni ja kävelin sängylleni, lysähdin alas, enkä edes yrittänyt estää kyyneleitä. Ne vaan tulivat, polttivat silmänurkkia ja valuivat paksuina puroina mun poskille. Sydäntä puristi, ahdisti. Mä otin tyynyn syliini ja koitin tukahduttaa niiskauksia, vaikka tuskin Iida muutenkaan kuulisi, kun se huudatti musiikkia niin kovalla. Eikä kyllä edes kiinnostanut, oli vaan niin paha mieli.
Miten tässä näin kävi?
Mua pelotti, että mä menettäisin Joonan, että me ei saataisikaan enää sovittua ja erottaisiin. Joonan sanat pyörivät mun mielessäni ja vaikka mä tiesin, että se ei sanonut niitä asioita Miirosta tosissaan, vaan lähinnä ärsyttääkseen mua, niin silti tuntui tajuttoman pahalta. Me ei oltu ikinä riidelty näin pahasti – aina jos oli tullut jotain kränää, niin me oltiin vaan sovittu melkein heti. Nyt joku sovinto tuntui tosi hiton kaukaiselta asialta.
Mä vietin koko loppupäivän vaan huoneessani ja odotin, että Joona laittaisi mulle viestiä, mutta ei se laittanut. Enkä mäkään laittanut sille. Mua edelleen suututti ja kiukutti vähän, ärsytti kun Joona ei ollut sanonut Miirolle musta, mutta loppujenlopuksi ihan kaikista päällimmäiseksi tunteeksi nousi vaan suru ja harmitus. Oikeastaan kadutti, että mä olin sanonut Joonalle sillä tavalla tosi pahasti ja alkanut taas riehua. Mä olin varmaan oikeasti loukannut sitä. Mä mietin apeana, että se varmaan saisi musta ihan tarpeekseen kohta.
Uudenvuodenpäivän jälkeen oli enää yksi lomapäivä, ja mä vietin myös sen lähinnä omassa huoneessani masistellen. Äiti ei onneksi ihmetellyt, kun mä vaan sanoin sille tekeväni koulujuttuja ja pänttääväni kirjoituksiin. Mikä oli tavallaan totta, mä kyllä yritin päntätä, mutta ajatukset olivat jossain ihan muualla. Enää ei itkettänyt, mutta fiilis oli tosi paska ja huononi vaan koko ajan. Tuntui, että mun ja Joonan suhde oli ihan törmäyskurssilla, enkä mä tiennyt miten sen saisi takaisin raiteilleen. Varmaan puhumalla, mutta jostain syystä puhuminen tuntui tosi vaikealta nyt.
Aksu ja Niklas kyselivät mua illemmalla jäille pelaamaan lätkää, mutta ei paljon napannut, vaikka ulkoilma varmaan sinänsä olisi tehnyt ihan hyvää. Mä kelasin vaan Joonaa ja tuijottelin puhelinta, joka pysyi hiljaisena, vaikka mä kuinka toivoin, että Joona olisi laittanut jotain viestiä.
Mä nukuin seuraavan yön tosi surkeasti ja heräsin jo joskus kuudelta, vaikka koulu alkoi vasta ysiltä. Iida aukoi aamupalalla päätään tosi tyypillisesti siitä, että mä näytin ihan kuolleelta, ja mä tyydyin vaan tuhahtelemaan sille, enkä edes jaksanut miettiä mitään vastalausetta. Puoli yhdeksältä mä raahauduin koululle ja tajusin olevani tosi ajoissa laahustaessani jalkojani tuijotellen lukion ovista sisälle. Käytävän toisessa päässä norkoili pari alempiluokkalaista, mutta muuten oli varsin autiota vielä. Mä kävelin käytävän keskelle ja olin jo menossa aukinaisesta ovesta luokkaan, mutta muutin mieleni, kun kuulin tyttöjen pirteän höpötyksen sisältä. Mä en jaksanut kyllä yhtään olla sosiaalinen tai esittää, että kaikki oli jees, kun mikään ei oikeasti ollut. Niinpä mä lysähdin huokaisten seinustalla olevalle käytävän pitkälle penkille ja laskin repun jalkoihini samalla, kun nojasin selkääni vasten seinää.
Tulisikohan Joona kouluun? Olikohan se mulle vielä tosi vihainen? Pitäisikö mun puhua sille?
Mä purin huultani ja olin jo vajoamassa ajatuksiini, kun sitten kuitenkin jäin kuuntelemaan Sinnan, Sonjan ja Joannan jutustelua, joka pulppusi aukinaisesta ovesta siihen käytävään selvemmin, kuin ne varmaan itse edes tajusivat. Tosin eipä siinä nyt ollut ketään kuulemassa, paitsi mä, mutta muuten. Tytöt kertasivat uuden vuoden pirskeitä ja Sonja kirosi, miten oli ollut niin kännissä, ettei ollut selvinnyt baariin, vaan nukahtanut Eeliksen kanssa Aksun perheen vuodesohvalle ihan ennen aikojaan. Joanna nauroi ja sanoi, että Sonjalla oli jäänyt näkemättä illan parhaat palat, eli Niklaksen ja Samuelin karaokeshow, ja Sinna ihmetteli ääneen, että miten oli itse onnistunut missaamaan poikien laulamisen, kun oli kuitenkin ollut paikalla melkein pilkkuun asti. Ja Joanna nauroi taas.
"No sulla nyt oli ihan muuta seuraa siellä baarissa!" se hihkui hykerrellen.
"Shh, suu kiinni", Sinna vastasi tiukasti ja Joannan kovaääninen nauru kaikui taas käytävälle.
"Sinna meni ihan punaseks!"
"No enhän."
"Ai mitä seuraa?" Sonja uteli väliin ja Sinna mumisi jotain tosi epämääräistä siitä, ettei halunnut puhua tästä enempää. "Kertokaa nyt!" Sonja älähti silti.
"No miesseuraa", Joanna selvensi hihittäen. "Et muuten ikinä arvaa kuka?"
"Voitaisiinko puhua jostain muusta?" Sinna huokasi ja mä pystyin melkein näkemään tuskaisuuden sen kasvoilla, vaikken kuullut kuin äänen.
"Ei todellakaan voida", Sonja vastasi nauraen. "Kuka?"
Parin sekunnin ajan oli hiljaista, kunnes Joanna veti lähes teatraalisesti henkeä.
"No Oliver!" se henkäisi sitten. Mä kohotin kulmiani itsekseni ja lopetin sen seinään nojailun. Mua olisi varmaan hymyilyttänyt ja vähän huvittanut, jos mä en olisi ollut niin totaalisen maissa juuri nyt.
"Mitä?" Sonja sihahti. "Ai se Oliver? Meidän luokan Oliver?"
"No kyllä kuule, Oliver-vitun-Malmi!" Joanna hihkaisi.
"Shh! Sano nyt vielä vähän kovemmin, niin kuuluu käytävään asti", Sinna sihahti ja mä mietin, että olikohan mun nyt ihan vähän epäilyttävää istua siinä ja salakuunnella niiden juttuja.
"Mitä vittua Sinna?" Sonja hihitteli. "Mitä te teitte?"
"No ei mitään, juteltiin vaan jotain, en mä tiiä, mä olin kauheessa kännissä", Sinna selitti ja huokaisi raskaasti.
"Ai vaan juttelitte?" Joanna nauroi ja Sonja haukkoi henkeään.
"Siis mitä te teitte?"
"Oikeesti antakaa olla", Sinna huokasi. "Miks mun pitikään juoda niin paljon?" se valitti sitten tuskastuneena. "Mä oon kauhee idiootti."
"Voi meidän kilttiä pikku-Sinnaa", Joanna tuumasi hilpeästi. "Sä otat kaiken liian vakavasti."
"Nauraako pitäis?"
Sonja tyrskähti.
"No vaikka, siis on se silleen ihan hyvännäkönen", Joanna kommentoi. "Eiks kiltit tytöt oo aina vähän heikkoina pahoihin poikiin?"
"Voi luoja Joanna oikeesti", Sinna sanoi ja tytöt nauroivat. "Ette sit sano pojille mitään, tai kenellekään."
"Joo joo, chillaa."
"Nyt puhutaan jostain muusta."
"No saat kertoo myöhemmin kyllä kaiken", Sonja käskytti ja Sinna ynähti.
"Niin kai", se mumisi. "Ootteko lukenu kirjotuksiin?" se sitten kysyi vaihtaen aihetta. Mä vilkaisin käytävän päähän ja huomatessani kahden tutun pojan ilmaantuvan ovesta käytävään, nousin nopeasti ylös ja yritin näyttää siltä, että olisin vasta tullut siihen, enkä suinkaan vaan jumittanut siinä salakuuntelemassa luokasta kuuluvia juoruja.
"Iivo huomenta!" Tumppi huikkasi jo kauempaa ja mä nostin kättäni ja koitin vähän hymyillä, kun kaksi tupakantuoksuista ja lumista poikaa kohta seisahtui mun kohdalle. Mä vilkaisin Tumpin vieressä seisovaa Oliveria ja mietin Sinnaa ja uutta vuotta ja tyttöjen äskeisiä juttuja. Oliver mahtoi olla ihan mielissään – jos se siis oli ihastunut Sinnaan ja jos niillä oli ollut jotain säpinää uutena vuotena. Mikä kyllä tuntui tosi hiton epäuskottavalta ja absurdilta, koska Sinna ei vaikuttanut sellaiselta, joka tekisi mitään Oliverin kaltaisen jätkän kanssa, edes kännissä. Se vaikutti muutenkin sellaiselta tytöltä, joka ei tehnyt mitään yhtään kenenkään kanssa kännissä. Se oli niin kiltti. Tai mistä mä lopulta oikeasti tiesin.
"Sup?" Tumppi kysyi katsellen mua ja mä kohautin olkiani.
"Ihan jees, loma loppu liian aikasin", vastasin hymyillen vähän ja Tumppi äännähti myöntävästi, kunnes me käveltiin luokan ovista sisään. Se ei nähtävästi tiennyt mun ja Joonan riidasta – musta tuntui, että mä olisin nähnyt sen ilmeestä, jos se olisi.
Oliver ja Tumppi kävelivät luokan ikkunapuolelle, ja mä päätin istua tyttöjen luokse seinän viereen. Joanna ja Sonja katsoivat Oliveriin ja virnistivät toisilleen, siinä missä Sinna tuijotti pöytänsä pintaa, niin kuin olisi nähnyt siinä jotain hyvinkin jännittävää. Mä istuin sen viereen ja moikkasin ja kysyin, että miten sillä meni. Jotenkin sen kiusaantuneisuus herätti mussa sympatiaa. Se vastasi jotain stressistä ja kirjoituksista ja yliopiston pääsykokeista ja mä yritin sanoa sille jotain tosi lohduttavaa ja kannustavaa, mikä tuntui haasteelliselta, kun oli niin paska fiilis. Sinna kuitenkin hymyili, joten ehkä mä jotenkin onnistuin.
Joona ei tullut kouluun koko päivänä ja mua harmitti, vaikken mä tiennytkään olisinko mä osannut sanoa sille mitään, jos se olisi tullut. Jos totta puhutaan, niin mä halusin vaan sopia sen kanssa ja unohtaa meidän riidat. Mulla oli oikeasti sitä aika kova ikävä, enkä mä jaksanut muutenkaan enää vihoitella.
Joona ei kuitenkaan tullut seuraavanakaan päivänä, vaikkei meillä ollut koulua kuin kaksi tuntia. Mun teki mieli laittaa sille viestiä tai soittaa ja vaikka mä koitin illalla keskittyä koulujuttuihin, niin enimmäkseen mä vaan taas mietin Joonaa ja pyörittelin puhelinta kädessäni. Mun varmaan pitäisi oikeasti laittaa sille jotain viestiä. Jotenkin itsepäisesti mä toivoin, että se ottaisi muhun ensin yhteyttä, vaikka mä tiesin tavallaan, ettei se ottaisi. Meidän riita alkoi tuntua kokoajan vaan turhemmalta. En mä halunnut asioiden menevän näin. Eikä Joonakaan varmaan halunnut, mutta tässä silti oltiin.
Lopulta, joskus puoli yhdeksän aikaan, kun mun päätä oli alkanut särkeä liiallinen lukeminen ja liiallinen aivotyöskentely, mä etsin Joonan numeron puhelimestani ja koitin soittaa. En mä edes tiennyt mitä mä olisin sille sanonut – eikä mun sitten edes tarvinnut miettiä, kun toisesta päästä kuului vaan automaattisen puhelinvastaajan ääni, joka kertoi, ettei numeroon saanut yhteyttä. Kokeilin uudelleen vähän ennen kuin olin menossa nukkumaan, mutta Joonan puhelin oli edelleen kiinni. Pieni varovainen huoli nosti päätään mun sisälläni, vaikka koitinkin järkeillä, että Joona oli varmaan vaan unohtanut ladata puhelintaan. Se ei kuitenkaan elänyt missään symbioosissa luurinsa kanssa, niin kuin suurin osa ihmisistä, vaan saattoi ihan hyvin pitää puhelimen pimeänä vaikka monta päivää.
Mä kuitenkin whatsappasin sille, että soittaisi mulle kun näkisi mun viestin, ja tuijottelin hetken sen nimen alle ilmestyvää tekstiä, joka kertoi sen olleen paikalla viimeksi yli vuorokausi sitten. Sinänsä ihan perus, mutta silti mua vähän vaivasi. Huokaisten tyrkkäsin Samsungin lattialle, sammutin valot ja kaivauduin peittoihin. Ja mä mietin Joonaa ja sitä miten paljon mieluummin mä olisin nukkunut sen vieressä, lähekkäin saman peiton alla, pitänyt kiinni ja silitellyt paljasta ihoa.
Kamala ikävä.
Mä nipistin silmät kiinni huokaisten ja pyörin sängyssä varmaan aivan hiton kauan, ennen kuin viimein sain unen päästä kiinni.
*
Myöskään torstaina Joonaa ei näkynyt koulun röökipaikalla, kun mä kävelin lukiolle vähän ennen kymmentä. Tumppi seisoskeli siellä kuitenkin tupakalla ja heilautti mulle kättään, kun mä kävelin lähemmäs.
"Moi", mä tervehdin ja koitin parhaani mukaan näyttää ihan tavanomaiselta, rennolta itseltäni, mutta tuntui kyllä tosi vaikealta.
"Morjens", Tumppi vastasi mun tervehdykseen ja tarkasteli mun kasvojani hetken. "Missä se sun aurinkoisempi osapuoli on? Ei oo näkyny pariin päivään", se sitten virnisti ja mä nielaisin, enkä osannut edes yrittää hymyillä sen läpälle. Tumpin virne katosi saman tien, kun se näki mun ilmeen.
"En mä tiiä", mutisin katsahtaen ympärilleni lumisella pihamaalla.
"Onks teillä riitaa?" Tumppi kysyi ja mä annoin katseeni lipua siihen. Se kohotti kulmiaan vakavana ja otti savut röökistään. Mä nyökyttelin hitaasti.
"Joo."
"No?"
Mä huokasin raskaasti ja kohautin olkiani, annoin katseeni tipahtaa kengänkärkiini.
"Kaikki menee vaan oikeesti päin helvettiä", pukahdin ihan suoraan, enkä jaksanut välittää, vakka kuulostin ihan kamalan angstiselta. Tumppi laski kätensä mun olkapäälle.
"Hei, tuskin nyt sentään mitään noin vakavaa", se lohdutti ja mä ynähdin hiljaa. Tumppi laski kätensä ja nakkasi tupakan tuhkakuppiin. "Mistä te ootte riidelly?"
Mä vedin lapasia paremmin käsiini ja purin vähän huultani, kunnes vilkaisin itseäni pidempää poikaa kulmieni alta. Mä en jaksanut alkaa selittää sille mitään, kun se olisi kuitenkin tajunnut, jos mä valehtelisin. Tumpin maaginen kyky lukea ihmisiä oli tullut mulle kuukausien aikana varsin selväksi.
"Lähinnä Miirosta", vastasin synkän rehellisesti. Rokkari työnsi paljaat kätensä mustan takkinsa taskuihin katsellen mua hyvin mietteliään näköisenä, avasi sitten suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta ei ehtinyt, kun tuttu ääni keskeytti.
"Huomenta jätkät!" Aksu huikkasi jo kauempaa ja seisahtui kohta mun toiselle puolelle seuranaan Sonja ja Eelis. Jälkimmäinen noista pisti tupakaksi ja sillä välin, kun Tumppi heitti kolmikolle jotain tosi tumppimaista läppää, mä keräsin itseni parhaani mukaan ja väänsin kasvoilleni mahdollisimman uskottavan hymyn.
Eelis poltteli röökinsä ja sitten me käveltiin koulun ovista sisään, rappusista toiseen kerrokseen ja siitä historian luokkaan. Meillä oli ryhmänohjaajan tunti, ja mä vilkuilin ympärilleni luokassa, mutta Joonaa ei näkynyt. Hammasta purren lysähdin Tumpin taakse istumaan, otin puhelimen taskustani ja avasin Joonan ja mun keskustelun. Se ei ollut edelleenkään ollut paikalla kuin viimeksi toissa päivänä. Mä rypistin otsaani ja lopulta laitoin uuden viestin edellisen perään.
Minä
Onks kaikki okei?
Mä nostin katseeni luuristani ja hätkähdin, kun samassa sitten tajusin tutun pojan kävelevän luokan aukinaisesta ovesta sisälle. Siinähän se oli – Joona. Ei kuitenkaan sellaisena, tai sen näköisenä, kun mä olisin odottanut. Ei tosiaankaan. Mä vetäisin terävästi henkeä, ja mun sisuskalujen ympärille kiertyi jotain kylmää, kun mun katse pysähtyi siihen. Tai lähinnä sen kasvoihin. En mä tiedä mihin mä kiinnitin ensiksi huomiota – siihen isoon ruhjeeseen sen huulessa, sen turvonneeseen silmäkulmaan, teipattuun nenään vai sen vasempaan poskeen, joka oli lähes kokonaan yhtä isoa siniviolettia mustelmaa. Mä en ollut varmaan nähnyt niin paljon mustelmia ja ruhjeita kenenkään kasvoissa ikinä.
Mitä helvettiä?
Mä puristin kädet nyrkkiin ja katsoin Joonaa puhtaasti järkyttyneenä ja epäuskoisena. Mä olisin halunnut nousta ja mennä sen luokse ja kysyä mitä sille oli sattunut. Kuka hitto sitä oli lyönyt – kuka sille oli tehnyt noin? Sen isäkö?
Tuntui ihan käsittämättömän pahalta, tuntui niin pahalta nähdä se tuossa kunnossa. Mä olisin halunnut vaan sen lähelle. Sen sijaan mä tuijotin sitä, kun se käveli luokan poikki ikkunapaikalle takariviin, enkä mä todellakaan ollut ainoa joka tuijotti. Oikeastaan varmaan lähes koko luokka tuijotti sitä. Ja mä tiesin, hitto mä tiesin, että sitä ahdisti se tuijotus, mutta se ei sanonut mitään, istui vaan alas ja käänsi katseensa ikkunaan – poispäin muista. Mä olisin halunnut, että se olisi katsonut muhun, mutta ei se katsonut. Ja hitsi mä olisin halunnut mennä istumaan sen viereen, mutta en sitten ehtinyt, kun Arto Mikkonen samassa käveli luokkaan reippain askelin, tuttu lempeä hymynkare suupielessään.
"Huomenta!" se tervehti ja mä katsoin vielä hetken Joonaa sydän rinnassa hakaten, kunnes siirsin katseeni ahdistuneena eteenpäin. Mikkonen toivotteli hyvää uutta vuotta pirteään tyyliinsä ja alkoi sitten jauhaa jostain, mikä meni multa ihan totaalisesti ohi. En mä pystynyt keskittymään, en tosiaankaan.
Mä tuijottelin nieleskellen pöydän pintaa ja nostin lopulta katseeni luokkaan. Kukaan muu ei enää katsonut Joonaa – onneksi. Tai kukaan muu, paitsi mun edessä istuva Tumppi, jonka vakava katse viipyili hetken toisella puolella luokkaa istuvassa pojassa, kunnes siirtyi Mikkoseen. Mä itse annoin katseeni vaeltaa Joonaan, joka tuijotteli edelleen hyvin tiiviisti luokan ikkunaan.
Tunti soljui loppuun tuskallisen hitaasti ja kun Mikkonen viimein päästi meidät lähtemään, niin porukka säntäili vauhdilla ovelle. Joona ei pitänyt kiirettä ja mä jäin viivyttelemään myös, koska mun oli pakko puhua sille. Muu luokka ehti painella käytävään ja kun Joona käveli luokan edestä ovelle päin, niin mä kävelin sen luokse ja otin kiinni hupparin peittämästä ranteesta.
"Joona."
Hupun päähänsä vetänyt poika seisahtui.
"Mitä?" se kysyi töksäyttäen ja kääntyi katsomaan mua. Mä säpsähdin ihan vaistomaisesti, koska en mä nyt oikeasti ollut ikinä nähnyt kenenkään kasvoja siinä kunnossa. Näytti aivan hitosti vielä pahemmalta, kun katsoi siitä läheltä. Sitä oli oikeasti lyöty ihan kunnolla, ei todellakaan vaan kerran tai kahdesti, vaan monta kertaa, ja kovasti. Ahdistus vyöryi mun lävitseni. Mulle tuli kamala tarve vaan halata sitä ja pitää kiinni. Mä halusin ottaa sitä kädestä ja vielä sen pois tästä hiton koulusta, koska mä tiesin, että sitä ahdisti. Muakin ahdisti. Mä halusin, että sillä olisi hyvä olla, mä halusin vaan, että kaikki olisi hyvin.
"Mä – tai siis mitä - ?"
"Joona?" Mikkosen ääni sai mun hiljaisen, takeltelevan puheen katkeamaan. Mä irrotin käteni Joonan ranteesta nielaisten. "Voidaanko jutella hetki?"
Mä vilkaisin kaljupäistä miestä ja sitten siihen selin seisovaa Joonaa, joka huokaisi lähes ääneti ja vilkaisi lattianrajaa. Sitten se kääntyi Mikkosta päin nyökytellen ja otti hupun päästään.
"Okei."
Mä seisoin hetken aloillani, ennen kuin tajusin, että mun varmaan pitäisi poistua. Ahdistuneena katsahdin vielä Joonaa, kunnes otin pari askelta taaksepäin, käännyin ja kävelin ovelle sydän rinnassa hakaten. Mä laitoin oven kiinni perässäni ja seisahduin käytävän keskelle repun hihnaa kädessäni puristaen. Pojat eivät onneksi olleet jääneet käytävälle odottamaan mua – oikeastaan mä veikkasin, että Tumppi oli pitänyt siitä huolen. Se varmaan arvasi, että mä jäisin puhumaan Joonan kanssa.
Jotain kakkosluokan tyttöjä pyyhälsi mun ohi höpötellen innoissaan tulevista vanhojen tansseista. Kun ne hävisivät kulman taakse, niin käytävälle tuli ihan hiljaista. Mä kävelin nieleskellen seinustalla olevalle pitkälle penkille, tiputin repun lattialle ja istuin alas.
Mä kelailin Joonaa. Mun sydämessä tuntui ilkeä pistos, kun mä mietin vaan, että miksi mä en ollut etsinyt sitä käsiini kuluneiden päivien aikana. Olisinpa mä tiennyt. Mä purin hammasta ja suljin silmäni hetkeksi.
"Hitto."
Mä istuin siinä penkillä joitain toveja, kunnes historian luokan ovi kävi ja Joona ilmaantui käytävään. Se ei nähnyt mua lähtiessään hitaasti kohti käytävän päässä olevia rappusia. Mä nousin äkkiä ylös, heitin repun olalle ja harpoin Joonan nopein askelin kiinni.
"Joona oota", mä lausahdin ja otin sitä kädestä, liikahdin sen eteen ja se pysähtyi. "Mitä sulle on sattunu?" mä kysyin huolestuneena ja keskitin katseeni sen ruhjottuihin, mustelmaisiin kasvoihin.
"Mitä väliä?" Joona hymähti värittömästi ja mä nielaisin. Se vaikutti etäisen välinpitämättömältä ja jotenkin tosi hyökkäävältä samaan aikaan. Se kuulosti siltä, niin kuin mä en olisi sen poikaystävä, vaan joku satunnainen tuttava.
"Tietysti sillä on väliä", mä sanoin tukahtuneena ja lopulta nostin mun kättä sen verran, että saatoin hipaista arasti sormillani Joonan siniviolettia poskea. "Kuka tän teki?" mä kysyin ja Joona siirsi katseensa jonnekin seinille vaitonaisena. "Oliks se sun isä?"
Joona pudisti vähäeleisesti päätään.
"Ei."
"Vaan?"
Joonan leukaperät kiristyivät vähän ja se siristi aavistuksen silmiään, ennen kuin vastasi.
"Roope."
Mä purin vahingossa kieleeni. Katsoin Joonaa vähintäänkin ihmeissäni ja hetken mä melkein luulin kuulleeni väärin, koska eihän se voinut pitää paikkaansa. Eihän Roopen pitänyt olla täällä vaan vankilassa jossain Sukevalla. Muutaman sekunnin ajan mä olin hiljaa ja vaan tuijotin Joonaa epäuskoisena, ennen kuin vihdoin sain suuni auki.
"Roope?" mä toistin. "Siis miten? Sehän on –"
"Mun pitää mennä terkkarille", Joona lausahti sävyttömästi, keskeyttäen mun puheeni ja irrottautui mun otteesta. Se vilkaisi mua nopeasti silmäkulmastaan, kunnes kääntyi ja heitti repun selkäänsä lähtien suuntaamaan portaisiin. Mä tuijotin sen perään sydän rinnassa hakaten, enkä tajunnut seurata sitä tai edes sanoa sille enää mitään. Ei Joona tosin varmaan olisi halunnutkaan, se vaikutti niin tajuttoman etäiseltä ja luotaantyöntävältä.
Mä en tiennyt mitä meille tapahtui, miten me oltiin vaan ajauduttu tähän, miten meidän välit olivat tällaiset. Mua sattui niin hitosti. Enkä mä tajunnut, että miten Roope pystyi olemaan täällä, kun sen pitäisi istua vankilassa. Oliko se muka päässyt pois? Minkä helvetin takia se oli lyönyt Joonaa? Kuka helvetti ylipäänsä hakkaa omaa veljeään noin?
Mä nieleskelin.
Ajatukset juoksivat mun päässä sekavasti toisiinsa törmäillen. Mä en tiedä kauanko mä vaan seisoin siinä, mutta Joona ehti kadota mun näköpiiristä. Jossain vaiheessa mä kuitenkin lopulta säpsähdin siihen, kun käytävälle alkoi rynniä porukkaa tuntien alkamisen merkiksi. Mä vedin henkeä, mutta en kuitenkaan suunnannut äidinkielen luokkaan päin, vaan pujahdin äkkiä rappusiin.
Mä rymistelin alakertaan ja katselin ympärilleni levottomana. Mun oli pakko puhua Joonalle.