Myöhemmin he istuivat poliisiasemalla ja olivat selittäneet kaiken tietämänsä. Poliisit olivat lähteneet etsimään Meriä kuulustellakseen tätä. Siina oli painanut päänsä alas ja Martin hetken luuli tämän itkevän. Siina ei kuitenkaan itkenyt, hän ajatteli. Hänen ajatuksensa harhailivat kaikkialla aina autiotalosta Meriin, avaimeen ja kaikkeen mahdolliseen, mihin avain vielä voisi heidät johdattaa. Martin vain mietti miten hankalaksi heidän elämänsä oli yhtäkkiä muuttunut. Koulun alkuun oli enää kaksi viikkoa aikaa ja he olivat neljästään suunnitelleet niin paljon kaikkea tehtävää ennen sitä. Nyt heitä oli enää kolme ja heistäkin yksi oli ottanut ainoaksi tehtäväkseen tappaa Siinan ja Martinin. Lopulta Siinan puhelin rikkoi hiljaisuuden.
"Vanhempani ovat tulleet kotiin", Siina totesi katsottuaan puhelintaan.
Samalla poliisit tulivat sisään ovesta.
"Emme löytäneet Meriä ja jatkamme etsintöjä aamulla. Voitte mennä nukkumaan jomman kumman luo. Tulemme vartioimaan taloa koko yöksi", toinen sisään tulleista poliiseista sanoi.
"Menemme minun luokseni. Vanhempani ovat nyt kotona", Siina vastasi.
Poliisit lupasivat viedä heidät Siinan luo tullessaan itse vartioon. Pimeys kaappasi heidät sisäänsä heti, kun he astuivat ulos poliisiasemalta. Huomasi, että syksy oli tullut ja illat pimenivät koko ajan nopeammin. Siina tarttui Martinia kädestä, vaikka matka autolle ei ollut pitkä. Pimeys ei tuntunut turvalliselta kaiken heidän kokemansa jälkeen. Poliisiautossa oli onneksi lämmin ja hyvät valot, jotka karkottivat suurimman osan edessä näkyvästä pimeydestä. Päästessään viimein Siinan luokse, olivat he molemmat väsyneitä, eivätkä jääneet kuuntelemaan, kun poliisit selittivät tapahtunutta Siinan vanhemmille. He raahustivat väsyneinä yläkertaan Siinan huoneeseen ja kaatuivat sänkyyn. Siina tosin pyysi Martinia tarkistamaan sängyn alusen ja vaatekaapin, jotka poika onneksi totesi tyhjiksi. Muita piilopaikkoja ei huoneessa ollut. Sen jälkeen Siina nukahti ja Martin kaivautui tämän viereen. Aamulla he heräsivät virkeinä ja hetkeen he eivät edes muistaneet illan tapahtumia, kunnes ikkunasta näkyvä poliisiauto tiputti heidät todellisuuteen.
Molemmat söivät Siinan tekemää aamiaista hiljaisuuden valitessa. Syötyään he lähtivät saman tien miehen luo kysymään avaimesta. Kerrostalon eteen päästyään Siina pysähtyi ja Martin kääntyi katsomaan tätä.
"Mitä nyt?" Martin kysyi.
"Kävi vain mielessä, että avain voi työntää meidät aina vain syvemmälle tässä salattujen asioiden meressä. Martin kerro minulle miksi juuri me?"
"En tiedä, en todellakaan tiedä. Haluaisin päästä tästä irti yhtä paljon kuin sinäkin, mutta Meri on edelleen tuolla jossain. Avain voi auttaa meitä."
"Tiedän", Siina huokaisi.
Sitten kaksikko astui sisään tunkkaiseen rakennukseen ja suuntasi miehen asunnolle. He kuitenkin pysähtyivät ovelle. Oven kahvassa oli kiinni kirjekuori, jossa luki "En ole kotona". Siina nappasi kirjekuoren käteensä ja avasi sen. Sieltä ilmestyi lappu ja heidän löytämänsä avain.
Lapussa luki: "Avain käy hautaholviin, jonka löydätte osoitteesta Hautakivenkuja 6."
"Hautakivenkuja? Kuulostaapa todella mukavalta", Siina totesi luettuaan lapun ääneen Martinille.
"Eipä meidän auta kuin lähteä sinne. Löytyykö sellainen muka tästä kaupungista? En ole koskaan kuullutkaan", Martin kysyi.
"En tiedä. Katson puhelimesta."
Hetken Siina näpytteli puhelintaan ja avasi sieltä karttasovelluksen.
"Tie löytyy kaupungin laidalla olevan metsän keskeltä, ja sen lähellä on joku vanha hautausmaa. Tämä alkaa mennä aika karmivaksi", Siina nosti katseensa Martiniin.
"Olen samaa mieltä ja haluan selvitä sieltä pois ennen pimeää, joten lähdetään heti."
"Otetaan meiltä pyörä, pääsemme sillä nopeammin", Siina ehdotti ja Martin nyökkäsi vastaukseksi.
Pian he olivatkin jo Siinan luona pakkaamassa tarvittavia tavaroita. Siina heitti laukkuunsa Pari taskulamppua, köyttä, vasaran ja pari veistä. Puukon hän työnsi vyölleen ja antoi Martinillekin oman.
"Mitä teemme vasaralla ja köydellä? Entä leipäveitsillä?" Martin kysyi ihmeissään.
"Koskaan ei voi olla liian varovainen. Lukitse ovi perässäsi", Siina kehotti Martinia kävellessään ulos.
Pojan ei auttanut kuin seurata. Siina haki autotallista punaisen naisten pyörän.
"Saat luvan ajaa", hän totesi ja virnisti.
Kaupungin laidalle päästyään Martin oli jo aivan poikki. Siina hänen kyydissään ei painanut paljoa, mutta pitkä jyrkkä ylämäki oli ollut raskas.
"Talutetaan loppumatka", Siina ehdotti ja Martin oli mielissään ideasta.
Poika pystyi hengittämään vapaammin kävellessä ja he voivat kävellä vierekkäin.
"Luulen, että tuo on oikea rakennus", Martin sanoi hengityksen tasoituttua ja osoitti vähän matkan päässä olevaa rakennusta.
Rakennus oli valkoinen ja matala kivestä tehty. Sen edessä, tien toisella puolella, oli pieni ja vanha hautausmaa. Hautausmaalla muutama hautakivi oli kaatunut, ruoho kasvanut hieman liian pitkäksi ja suuri rautaportti näytti juuttuneen kiinni. Näky oli kuin elokuvasta, jossa ihmiset olivat kadonneet maapallolta. Kylmät väreet kulkivat pitkin Siinan selkää, mutta tyttö ei antanut niiden häiritä.
"Tule. En halua olla täällä yhtään pidempään kuin on pakko", Siina sanoi Martinille suunnaten kohti rakennusta.
"En kyllä minäkään", poika vastasi ja otti pitkillä askelillaan Siinan kiinni helposti.
He astuivat yhdessä sisään pimeään vanhaan rakennukseen, jonka ovi ei ollut edes lukittu. Heidän edessään avautui pitkä käytävä täynnä lukittuja ovia, jotka luultavasti olivat kaikki eräänlaisia hautoja. Martinille heräsi kysymys mitä ihmettä he voisivat löytää tuolta? Kenen ruumis muka tuolla voisi olla ja miten se edes auttaisi heitä? Häntä ei myöskään innostanut nähdä mädäntynyttä ruumista paikassa, joka muutenkin jo haisi ummehtuneelle ja josta pystyi aistimaan kuoleman läsnäolon.
"Mistä me tiedämme mihin tämä avain käy?" Siina kysyi pyöritellen avainta kädessään.
Siinä ei näkynyt minkäänlaista numeroa eikä mitään muutakaan merkkiä, josta olisi voinut päätellä oikean oven.
Siina nosti päänsä ylös salamannopeasti.
"Kuulitko tuon?" hän kysyi.
"Minkä?" Martin kysyi ihmeissään.
"Ovi narahti."
Siina kääntyi ympäri ja oli saada sydänkohtauksen huomatessaan, että hänen edessään seisoi joku. Hän alkoi kaivaa taskulamppua laukustaan, mutta ei ehtinyt, kun joku alkoi puhua.
"Se olen minä, Lucia. Mitä ihmettä te täällä teette?" hän kysyi.
"Säikäytit minut pahan kerran. Voisitko ensi kerran varoittaa ennen kuin ilmestyt selkäni taakse?" Siina kysyi.
"Olet kuin aaveen nähnyt, en minä noin pelottava ole", Lucia naurahti.
"Heh heh, tuo oli vielä hauska sanonta joskus. Jostain syystä se vain ei naurata enää", Siina totesi.
"Tiedätkö mihin oveen tämä avain käy?" Hän näytti avainta Lucialle.
"Siinä pitäisi olla numero."
"Ei ole", Martin huokaisi.
Lucia katsoi avainta tarkkaan.
"On siinä, numero on ollut joskus neljä. Kokeile sitä."
Siina suuntasi taskulampun ovia päin.
"Seitsemän, kuusi, se on siis vielä peremmällä", Siina totesi kadoten käytävän pimeyteen.
"Ette vastanneet, mitä teette täällä?" Lucia kysyi.
"Etsimme kai ruumista", Martin vastasi.
"Miksi ihmeessä? Ja kenen?" Lucia ihmetteli.
"Minulla ei ole harmainta aavistusta kenen se on. Luultavasti olemme täällä selvittääksemme sen."
"Löysin oikean oven. Tulkaa, tämä on juuttunut, enkä saa tätä auki", kuului Siinan ääni pimeydestä.
"Martin tarttui myös kiinni oveen ja yhdessä he saivat lopulta oven aukeamaan. Kaikkien suut loksahtivat auki, kun hauta oli tyhjä. Siellä ei ollut ruumista, ainoastaan joku rasia.
"Mitä täällä on?" Siina kysyi ja otti rasian käytävälle.
Hän avasi rasian ja nosti sitten katseensa kysyvästi ensin Martiniin ja sitten Luciaan.
"Mitä siellä on?" Lucia kysyi.
"Kirja, jotain karvoja pussillinen ja muutama pieni luu", Siina luetteli.
"Näytä sitä kirjaa", Martin sanoi.
Siina ojensi kirjan hänelle ja nyt vuorostaan Martin loi kysyvän katseen tyttöihin.
"No?" Siina kysyi.
"Tämä on joku loitsukirja tai jotain. Ethän muuten koskenut luihin? Ja suosittelen jättämään karvatkin rauhaan", Martin vastasi.
"Mitä?" sai Siina kysyttyä ja vilkaisi luihin. "En koskenut niihin, mutta miksi ei saisi?"
"Ne ovat vauvan luita. Ja karvat taas luulen, ettette halua edes tietää", Martin vastasi ja sulki kirjan.
"Lähdetään täältä. Otetaan laatikko mukaamme ja tutkitaan kirjaa paremmin kotona", Martin ehdotti ja Siina oli täysin samaa mieltä.
He lähtivät ja hyvästelivät Lucian.