Juna lipuu asemalle hiljalleen hidastaen, lopulta pysähtyen pienellä kirskahduksella. Nousen junaan ja konduktööri koodaa lippuni. Kun saan hyväksynnän tuolta pieneltä piippaavalta koneelta etsin tyhjän kahden penkin rivin junassa ja istun siihen. 'Luojan kiitos minun ei tarvitse pyytää keneltäkään huonoilla italian taidoillani paikkaa jonkun paikallisen vierestä. Se olisi ollut niin noloa! En ole ikinä...' "Voinko mä istua tähän?" kysyy tumma ääni keskeyttäen itsesääliä tihkuvan ajatteluni. Käännyn hitaasti ja ehkä vähän liian dramaattisesti katsomaan pitkää, komeaa, jotakuinkin ikäistäni poikaa. "Ööö...Naturalmente!" vastasin.
Lasken jalkani alas penkiltä vieressäni ja suoristan istuma-asentoani. Tämän jälkeen älyän että olin juuri vastannut italiaksi, vaikka kysymys oli ollut englanniksi.
Juna on jo kaukana Roomasta, syvällä maaseudulla, kun rupean vilkuilemaan vieressäni istuvaa poikaa. Hän oli selvästikin australialainen kuten minäkin, sen pystyi päättelemään hänen aksentistaan, kun hän riiteli puhelimessa jonkun kanssa jota hän kutsui Lukeksi.
"Luke rauhotu jo. Mä oon jo junas matkal Berniin. Te pärjäätte kyl pari viikkoo ilman mua ja.... Älä viihti koko ajan keskeyttää... Luke mä en voi palata enää... Joo mä ymmärrän et sä.... Voi vittu nyt... Luke... Luke.... Luke..... HEMMINGS RAUHOTU!! Mä en jaksa keskustella tästä nyt. Ehkä sit ku pääsen junasta. Moro."
Poika lopetti puhelun ja viskasi puhelimensa reppuunsa mutisten jotain Luken kriisien ja jättävien tyttöystävien väliltä. Katsoessani häntä mieleeni juolahti ajatus.
Tuo poika vieressäni on jostain tuttu.
__________________________
tässäpä pientä esimakua joskus kauan sitten suunnittelemaani pidempään ficciin! tästä on tulossa aika mielenkiintoinen, suosittelen seuraamaan tapahtumien kulkua :)
lukuja voi alkuun tulla harvakseltaan, mutta eiköhän tässä päästä vauhtiin ihan piakkoin ;)
xx eve