Nauru kiiri korviini, se kaikui joka puolella saaden minut hymyilemään. Se kuulosti niin tutulta, niin turvalliselta. Kiepsahdin kyljelleni ja kuuntelin tuota ääntä lumoutuneena. En ollut kuullut sitä vuosiin. Se tuntui pahalta, sydämeni muljahti rinnassani ja pakotin silmäni auki. Taivas, kaunis pilvinen taivas oli ylläni, ympärilläni oli pehmeä nurmi joka hyväili käsieni paljasta ihoa. Olin varmasti taivaassa tai jonkinlaisessa välimaastossa sillä hänkin oli täällä.
Hän naurahti taas, huokaisin syvään ja nousin istumaan tietäen mitä näkisin, kenet näkisin.
Hän juoksi luokseni nauraen niin kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan pois luotani. Aivan kuin hän ei olisi koskaan lähtenytkään. Minä hymyilin hänelle, hän hymyili takaisin. Hän kyykistyi viereeni kiharat hiukset säteillen kilpaa auringon kanssa. Hän oli niin kaunis, niin suloinen. Minun pikkuveljeni.
- Tule mukaan, hän kuiskasi.
Minä nyökkäsin innoissani. Joel ojensi pienen kätensä minulle ja tartuin siihen kiinni. Se tuntui niin todelliselta, niin oikealta. Minä puristin vaistomaisesti hänen kättään omaani vasten, en tahtonut päästää siitä irti, en enää koskaan.
Joel auttoi minua nousemaan ylös. Minä seisoin jaloillani vaivalloisesti, tunsin itseni jättiläiseksi pikkuruisen veljeni vieressä, mutta hän ei välittänyt kokoerostamme. Hän vain hymyili valloittavasti ja veti minua mukaansa.
Ensimmäinen askel oli hyvin hankala, minulta kesti ikuisuus ennen kuin sain jalkani edes tottelemaan itseäni. Toinen askel oli vieläkin vaikeampi, tunsin sydämessäni omituisen tunteen aivan kuin elämä olisi kaikonnut minusta. Kolmas askel sai minut tuntemaan kipua kehossani, mutta en välittänyt. Niin kauan, kun sain olla Joelin lähettyvillä kestäisin kaiken kivun ja tuskan. Mutta neljäs askel jäi lyhyeksi, minä kaaduin polvilleni maahan ja tunsin omituisen nykäyksen jaloissani. Aivan, kuin joku olisi vetänyt minua maan alle. Joel kääntyi, hän katsoi minua kysyvästi. Minä yritin liikkua, mutta en voinut. Joel pudisteli päätänsä saaden hiuksensa liehumaan.
- Ei! Minä tulen mukaasi! huudahdin, kun tajusin mitä Joel aikoisi tehdä.
Hän irrotti otteensa kädestäni, minä yritin hapuilla sitä takaisin, mutta Joel vain kohautti harteitaan surullisena. Hän käveli hitain askelin pois minun ulottuviltani ja silloin ilma täytti keuhkoni. Avasin silmäni nähdäkseni vain utuisen sumun jonka keskellä olin. Hapuilin käsilläni ilmaa ja yritin huutaa Joelia, mutta en saanut ääntä ilmoille. Minä vain yskin ja ryin, lopulta käännyin kyljelleni mikä helpotti hieman.
Ensiksi en ymmärtänyt mitä oikein oli tapahtunut, missä edes olin? Muistin vain Joelin kasvot edessäni ja sen idyllisen maiseman. Tunsin sen tuskan jonka käveleminen oli aiheuttanut minulle, tunsin sen jokaisella hengenvedollani.
Mutta tiesin sen kaiken olleen vain unta, ei se voinut olla totta sillä Joel oli kuollut. Hän oli ollut sitä jo monta vuotta.
Mustat pisteet hyppivät silmissäni ja ummistin ne nopeasti kiinni. Odotin hetken aikaa ja avasin ne uudestaan, tällä kertaa pisteet liikkuivat vaivalloisesti ja ne alkoivat pikku hiljaa haihtua pois näkökentästäni.
Silmäni havahtuivat tilanteeseen hyvin hitaasti, näin hahmoja ympärilläni. Erotin pari naista illallisseurueesta ja Rosettan joka näytti kauhistuneelta. He perääntyivät luotani hyvin nopeasti ja siirsin katseeni hahmoon joka oli kyykistyneenä vasemmalle puolelleni. Räpyttelin silmäluomiani hetken aikaa kunnes näin hahmon kunnolla. Hän oli kuningas joka oli kumartunut viereeni puukko kädessään, hän tuijotti minua huolestuneena, mutta samalla niin julmana. Hänen kasvoiltaan paistoi selvä viha, ei minua kohtaan vaan sitä joka oli aiheuttanut minulle tämän. Siirsin katseeni leninkiini, sen etumus oli riekaleina ja korsetti oli leikattu siististi kahtia paljastaen aivan liikaa. Yritin vaistomaisesti peitellä itseäni, mutta kuningas otti yhdellä nopealla liikkeellä viittansa päältänsä ja kiersi sen ympärilleni. Sitten hän nousi ylös hiukset tummempina kuin pikimusta taivas. Hän heitti puukon pöydälle niin kovalla voimalla, että se kaatoi viinikarahvin. Seurue kohahti ja kuulin kuinka viini virtasi lattialle jättäen punaisen läikän kivistä pintaa vasten.
- Amelia Giorges! kuningas karjaisi niin kovaa, että luulin tärykalvoni repeävän, - te melkein tapoitte tämän pikku ihmisen! kuninkaan ääni kajahteli vihaisena pitkin salin seiniä, - mitä teillä on sanottavaa puolustukseksenne?
Tuli aivan hiljaista, kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki pidättivät hengitystään. Tiesin ettei tästä seuraisi mitään hyvää, Amelia oli kuninkaan silmätikku ja syystäkin, mutta en silti halunnut hänelle mitään pahaa.
- O-olen p-pahoillani teidän majesteettinne, en tiennyt, että ihmiset ovat noin heikkoja.., Amelia aloitti puolustuksensa, mutta tuttuun tapaansa kuningas keskeytti hänet.
- Heikkoja?! kuningas raivosi, - tuollainen pakkopaita on itsensä kiduttamista, eikä sillä ole mitään tekemistä heikkouden kanssa! kuningas karjaisi ja löi nyrkillä pöydän pintaa saaden lautaset helisemään.
- Olkaa armollinen teidän majesteettinne...minä lupaan, että en.., Amelia alkoi anella melkein itkuisena.
- Ette tee enää mitään hovissani! kuningas sihisi hampaidensa välistä ja näin hänen silmiensä kaventuvan pelkiksi viiruiksi, - saatte maistaa omaa lääkettä! Kaksi päivää kuritushuonetta ja sen jälkeen pääsette tervehtimään pyöveliä!
Kuulin kuinka pöytäseurue kohahti kauhistuneena. Minä vedin syvään henkeä ja mieleeni jysähti kuva naisesta jonka mestauksen olin nähnyt. En todellakaan halunnut Amelian kuolevan niin kammottavalla tavalla ja vain sen vuoksi, että hän pakotti minut käyttämään korsettia. Olin hyvin tietoinen siitä, että tuo korsetti melkein tappoi minut, mutta oli silti väärin tappaa hänet noin vain.
- Minä pyydän teidän majesteettinne! Amelia huudahti nyyhkyttäen, - minä erehdyin! Antakaa toinen mahdollisuus!
Minä nousin hitaasti istumaan, otin tukea tuolistani ja nousin haparoivasti ylös. Kiedoin viittaa tiukemmin ympärilleni, kun näin seurueen katseen itsessäni.
- T-teidän...t-teidän majesteettinne, tämä oli täysin mi-minun vikani, kuiskasin hiljaa kurkku karheana.
Kuningas kääntyi katsomaan minua, hätkähdin voimakkaasti. Kuninkaan silmät olivat muuttuneet mustiksi, täysin mustiksi. Hän näytti hyvin pelottavalta ja kammottavalta, mutta sivuutin oman pelkoni. Minun piti puolustaa Ameliaa, minun piti pelastaa hänet.
- Minä halusin sen...tämän korsetin päälleni, ja Ame...neiti Giorges varoitti minua, että...että se voisi olla liian tiukka, m-mutta olen ihminen, totesin ja naurahdin kuivasti, mutta kukaan muu ei nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa, - n-niin me... me ihmiset e-emme joskus kuuntele kovinkaan hyvin ja...ja näin ollen tämä oli hieman minun oma vikani, mutisin ja vilkaisin kuningasta joka katsoi minua tarkkaavaisena.
Hän ilmiselvästi yritti saada selville oliko sanoissani vilppiä ja minä toivoin sydämeni pohjasta ettei hän huomaisi minun valehtelevan.
- Onko asian laita näin? kuningas kysyi kylmästi ja käänsi katseensa Ameliaan.
Amelia katsoi minua hiukan tietämättömän näköisenä, hän ilmiselvästi kamppaili sisällään ylpeytensä kanssa. Hän ei olisi halunnut minun pelastavan henkeään, olin kuitenkin vain mitätön ihminen jota hän tykkäsi kiusata. Ja nyt koko seurue tietäisi, että minä pelastin hänet pyöveliltä ja seuraavana päivänä hovi tietäisi asiasta. Näin ollen Amelian arvo hovissa laskisi sillä ihminen olisi pelastanut hänet.
- Se on totuus.., Amelia sanoi nyökäten saaden minut yllättymään.
Olin oikeasti luullut, että hän ei ottaisi apuani vastaan ja kohtaisi mieluummin kuoleman. Mutta olin toisaalta iloinen, että olin väärässä.
- Hyvä on, kuningas huokaisi hieroen otsaansa, - saatte toisen mahdollisuuden. Ja tästedes tiedätte, että käytätte omaa järkeänne ettekä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan työhönne, hän huomautti jyrkästi.
- Kyllä teidän majesteettinne, Amelia kuiskaili hyvin nöyränä.
- Ja nyt te kaikki poistukaa, kuningas jyrähti äänellä joka sai ihokarvani pystyyn.
Seurue nousi nopeasti tuoleistaan aivan kuin he olisivat pelänneet, että kuningas tappaa heidät jos he olisivat liian hitaita.
Minä ehdin ottaa yhden horjuvan askeleen ovia kohti, kun tunsin käden puristuvan käsivarteni ympärille.
- Ette te pikku ihmiseni, kuningas sanoi miellyttävällä äänellä.
Minä käännyin ympäri ja kohtasin tällä kertaa vihreät silmät jotka tuikkivat hieman.
- Mutta teidän majesteettinne, minun pitää...täytyy vaihtaa vaatteeni.., takeltelin ja rutistin kuninkaan viittaa tiukemmin ympärilleni.
Kuningas ei sanonut mitään, hän vain otti nauhan hiuksistaan päästäen kutrinsa vapaiksi ja heitti sen ylitseni. Hän sitoi nauhan vyötäröni ympärille tiukasti saaden viittansa pysymään ylläni. Hän katseli sitten tyytyväisenä luomustaan ja nyökkäsi.
- Nyt on parempi, hän tokaisi ja veti minut istumaan takaisin tuolille josta hetki sitten olin luisunut alas.
- Kiitos, mutisin hämilläni.
- Teidän pitää syödä, kuningas sanoi melkein käskevästi ja hän siirsi lautastani lähemmäksi minua.
Nyrpistin hieman nenääni ja pudistin hennosti päätäni.
- Minulla ei ole kovinkaan nälkä, kuiskasin ja katsoin kun yksi palvelija ryntäsi saliin hopeisen viinikarahvin kanssa.
Hän niiasi tullessaan ja asetteli karahvin kuninkaan eteen poistuen sitten nopeasti.
- Mutta juokaa nyt edes viiniä, niin saatte hieman väriä kasvoillenne, kuningas totesi ystävällisesti ja ojensi minulle viinipikariaan joka oli täynnä punaista juomaa.
- Kiitos, mutisin ja tartuin pikariin kiinni.
Samalla sormemme koskettivat hellästi toisiaan ja tunsin kihelmöivän tunteen ihollani. Punastuin hieman ja join nopeasti kulauksen viiniä. Se maistui hyvälle ja sai suuni makunystyrät riemuitsemaan.
Laskin pikarin pöydälle ja vilkaisin kuningasta joka tuijotti minua tyyni ilme kasvoillaan. Se sai minut vaivaantumaan ja käänsin nopeasti katseeni pöytään.
- Olen pahoillani, että jouduin leikkaamaan mekkonne auki. Se oli melkeinpä barbaarinen teko, mutta en halunnut, että kuolette, kuningas sanoi neutraalilla äänellä josta en pystynyt paikantamaan minkäänlaisia tunteita.
Mutta kuninkaan sanat jysähtivät tajuntaani voimalla, kun tajusin että olin ollut hyvin lähellä kuolemaa. Minä oikeasti olisin voinut kuolla. Siksi näin Joelin, hän oli viemässä minua pois jonnekin toiseen paikkaan. Hän halusi minut mukaansa taivaaseen sinne missä hän ja äiti olivat tälläkin hetkellä.
Vedin terävästi henkeä ja join nopeasti lisää viiniä. En halunnut ajatella sitä, että ellei kuningas olisi toiminut ripeästi, niin minut olisi viety kylmähuoneeseen odottamaan hautausmenoja.
Puistelin tuon kammottavan ajatuksen pois mielestäni ja käännyin kuninkaan puoleen joka tarkkaili kasvojani.
- Kiitos, että pelastitte henkeni, sanoin oikeasti kiitollisena.
Tästä päivästä lähtien olin todellakin velkaa kuninkaalle. Hän oli pelastanut minut kuolemalta. Hän oli sankarini, mutta samalla minua askarrutti ajatus, että olin hänelle ikuisesti kiitollisuudenvelassa.
- Olkaa hyvä vain, tekisin sen milloin vain uudestaan, kuningas totesi ja sai minut häkeltymään.
Mitä tuo nyt tarkoitti?
Aivan, kuin kuningas olisi halunnut repiä mekkoni useamminkin auki. Kurtistin hieman kulmiani ja join loput viinit pikarista. Aloin pikku hiljaa tuntemaan oloni paremmaksi. Ehkä viini todellakin auttoi minua rentoutumaan ja sai elimistöni palautumaan tuosta kamalasta tapahtumasta.
- Minä kuulin, että te todistitte aamulla tapahtunutta välikohtausta, kuningas totesi huomattuaan, että olin omassa maailmassani.
- Ööh...niin, takeltelin, - en voinut olla kuulematta keijun...
- Kuka kertoi teille, että hän on keiju? kuningas kysyi ääni värähtäen tuohtumuksesta.
- On? toistin melkein epäuskoisena, - hän siis on elossa vielä?
Kuningas sulki hetkeksi silmänsä aivan kuin hän ei olisi sietänyt ajatusta, että keiju tosiaankin oli vielä elossa.
- Valitettavasti, hän sanoi kylmästi.
Minä taas huokaisin helpottuneena, vaikka en pitänytkään keijusta niin turha verenvuodatus oli aivan typerää.
- Olitteko oikeasti huolissanne hänen elämästään? kuningas kysyi kummissaan.
- Olin, vastasin myöntävästi.
- No voitte lopettaa murehtimisen sillä en voi tappaa keijuja, en vaikka kuinka haluaisinkin, kuningas sanoi ja nyrpisti nenäänsä melkein aivan kuin hän olisi sanonut jotain vastenmielistä.
- Miksi ette? kysyin kiinnostuneena.
Kuningas oli hyvin voimakas ja omasi voimia, joten minua ihmetytti ettei hän voinut riistää keijun henkeä. Se oli omituista. Olin luullut, että hän pystyisi tappamaan kenet tahansa.
- Koska he ovat valkoisen taian lähettiläitä, auringon lapsia. Vain heidän vastakohtansa voi tappaa heidät, kuningas selitti monotonisesti.
- Maahiset? ehdotin.
Kuningas kohotti kulmaansa aivan kuin hän olisi yllättynyt siitä, että tiesin jotain tästä maailmasta.
- He voivat kumota keijujen kiroukset, mutta he eivät pysty tappamaan heitä, kuningas selitti ja nojasi tuolinsa selkänojaa vasten - keijun tappamiseen tarvitaan hieman jotain synkempää. Pimeyden vaalijoita, Pelagus kansalainen, kuningas totesi hyvin halveksivalla äänellä.
En uskaltanut kysyä keitä Pelagus kansalaiset oikein olivat sillä kuninkaan katse synkkeni selvästi hänen ajatusten seurauksena. Painoin kuitenkin tuon nimen mieleeni sillä tiesin, että Emma voisi kertoa minulle enemmän kyseisistä kansalaisista.
- Mihin keiju vietiin? kysyin vaikka se asia tuskin edes kuului minulle.
Kuningas katsoi minua tympääntyneenä aivan kuin hän ei olisi enää jaksanut puhua keijusta, mutta hän kuitenkin vastasi minulle hetken hiljaisuuden jälkeen:
- Minä palautin hänet omankaltaistensa joukkoon, he rankaisevat häntä puolestani.
- Mutta entä kirous? kysyin hämmentyneenä.
- Olen suojannut itseni loitsuilta, kuningas totesi yksinkertaisesti.
- Te ette siis joudu elämään loppuelämäänne ikuisessa kurjuudessa?
Kuninkaan silmät lävistivät omani, minusta tuntui kuin hän olisi yrittänyt avata mieleni aivan kuin hän olisi halunnut lukea ajatuksiani, mutta ei hän pystynyt. Tai ainakin toivoin ettei hän osannut sitä taitoa.
- Vaivaisiko se teitä jos joutuisin? kuningas kysyi melkein kuiskaten, hän nojautui pöytää kohti hieman ja tarttui käteeni kiinni joka puristi edelleen viinipikaria.
Minä säpsähdin hieman, hänen kätensä oli niin lämmin, niin pehmeä. Yritin olla välittämättä tunteesta joka lähti hänen sormistaan siirtyen minun käteeni, mutta se oli melkein mahdotonta. Kuninkaan sormet irrottivat otteeni pikarista ja hän kaappasi käteni kokonaan oman kämmenensä vangiksi.
- Ööh...ei kai, mutisin häkeltyneenä, - omapahan on elämänne.
Kuningas vain hymähti, hän puristi kättäni lujemmin saaden minut punastumaan.
- Ette vastannut kysymykseeni, kuningas huomautti.
- Mitä? kysyin ensin hämilläni.
En todellakaan muistanut enää mitä hän oli kysynyt ja milloin. En voinut muuta kuin keskittyä siihen tunteeseen, kun hänen ihonsa kosketti minun ihoani.
- En pidä siitä, että joudun toistamaan itseäni, kuningas huomautti, - kysyin kuka kertoi teille, että hän on keiju?
Ai, se kysymys.
Mutisin mielessäni ja mietin mitä vastaisin. En halunnut Emmalle vaikeuksia joten päätin valehdella, se oli tässä tilanteessa kaikista parhain vaihtoehto.
- Minä päättelin sen itse, sanoin ja katsoin kuningasta silmiin.
Hän tuijotti minua melkein huvittuneena takaisin aivan kuin olisin sanonut jotain hauskaa.
- Niinkö tosiaan? hän kysyi silmät välkkyen.
Nyökkäsin myöntävästi ja tiesin, että hän esittäisi liudan lisäkysymyksiä ja olin todellakin oikeassa.
- Ja miten te päädyitte siihen päätelmään, että hän on keiju? kuningas kysyi.
Hän puristi kättäni lujempaa ja antoi peukalonsa hyväillä kämmeneni herkkää ihoa aivan kuin hän olisi yrittänyt harhauttaa minua kertomaan totuuden.
- H-hänen ulkonäkönsä perusteella, takeltelin hieman, kun tunsin kipinät jotka sinkoilivat kuninkaan kosketuksesta pitkin kättäni.
- Vai niin, kuningas vain mumisi enkä tiennyt uskoiko hän valheeni.
Mutta hän ei sanonut hetkeen mitään, hän vain tuijotti jonnekin kaukaisuuteen unohtaen täysin läsnäoloni. Hän päästi yllättäen kädestäni irti ja tunsin kylmyyden valtaavan koko kehoni. Oli pienestä kiinni etten tarttunut itse kuninkaan käteen kiinni ja pidellyt sitä, mutta onneksi sain hillittyä itseni.
- T-te sanoitte, että keijut ovat valon lähettiläitä. Mutta se keiju jonka näin aamulla näytti mielestäni pikemminkin pimeyden lähettiläältä, huomautin ja sain kuninkaan hätkähtämään hereille ajatuksistaan.
Hän käänsi katseensa taas minuun ja tunsin tutun kylmyyden joka huokui kuin talven viima pitkin kasvojani.
- Olette oikeassa, kuningas totesi ja naksautteli sormiensa niveliä, - hänen sydämensä on täynnä pimeyttä. Se on aika harvinaista keijulle, mutta ei hän ole ensimmäinen langennut tapaus.
- Langennut keiju? toistin.
Olin kuullut langenneesta enkelistä, mutta langennut keiju oli uusi juttu. Mutta tiesin silti ettei mikään langennut tietänyt mitään hyvää. Langennut enkeli oli itse paholainen, joten langennut keiju oli varmaan melkein sama asia.
- Niin, langenneet keijut ajattelevat omaa etuaan ja pystyvät tekemään pimeitä taikoja, kuningas selitti ja jätti sormensa rauhaan.
- Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte pimeillä taioilla? kysyin kiinnostuneena.
- Ne ovat taikoja, joita kukaan normaali ei harjoita. Langenneet keijut pystyvät palauttamaan kuolleen henkilön takaisin elävien maailmaan, mutta.., kuningas lopetti lauseensa nopeasti, hän kallisti hieman päätään ja risti kätensä rinnalleen, - miksi te olette niin kiinnostunut keijuista?
Hänen äänessään oli vivahdus epäilystä, hän ilmiselvästi luuli minun hautovan jotain päässäni. Kuningas siristeli hieman silmiään jotka muuttuivat hetki hetkeltä tummemmiksi.
- E-en ole tai siis minua vain kiinnosti tietää miksi hän oli niin omituinen.., mumisin.
- Älkää udelko liikaa neiti Nordlund, kuningas totesi hyvin ankaralla äänen sävyllä, joka sai minut säpsähtämään, - en voi sietää uteliaita nuuskijoita jotka työntävät nenänsä muiden asioihin, hän sihisi.
Minä laskin katseeni syliini, epävarmuus valtasi pikku hiljaa mieleni ja olin valmis lähtemään salista omaan huoneeseeni. Minua väsytti ja päässäni tuntui lievä jyskyttävä tunne joka kieli tulevasta pääkivusta. Se johtui varmasti siitä etten ollut saanut tarpeeksi happea ja kiitos kuului Amelialle. Ja en oikeastaan halunnut edes olla täällä kahden kesken kuninkaan kanssa. Hänen mielialanvaihtelut saivat minut hämmentymään ja en ymmärtänyt miten hän pystyi olemaan välillä hyvin mukava ja sitten taas töykeä kusipää.
- Miten tutkimuksenne edistyy? kuningas kysyi rikkoen hiljaisuuden.
Hänen äänensä oli taas suhteellisen normaali, melkein anteeksipyytävä.
- H-hyvin...itse asiassa todella hyvin, änkytin ja kirosin mielessäni itsetuntoani joka oli tipahtanut ropisten maahan, - paremmin kuin uskoinkaan.
Katsoin edelleen käsiäni sillä en uskaltanut nostaa katsettani kuninkaaseen.
- Hienoa, hän sanoi neutraalisti, - muistatte kai, että tarkistan sen huomenna?
- Tietysti, vastasin myöntävästi.
Hetkellinen hiljaisuus laskeutui jälleen kerran saliin, kuningas ei sanonut sanaakaan enkä minäkään katsonut asiakseni rikkoa jännitettä välillämme. En oikeastaan edes tiennyt miksi kuningas oli halunnut, että jään hänen seurakseen. Hänen olisi pitänyt olla edes sen verran viisas, että hän olisi tajunnut etten halunnut olla hänen seurassaan, en ainakaan näiden välikohtausten jälkeen. Oli todella nöyryyttävää tietää, että kuningas oli nähnyt minun ylävartaloni melkein kokonaan paljaana.
- Kertokaa minulle mitä kaipaatte omasta maailmastanne? kuningas kysyi saaden minut nostamaan katseeni häneen.
Suuni loksahti auki ja tuijotin kuninkaan vihreitä silmiä hölmistyneenä. Halusiko hän oikeasti tietää jotain mikä liittyi minuun eikä kaikkiin ihmisiin?
- En tiedä.., aloitin mutta kuningas keskeytti minut nopeasti.
- Mutta varmasti teillä on joitain asioita ikävä, hän huomautti.
- Niin...on...ehkä...jaamin hetken aikaa ja yritin miettiä mitä ikävöin.
Mutta en ollut vähään aikaan miettinyt omaa maailmaani ja sen mukavuuksia sillä minulle tuli aina paha mieli. En halunnut ajatella ihmisiä tutkimuksen ulkopuolella sillä yleensä silloin ajatukseni harhailivat Joeliin ja äitiin.
- No joskus, kun herään yöllä minä toivoisin, että kuulisin liikenteen melun tai haistaisin pakokaasun hajun nenässäni, naurahdin hieman, - se on toisaalta aivan typerää, sillä inhosin niitä asioita ennen, mutta ne olivat jotain normaalia...niin juuri, sitä minä kaipaan....normaalia elämää. Tavallisia vaatteita, sitä, että voin ostaa kahvin ja juoda sen ulkona terassilla istuen. Että voisin pestä hampaani hammasharjalla ja käydä suihkussa. Haluaisin katsella televisiota ja istua tietokoneella monta tuntia lukien täysin tarpeetonta tietoa millä en tee mitään, huokaisin haaveillen edellisestä elämästäni.
Sitten tajusin ettei kuningas edes tiennyt mikä televisio tai pakokaasut olivat. Nostin katseeni häneen, hän tuijotti minua omituinen unelmoiva katse kasvoillaan. Hänen silmänsä säihkyivät samalla tavalla kuin kaulakoruni timantit ja huulet olivat vetäytyneet hymyyn. Hyvin kauniiseen hymyyn jota en ollut nähnyt koskaan hänen kasvoillaan. Hän hymyili niin leveästi, että hymykuopat jotka olivat piilotelleet kauan, näkyivät nyt selvästi. Kuningas oli aivan kuin eri henkilö, täysin eri henkilö. Tuo hymy sai hänen kasvonsa sädehtimään, hän näytti nuoremmalta ja komeammalta kuin koskaan ennen.
Katsoin häntä hämmentyneenä sillä en tiennyt miksi hän hymyili niin. Ja kuningas huomasi ilmeeni. Hän vilkaisi nopeasti hopeista viinikarahvia joka oli pöydällä mikä sai hänen hymynsä hyytymään niin nopeasti, että mietin olinko nähnyt omiani.
Sitten hän nousi nopeasti tuolistaan ja lähti. Noin vain. Hän ei sanonut mitään, ei sanaakaan. Hän vain käveli ruokasalista pois jättäen minut istumaan yksin ruokapöytään.
Katsoin hänen peräänsä hämilläni, en tiedä mitä olin tehnyt väärin. Olinko sanonut jotain mikä sai hänet tuohtumaan? Mutta keskustelu oli ollut normaali, en ollut änkyttänyt tai takellellut niin paljon kuin yleensä ja olin unohtanut hetkeksi, että yleensä vaivauduin todella paljon kuninkaan läsnä ollessa. Mutta hänen yllättävä käytöksensä sai minut mietteliääksi. Aivan kuin hän olisi järkyttynyt oman hymynsä vuoksi. Mutta miksei hän halunnut hymyillä. Ei siinä ollut mitään vikaa.
Minä mietin kuningasta koko sen ajan kun kävelin huoneeseeni ja vaihdoin vaatteeni. Kun kömmin sänkyyni ja painoin pääni tyynyyni kuulin hiljaisen melodian joka sai silmäni rävähtämään auki. Se oli sama surullinen sävel, joka oli johdattanut minut jo kerran kuninkaan luokse.
Koko kehoni lävitse kulki sähköisku joka sai minut vapisemaan. Kiedoin peiton tiukemmin ympärilleni ja ummistin silmäni kiinni, vaikka jalkani yrittivätkin pakonomaisin liikkein saada minut ylös sängystä. Mutta tällä kertaa olisin voimakkaampi, tällä kertaa en aikonut seurata nuotteja. Suljin korvani siltä ihanalta melodialta ja vaivuin hitaasti levottomaan uneen.
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Eli 6000 lukukertaa meni tänään rikki ja siksi julkaisin uuden luvun hieman aikaisemmin :) Kiitos kaikille jälleen kerran kommenteista ja tykkäyksistä. Ne merkitsevät todella paljon minulle.
Charlotte