29. Luku

346 62 47
                                    

Sanon ihan alkuun, että kyllä, Yoongi katto Love, Simon:ia edellisessä luvussa.

Toiseks, laulu jonka sanat tässä on, on ihan mun ite kirjottamat minkä nyt aiemmin jo sanoin. Mä toivon hartaasti et edes joku pitää niistä, vaikka mulla on vielä paljon kehitettävää laulujen kirjotuksessa ja ihan kirjotuksessa yleensäkin.

Yritin myös tehdä tästä luvusta ihan vähän pidemmän, toivottavasti se näkyy (luultavasti ei). Olisin kirjottanu vielä vähän enemmän mut mulla on fysiikan koe tulossa ja mulla on pari tuntia aikaa lukee ennen nukkumaanmenoa joten tuurilla mennään.

Tän jälkeen tulee vielä yks luku, olkaa valmiita siihen! ♥

P.S. Kiitos teidän ehdotuksista uuteen tarinaan, valitsin jo yhden teidän ideoista ja toivotuista shipeistä, joten uusi tarina on tiedossa tän jälkeen 💜

---

Viileä tuuli vasten kasvojani saa vilunväreet kulkemaan selkääni pitkin, kun kurkotan käteni opiston ulko-oven kahvalle. Lasin takaa voi jo nähdä hienoissa mekoissa ja puvuissa kulkevat ihmiset. Joka vuosi iltajuhla on ollut sellainen tapahtuma, johon ei mahdollisesti voi millään tavalla ylipukeutua. On kuin tilaisuus olisi arvokkaampi mitä se oikeasti on.

Astelen peremmälle ihmisten joukkoon, etsien katseellani vaaleita hiuksia ja hymyileviä silmiä. Voin jo kaukaa huomata nauravan kaveriporukan, jonka keskeltä etsimäni poika löytyykin. Hänenkin asunsa on valkoista täynnä, aivan kuten aiemmin sovimme.

"Yoongi!" Namjoon hihkaisee, yllättävän pirteänä jos minulta kysytään.

"Onko Hoseokia vielä näkyny?" kysyn toiveikkaana, vaikka tiedänkin jo vastauksen.

"Ei... Kuule, Yoongi, älä oo liian pettyny. Me löydetään Hoseok tavalla tai toisella, okei?" Jimin yrittää lohduttaa, mutta turhaan. Surullinen hymy valloittaa jo kasvoni, kun nostan katseeni jälleen heihin. Myös Seokjin pääsi tulemaan kiireidensä keskeltä, joten myös hänen sympatiansa tilannetta kohtaan näkyy vanhemman kasvoilla. Hetken ajan jokainen meistä pysyy hiljaa hälinän keskellä, kuin suoden hiljaisen hetken sille, ettei hyvä ystävämme ole kanssamme juhlimassa jokavuotista tapahtumaa. Kuulostaa siltä, että hän olisi lopullisesti poissa, vaikka toivon ettei niin ole. On aina olemassa mahdollisuus sille, että jotain aidosti pahaa on tapahtunut, mutta en tahdo uskoa siihen.

"Mennään saliin, kaikki muut esiintyjät on jo siellä" Namjoon sanoo hetken kuluttua, johdattaen meidät himmeään tilaan, jonka seinät hohtavat lohdullisena valojen loisteessa. Valitsemme paikkamme aivan eturivistä, jolle on kiinnitetty "varattu" lappuja. Esiintyjät ovat aina istuneet eturivissä, koska siitä on helpointa lähteä lavalle esiintymään.

"Monentenako me esiinnytään?" kysyn, kääntyen katsomaan vieressäni istuvaa blondia.

"Neljäntenä. Namjoon sai vaihdettua sen ja Hoseokin vuoron viimeseks, jos se nyt vielä tänne ehtii ilmestyä, vaikka en mä sitä oikein usko" Jimin sopertaa, näpräten puhelintaan.

Nyökkään, kääntyen katsomaan edessämme olevaa lavaa. Loputkin ihmiset liikkuvat pikkuhiljaa salin puolelle, istuen valitsemilleen paikoille. Eikä siitäkään kauan, kun ensimmäiset esiintyjät kipuavat lavalle ja pistävät oman pienen konserttinsa pystyyn. Voin jo tuntea, kuinka käteni hikoavat ja jalkani alkavat täristä. Yritän mielessäni rauhoitella itseäni, yritän vakuuttaa, ettei se ole niin paha kuin kuvittelen sen olevan. Minun pitäisi vain katsoa nuotteja, ja jättää huomiotta ne sadat ihmiset jotka minua tuijottavat, odottaen minun tekevän yhdenkin virheen.

Taputuksia toistensa perään. Hurrauksia. Jokainen sekunti joka kuluu, lähempänä sitä hetkeä, jolloin en saa mokata.

Kunnes se hetki koittaa.

Voin tuntea Jiminin vetävän minua hellästi ranteesta, saaden huomioni. On kuin en edes kuulisi mitä hän sanoo, kun nousen seisomaan paikaltani ja seuraan häntä ihmisten katseiden läpi lavalle. Voin tuntea sydämeni hakkaavan vasten kylkiluitani, kun istahdan pianon äärelle. Yllättäen sen valkoiset ja mustat koskettimet näyttävät kovin uhkaavilta, kuin oikein pelottaisi koskea niihin. Siltikin asettelen nuotit paremmin nenäni eteen, hengittäen syvään. Seuraavat pari minuuttia olisivat niitä ratkaisevia. Käännän katseeni hetkeksi Jiminiin, joka ottaa mikin käteensä ja kääntyy heti sen jälkeen katsomaan minua. Hän nyökkää samaan aikaan, kuin minäkin. Me molemmat käännymme takaisin hiljaisuuden valloittaessa koko salin.

Ensimmäiset sävelet kaikuvat pitkin ilmaa, kun painan sormeni hemostuneena oikeille koskettimille. Pienen alkusoiton jälkeen kuulen Jiminin alkavan laulaa kirjoittamiani sanoja, jotka kuulostavat nyt kauniimmilta kuin koskaan.

Looking at you, seeing happiness in your eyes.
Wish I could reach it, calling you mine.
Isn't it bittersweet, smiling and pretending?
I call your name, never really caring.
It's the effect of yours, thanks for noticing.
Maybe I'll leave a letter, even if it's not helping.

Please help me, notice me.
Kiss me, and hug me.

I'm trying, I'm trying, I'm fading away.
Keep lying, keep lying, it's okay darling.
I'm a winter you're a summer, go to your spring.
She's a pretty girl and for sure your thing.

Voin tuntea kuinka laulun melodia vain kulkee lävitseni, saaden minut oikeasti nauttimaan muiden edessä soittamisesta. En edes huomaa koko yleisöä, vaikka tiedän monien silmien katsovan suoraan minua. Kaikki tuntuu niin helpolta.

Tai ainakin luulen niin.

Olen juuri aloittamassa toisen säkeistön soittamista, kun salin ovi avautuu ja kirkas valo käytävästä valaisee osan sisäänkäynnistä. Kaikkien päät kääntyvät katsomaan kuka myöhään saapuva vieras on, mutta minun ei tarvitse edes arvailla. Pianon ääni haihtuu nopeasti, kun nostan käteni pois koskettimilta. Nousen suu raollaan ylös, tuijottaen eteenpäin kulkevaa henkilöä. Välittämättä edes siitä, että esitys jää kesken, lähden kävelemään kohti siluettia. Voin kuulla Jiminin jatkavan pienen hämmennyksen jälkeen laulamista, vaikka taustalla ei olekaan musiikkia. Sekään hiljaisuus ei kestä kauan, sillä yksi eturivissä istuvista tytöistä kiiruhtaa lavalle ja alkaa soittaa siitä kohtaa, johon jäin. Mielessäni kiitän häntä, vaikka huomioni onkin pelkästään pojassa, joka on askel askeleelta yhä lähempänä minua.

Loppumetreillä en ole edes tarpeeksi kärsivällinen pysyäkseni kaukana punahiuksisesta päivänsäteestä, vaan kyyneleiden kera kiedon käteni hennon pojan ympärille. En välitä, vaikka salissa on kirjaimellisesti satoja ihmisiä tuijottamassa meitä. Annan vain kyyneleideni valua pitkin poskiani, kun rutistan häntä vasten itseäni. Tunnen tuon kietovan kätensä ympärilleni, ja se saa minut vieläkin onnellisemmaksi. Jiminin laulu kuuluu yhä taustalla, kun nostan katseeni minuakin enemmän kyynelehtivään enkeliin.

Once again, I'm staring at emptiness.
But this time, I know it's not gonna help.
My heart, beats in pure curiousness.
What could I get?
It's all so complicated.
I want it to end, but I just can't let go.
I'm trapped with my feelings, hoping I couldn't love.

Tällä samaisella hetkellä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tuntuu kuin olisin hänen kanssaan ainoat ihmiset koko maailmassa. Seinien himmeät valot saavat hänen silmänsä loistamaan vieläkin kirkkaammin. Ja hänen hymynsä. Voi kuinka kaipasinkaan sitä. Tuijotamme toisiamme kuin elämämme riippuisi siitä.

Please help me, notice me.
Kiss me, and hug me.

Hänen kasvonsa ovat jo pelottavan lähellä omiani.

I'm trying, I'm trying, I'm fading away.
Keep lying, keep lying, it's okay darling.
I'm a winter, you're a summer, go to your spring.
She's a pretty girl and for sure your thing.

Ennen kuin ehdin pääni sisällä selvittää tilannetta yhtään pidemmälle, voin tuntea hänen lämpimät, pehmeät huulensa omillani. Voin vaikka vannoa, että sillä hetkellä sydämeni jättää yhden nuotin välistä.

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now