28. Luku

332 57 21
                                    

Toivon että pidätte tästä luvusta, viimesii viedään ennen loppua! ♥

Kuka tietää mitä elokuvaa Yoongi katto? ;)

---

"Jimin?" sanon, kun astun suureen saliin täynnä opiskelijoita työn touhussa. Osa ripustaa koristeita sovittuihin paikkoihin, osa taas selvittelee äänentoistoa ja muuta tarvittavaa iltaa varten. Joka puolella on kova hälinä, joka täyttää salin joka kolkan.

"Mitä nyt?" hän kysyy, kääntyen katsomaan minua. Kulmiani nostaen tuijotan pojan yltäpäältä kimalteessa olevaa kehoa, yrittäen pidätellä nauruani. Se jää kuitenkin vain yritykseksi, kun suupieleni kohoavat ensin leveään hymyyn ja heti sen jälkeen riemakkaaseen nauruun.

"Mitä hittoa sulle tapahtu?" kysyn nauruni lomasta, saaden blondilta ärtyneen katseen osakseni.

"Namjoon tapahtu" nuorempi mumisee, mulkoillen minua kimalteella maustettujen otsahiuksiensa alta.

"Sori!" kuuluu Namjoonin ääni tikapuiden päältä. Vilkaisen häntä, tajuten tuon ripottelevan kultaista kimalletta seinään kiinnitettyjen koristeiden päälle. Ei ole mikään yllätys, että hän onnistui kaatamaan osan Jiminin päälle. Onhan hän yksi kömpelöimmistä ihmisistä, jonka tiedän.

"Oliko sulla jotain asiaakin?" Jimin muistuttaa, palauttaen ajatukseni takaisin maan pinnalle.

"Joo, mä oon nyt päättänyt et esiinnyn sun kanssa" ilmoitan hymy huulillani.

"Oikeesti? Sehän on hienoo!" hän huudahtaa iloisena, hymyillen minun kanssani. En edes näe hänen silmiään tuon hymyillessä, sillä ne muuttuvat puolikuun muotoisiksi. Olen aina pitänyt sitä suloisena ja omaperäisenä piirteenä.

Kun kaikki koristelut ja muut tarpeelliset asiat oli hoidettu, opettajamme piti harjoitukset iltaa varten. Hänen mielestään yhdet harjoitukset riittävät, sillä olemmehan jo äänittäneet laulumme, joten sen pitäisi sujua. Olen samaa mieltä, olihan meillä aikaa harjoitella vapaa-ajallakin. Esityksen ei myöskään tarvitse olla mitään ammattiluokkaa, olemmehan vasta opiskelijoita. Siitä huolimatta tahdon esityksen sujuvan ongelmitta. Tahdon yleisön pitävän, ei, rakastavan esitystä. Silloin olisin tyytyväinen isoon työhön, jonka tein kirjoittaessani laulun sanoja ja nuotteja.

Kaikkien muiden osalta harjoitukset menivät lähes täydellisesti, mutta Namjoon parka istui hermostuneena ensimmäisellä penkkirivillä purien kynsiään. Ymmärrän miten stressaantunut hän on illasta. Hoseokia ei ole näkynyt lähimaillakaan, eikä hänellä ole kuin joitakin tunteja aikaa ilmestyä paikalle. Iltajuhla alkaa kahdeksalta, ja kello on juuri nyt kaksi. Kuusi tuntia.

"Mulla on idea, Yoongiseni" Jimin sanoo, keskeyttäen nopeaa tahtia juoksevat ajatukseni. Käännän katseeni häneen astellessani pitkin jalkakäytävää, joka johtaa pois opiston alueelta. Minulla on jo valmiiksi paha aavistus pojan "ideasta".

"Meidän pitäis pukeutua samantapasesti, vaikka valkoseen tai jotain" hän ehdottaa. Se ei yllättäen kuulostakaan niin pahalta.

"Toi on oikeestaan aika hyvä idea" myönnän, nyökytellen päätäni. Nuoremman silmät kirkastuvat heti hänen kuullessaan harvinaiset sanani.

"Sä oot tänään kyllä yllätyksiä täynnä. Eka suostut esiintymään, vaikka vihaat sitä, ja sit kehut mun ideaa. Oot kyllä pimein jätkä ikinä" blondi naurahtaa. Hymyilen hänen toteamukselleen, joka on kyllä ihan totta. Ehkä olen tänään vain hyvällä tuulella, vaikka moni asia vaivaakin mieltäni. Tuntuu kuin kaikki kääntyisi lopulta parhain päin.

"Valkonen siis?"

"Valkonen."

-

Myöhemmin samana päivänä kaadan itselleni kuuman, höyryävän kupin teetä ja nappaan keksipaketin mukaani ennen kuin istahdan olohuoneen pehmeälle sohvalle katsomaan yhtä lempi elokuvistani, jonka olen nähnyt varmasti kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Joskus toivoisin, että minun tarinani menisi kuten Simonin. Onnellinen loppu. Ennen sen katsominen sai minut vain hymyilemään, ajatellen "olipa kiva elokuva", tai jotain sen tapaista. Nyt sillä on jotain merkitystä, enkä tiedä miten tuntea. Minäkin tahdon onnellisen loppuni.

Lopussa pillitän kuin mikäkin kakara, vaikka en yleensä vaivaudu itkemään edes kaikista koskettavimpien elokuvien edessä. En yksinkertaisesti vain voi sille mitään. Mielessäni kuvittelen, millaista olisi vetää punaiset hiukset omaava poika lähelleni, ja suudella häntä. Se mielikuva saa punan nousemaan jo valmiiksi kyyneleistä märille poskilleni. Voin selvästi nähdä mielessäni, kuinka hänen pehmeät, vaaleanpunaiset huulensa sopisivat täydellisesti omilleni. Tuntuu väärältä kuvitella sellaista, kun hän on kaikesta huolimatta kadoksissa. En siltikään voi tehdä muuta, kuin odottaa. Vaikka etsisinkin nuorempaa ympäri kaupunkia, en siltikään löytäisi häntä.

Yhä ajatuksissani nousen ylös, vieden tyhjän teekuppini keittiön tiskipöydälle. Kaikkialla on hiljaista. Vain ulkona kuuluva autojen mekastus kulkeutuu ikkunan läpi korviini, mutta siitä huolimatta ilmapiiri on rauhallinen. Huokaisen syvään astellessani käytävää pitkin makuuhuoneeseen, jossa suuri vaatekaappi möllöttää yhdessä neljästä nurkkauksesta. Avatessani kaapin ovet alan skannata sen sisältöä, miettien mikä näyttäisi hyvältä iltajuhlassa. Sen on oltava jotain valkoista.

Useiden yritysten jälkeen löytää täydellinen asu päädyn valkoisiin farkkuihin, jotka minulla jostain syystä löytyy kaikkien mustien farkkujen seasta, valkoiseen t-paitaan ja valkoiseen, ohueen takkiin. Niiden pitäisi käydä oikein hyvin. Puen jopa valkoiset sukat kenkieni alle, vaikka eihän kukaan niitä näe juhlan aikana.

Tarkistaessani kellon seuraavan kerran se näyttää ja puolta kahdeksaa. On kuin aika olisi jollakin tavalla lentänyt ohitseni, enkä olisi huomannut sitä. Päätän lähteä kävelemään kohti opistoa, napaten avaimeni ja puhelimeni eteisen pöydältä. Alan jo nyt valmistautumaan henkisesti tulevaan esitykseen, vaikka siihen onkin luultavasti yli tunti. Minulle selviäisi vasta paikan päällä, monentenako esiintyisimme Jiminin kanssa. Vaikka olisimmekin viimeisiä, ensimmäisiä tai keskimmäisiä, esitys hermostuttaa minua yhtä paljon. Minun on kai vain hengitettävä syvään, ja toivottava parasta.

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now