25. Luku

348 62 25
                                    

Toivottavasti teillä oli kiva viikko! ♥

---

"Vie sille kukkia ja kosi, niin se homma hoidetaan" Seokjin sanoo hymyillen, kuin se olisi maailman paras keino kertoa rakastamalleen ihmiselle oikeat tunteensa tätä kohtaan. Vilkuilen vuorotellen Seokjinia ja Jiminiä, jotka istuvat minua vastapäätä molemmat juoden kahvia. En edes tiedä miksi suostuin tähän. Kaikki alkoi siitä, kun kysyin heiltä yksinkertaisesti neuvoa tunteideni unohtamiseen. Tiesin sen olevan täysi virhe, mutta ei minulla ollut ketään muutakaan jolta kysyä. Sen johti tapaamiseen Seokjinin kahvilassa, joka ajautui tähän. Sen sijaan, että he auttaisivat minua unohtamaan, kuulen vain ehdotuksia tunteideni tunnustamisesta.

"Miten kosiminen tähän mitenkään liittyy?" kysyn hämmentyneenä.

"Hoseok on niin kiltti ihminen, ettei se raaski sanoa ei, joten sen pitäis olla varma keino saada sun mies itelles" Seokjin vastaa.

"Mä en usko et se toimii ihan noin" Jimin mumisee pöydän toiselta puolelta.

"Ei toimikaan, en mä nyt voi mennä tosta vaan ojentelee mitään timanttisormuksia!" tiuskaisen kahviaan siemailevalle Seokjinille, joka vain nostaa kulmiaan ja on kuin ei tietäisi mitä vikaa hänen suunnitelmassaan on.

"Sä kuitenkin ojentelet timanttisormuksia loppujen lopuks, joten mikä on ongelma? Mä oon jo suunnitellut teidän häät, joten siitä vaan suoraan alttarille" hän selittää, saaden minut huokailemaan entistäkin enemmän. Päätän omaksi parhaakseni olla vain hiljaa, ja mutustaa tilaamaani juustokakun palasta.

"Kuulkaa, mulla on jo kauhee ikävä Jungkookia. Se ei oo edes soitellut vähään aikaan, ja on jo kulunut ikuisuus siitä kun se lähti sen herra Rosewoodin mikä liekään kanssa Daeguun" Jimin sopertaa, näperrellen valkoista servettiä, jonka hän nappasi mukaansa kahvia hakiessaan.

"Niin meillä kaikilla, mut kyllä se sieltä palaa. Mä en usko, että mitään pahaa on sattunut, meidän pitää vaan olla kärsivällisiä ja oottaa et se tulee takas" vakuuttelen haikealle blondille, joka vain mumisee jotain epämääräistä takaisin. Onhan täällä ollut vähän hiljaista, kun Jungkook ei ole ollut maisemissa. Hän kertoi viipyvänsä vain joitakin viikkoja, mutta näin pitkän ajan jälkeen me jokainen alamme jo huolehtia nuorimmaisen turvallisuudesta. Uskon silti hänen olevan kunnossa ja terveenä. Luotan siihen, että se hänen työparinsa osaa asiansa ja pitää ystävämme hyvässä tallessa. Parempi ainakin olisi.

Vielä pienen jutustelun jälkeen jokainen meistä lähtee omaan suuntaansa. Seokjin kotiinsa, minä kaupungille ja Jimin tekemään jo valmiiksi myöhässä olevaa esseetään. Namjoonkin olisi tullut viettämään aikaa kanssamme, mutta hänet tuntien sille ei ole aikaa kokeiden lähestyessä nurkan takaa. Minullakin on kokeita ensi viikolle, mutta miksi lukisin nyt, kun voisin tehdä sen viime tipassa? Sillä lukemisella ei tosin hyviä numeroita kalastella, mutta minulle riittää kunhan vain pääsen läpi. Syvällä mieleni sopukoissa toivon, että Jungkook olisi todella juuri nyt täällä kanssamme. Hän osaisi auttaa minua jokaisessa ongelmassani. Hoseok ei suoranaisesti ole ongelma, ennemminkin henkilö joka aiheuttaa minulle ongelmia. Ne ongelmat sisältävät sydämen ylikiepeillä käymistä, änkyttämistä, hermostuneisuutta ja totaalista rakkauden tunnetta. Ei kukaan minusta vuosi sitten olisi ajatellut, että olisin tulevaisuudessa lääpälläni täysin minusta vastakohtaiseen poikaan. Tässä sitä silti ollaan, ajattelemassa taas häntä.

"Yoongi!"

Nostan katseeni auringonsätein koristellulta maalta, jolla mustat lenkkarini kulkevat laiskasti. Minua kohti juoksee hengästynyt tyttö, jonka kasvot ovat selvästi huolta täynnä. Yritän nostaa ystävällisen hymyn huulilleni, mutta en saa edes räpäytettyä kunnolla silmiäni.

"Jisoo, mitä sä täällä?" kysyn, yrittäen saada selkoa tytön hengästyneestä selostuksesta. Huomaan myös hänen kyynelistä märät poskensa, ja punertavat silmät. On kuin hän olisi itkenyt juuri tuntikausia.

"M-mä... mä en löydä Hoseokia mistään" hän lopulta kertoo.

"Ehkä sillä on vaan jotain menoja?" ehdotan, yrittäen tehdä tilanteesta vähemmän huolestuttavan. Vaikka kuinka yritän miettiä loogisia selityksiä sille, ettei häntä löydy, huoli alkaa painaa minunkin mieltäni.

"Ei, se ei oo kämpillään, eikä se vastaa puheluihin" Jisoo sanoo hiljaa.

Sen kuultuani en kuluta enempää aikaa, vaan pinkaisen varmasti nopeimpaan vauhtiin, jonka olen elämäni aikana juossut. Jisoo jää vain katselemaan, kun siluettini katoaa auringon heijastamiin maisemiin. Kaikki mitä seuraavaksi kuulen on vain se, kuinka sydämeni syke nousee hiljalleen kaikuen korvissani asti, ja kuinka tuuli tuivertaa ympärilläni. Otsalle valuneet hiukseni ovat siirtyneet pois edestä, kun juoksen niin nopeasti kuin pääsen. Pidän vauhtini jopa niinkin kauan, kunnes saavutan tietyn määränpään. Sallin itseni pysähtyä vasta, kun näen oven, jonka takana punapään asunto on. Ennen kuin koputan puista materiaalia, vedän puhelimeni esiin taskustani. Näppäilen tutun numeron, nostaen sen korvalleni.

Soittamaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now