21. Luku

356 66 17
                                    

Anteeks kauheesti jos tää luku on ihan hirvee, oon kuluttanu mun ajan mun tarinoiden tallentamiseen ja siinä meni suunnilleen ikuisuus ja mulla on varmaan sata muuta asiaa mielen päällä 😩
Toivottavasti tää kelpaa siitä huolimatta 💜

---

Herätessäni yllättävän pirteänä maanantai aamuun nousen ylös sängyltäni, venytellen käsiäni. Tottuneesti kipaisen keittiöön keittämään itselleni kuuman kupin kahvia, kiiruhtaen vaihtamaan vaatteeni heti sen jälkeen. Vilkaistessani olohuoneen ikkunasta ulos tajuan auringon paistavan, mikä on harvinaista tähän aikaan vuodesta. Yleensä harmaat pilvet koristavat taivaankantta, mutta tänään niin ei ole.

Puolen tunnin säheltämisen jälkeen vedän kengät jalkaan ja nostan repun olalleni. Jätän takkini eteisen naulakkoon, vaikka ulkona ei luultavimmin olekaan kaikista lämpimin ilma, mutta en juuri välitä siellä paleltumisesta. Aurinko lämmittää kuitenkin.

"Huomenta!" tutun pojan ääni huutaa takaani, kun astelen pitkin ihmisten täyttämää katua. Käännyn katsomaan nähdäkseni polkupyörällä polkevan nuudelipään, hymyillen minulle ylpeänä.

"Arvaa kuka sai uuden pyörän!" Jimin naurahtaa, näyttäen onnelliselta. Vain luoja tietää, miten hän iloitsee niinkin pienistä asioista.

"Arvaa kuka kuskaa mut tänään opistolle!"

Vauhdissa kipuan pyörän tarakalle, pitäen tiukasti kiinni. Jimin menettää melkein tasapainonsa yhtäkkisestä lastista, saaden monet ihmiset hyppäämään pois edestä kujan varrella.

"Yoongi, mä melkein kaaduin!" Jimin huutaa saadessaan vauhdin tasattua, vilkaisten minua.

"Sori, sori" vastaan, taputtaen nuoremman selkää.

Pääsemme hetkessä opiston pihaan, lähtien yhtä matkaa kohti tuntiamme. Suurin osa oppilaista on jo paikalla, kun astelemme pitkin käytävää. Vastaamme tulee kirja naamassa kiinni oleva Namjoon, joka kertaa sadannetta kertaa kokeeseen.

"Hyvin se menee, nörtti" Jimin vakuuttaa. Namjoon ei ehdi edes vastata ollessaan niin keskittynyt kertaamiseen, saaden minut pyöräyttämään silmiäni.

"Mennään me jo tunnille, se kuuntelee meitä taas kokeen jälkeen" sanon.

"Viimeks se vaan valitti kuinka huonosti sen edellinen koe meni ja sai silti ysin" Jimin tuhahtaa, seuraten minua oikeaan luokkahuoneeseen. Otamme paikkamme luokan keskiosasta, levittäen kirjamme leveälle pöydälle. Juttelemme niitä ja näitä, kunnes tuttuun tapaan opettaja keskeyttää kaikkien kuiskinnan tiputtamalla kirjat pöydälleen, saaden kovan äänen aikaiseksi. Jokainen sulkee suunsa, keskittäen huomionsa luokan edessä seisovaan naiseen.

Tunti etenee tavalliseen tapaan, kunnes käännän katseeni vieressäni olevaan ikkunaan. Siristän silmiäni nähdäkseni tarkemmin, tajuten tutun punapään nojaavan koulun seinämää vasten. Hän... Itkee? Sen tajutessani nousen ylös, aukaisten suuni.

"Mrs. Kim?" sanon.

"Niin, Yoongi?" hän vastaa, kääntyen katsomaan minua.

"Saanko mä mennä terkkarille, mulla ei oo kovin hyvä olo?" valehtelen, yrittäen kuulostaa mahdollisimman uskottavalta. Saan opettajalta luvan, pakaten kirjani reppuun ja poistuen sitten luokasta. Jimin koitti kysyä, mikä on vialla, mutta ei minulla ollut aikaa jäädä vastaamaan.

Juoksen opiston ovesta ulos, sokaistuen hetkellisesti auringon kirkkaasta valosta. Kiirehdin koulun toiselle puolelle, yrittäen löytää punapäätä, jonka hetki sitten näin ikkunan lävitse.

"Hoseok!" huudahdan, kun näen hänet. Poika näyttää hätkähtävän, kun kuulee nimensä.

"Mikä on? Mä näin sut täällä kun olin tunnilla" kysyn, katsoen hänen kyynelistä kimaltavia silmiään.

"Kaikki hyvin" hän kuiskaa. Kuulen sen juuri ja juuri, katsoen häntä huolestuneena.

"Älä valehtele mulle, mä nään ettei kaikki oo kunnossa" sanon, nostaen käteni hänen olkapäilleen. Hoseok purskahtaa vain kovempaan itkuun, peittäen kasvonsa paitansa hihoilla. Vedän hänet tiukkaan halaukseen, vetäen meidät istumaan vasten takanamme olevaa seinää. Silitän nuoremman hiuksia, koittaen saada häntä rauhoittumaan.

"Hoseok, kerro mulle mikä on" sanon, kuulostaen ehkä liiankin ankaralta. Hän katsoo minua, yrittäen hengittää syvään. Se näyttää vaikealta, sillä poikahan on ilmiselvästi jälleen itkun partaalla.

"Jooko?" pyydän, kuivaten hänen poskiaan hihoillani.

"Mä en haluu tuntee tällä tavalla" hän lopulta vastaa, tuijottaen minua.

"Mitä sä tarkotat?" ihmettelen.

"Mä en saa tuntee näin."

Edelleen hämmentyneenä Hoseokin vastauksesta jatkan hänen silittelyään, istuen siinä kunnes yhtäkään niiskausta ei ole kuultavissa. Pidän hänet lähellä itseäni, yrittäen löytää oikeita sanoja tähän tilanteeseen.

"Sähän tiiät, että voit kertoo mulle mitä vaan?" sanon, katsellen nuoremman kyyneleistä märkiä kasvoja. Hän nyökkää. En edes muista edellistä päivää, jona olisin nähnyt Hoseokin tällaisena. Jos hän itkee, ne ovat yleensä onnen kyyneleitä. Tällä kertaa kaikki on puhdasta surua.

"Sun ei oo pakko sanoo mitään, jos et haluu, mut lupaan et kuuntelen jos haluutkin kertoo" selitän, hymyillen kun näen Hoseokin voivan hieman paremmin.

"Mä tiiän, oon vaan vähän... Sekasin" hän vastaa, nojaten vasten rintakehääni. Vietämme pienen hetken siinä ihan kahdestaan, ennen kuin kuulemme kellojen soivan tunnin päättymisen merkiksi.

"Meidän pitäis varmaan mennä seuraavalla tunnille" Hoseok huomauttaa, nousten ylös. Teen saman perässä.

"Mhm?" hän hymisee, kääntyen katsomaan minua.

"Ymmärrän jos et voi kertoo mulle sun ongelmista, tai muista asioista, mut tee palvelus ja kerro jollekin, vaikka Jisoolle. Se vois tehä sulle hyvää" sanon, vastaten punapään katseeseen huolestuneesti. Kun hän ei sano mitään, kerron lähteväni tunnilleni ja poistun paikalta.

Vähät minä kuitenkaan tiesin, kun Hoseok lähdettyäni kuiskasi:

"Oispa se noin helppoo, Yoongi."


Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now