20. Luku

374 71 7
                                    

Hyvää joulua kaikille jo näin valmiiks 💜

---

Herään keittiöstä tulevaan tuoksuun, huomatakseni Hoseokin olevan vielä unessa. Varovasti kipuan pois sängyltä, pukien farkut takaisin päälleni. Silmiäni hieraisten astelen tuoksun suuntaan.

"Huomenta!" Jimin hihkaisee huomatessaan minut, kääntäen katseensa heti sen jälkeen kokkauksiensa pariin.

"Mitä sä teet?" kysyn, istuen pöydän ääreen.

"Lettuja, aattelin et se ois hyvä aamupala" nuorempi vastaa. Katselen ympärilleni, yrittäen löytää Seokjinia, kunnes muistan hänen lähteneen aikaisin kotiinsa. Tänään olisi vielä edessä vierailla hänen kahvilallaan, josta olen jopa innoissani. En myöskään ole vielä päättänyt, mitä vastaan Seokjinin tarjoukseen. Tarjoilijan työ ei olisi liian vaikeaa, ja siitä saisi myös palkkaa, mutta riittääkö aikani koulun käyntiin ja työhön? En tee vapaa-ajallani paljoa mitään, joten ehkä voisinkin hyväksyä sen. Eikä se kaiken lisäksi olisi lopullista. Pääsisin työstä heti, kun Seokjin löytäisi siihen jonkun pätevämmän henkilkön. Jonkun sosiaalisen, joka ei välttelisi ihmisten seuraa niin paljon kun vain mahdollista.

"Ootko sä muuten vielä saanut sitä laulua valmiiks? Iltajuhla on jo ens viikon perjantaina ja meidän pitäis ehtiä äänittää se ennen juhlaa" Jimin kysyy, laittaen kolme lautasta pöydälle ruokailuvälineiden ja lasien kera.

"Se on melkein valmis, saan sen viikonlopun aikaan kirjotettua" vastaan, nojaten pääni vasten kämmentäni. Juuri sen jälkeen Hoseok kävelee yhä unisena seuraksemme keittiöön, istuen minua vastapäätä. Pidän katseeni pöydässä, liian häpeissäni edes katsoakseni häntä. Olisi pitänyt vain nukkua Jiminin ja Seokjinin kanssa olohuoneessa, silloin en olisi pillittänyt hänen edessään kuin mikäkin pikkulapsi.

Syömme aamupalan suurimmaksi osaksi hiljaisuudessa. Ainakaan minä en sano mitään, kuuntelen vain kahden pojan keskusteluja opinnoista ja muista tylsistä asioista. Onnekseni he eivät kysy minulta mitään, sillä en ole juttutuulella heti aamusta. Syömisenkin jälkeen jäämme hetkeksi pöydän äärelle istumaan, ennen kuin viemme astiat pois ja päätämme näkevämme myöhemmin Seokjinin kahvilalla.

Puolet matkasta Jimin kulkee vierelläni, kunnes hän kääntyy eri risteykseen, joka vie hänen kotiansa kohti. Minä taas jatkan suoraan, pitäen käsiäni takkini taskuissa, kuunnellen liikenteen ja ihmisten ääniä. Aurinko pilkottaa korkeiden rakennusten takaa, valaisten matkaani kohti kämppääni. Jotenkin se saa minut paremmalle tuulelle, kuin tunnelin päässä olisi sittenkin valoa. Edes pieni valotäplä riittää saamaan odotukseni korkealle, vaikka tiedän, että lopuksi voin pettyä pahasti ja satuttaa itseni. Olen ennenkin kaatunut rähmälleni yrittäessäni liian kovasti uskoa, eikä siitä ole hyviä kokemuksia. Silti yritän uudestaan ja uudestaan, kuin tietäisin asioiden vielä joskus muuttuvan. Se on vain uskomus, mutta vahva sellainen. Ehkä kaikki järjestyy. Ehkä Hoseok pysyy luonani. Ehkä kaikki tulee olemaan hyvin. Ehkä.

Saapuessani asuntoni ovelle, huomaan sen edessä istuvan katin.

"Mikä tuo sut tänne?" kysyn, kyykistyen alas, pörröttäen sen turkkia. Se maukaisee vastauksena, katsoen minua isoilla silmillään.

"Olin vaan kaverin luona" naurahdan, nousten ylös. Etsin avaimen farkkujeni taskusta, avaten oven. Kissa kipittää sisälle ennen minua. Se vaikuttaa olevan onnellinen saadessaan minut takaisin kotiin. Ainakin joku on iloinen nähdessään minut. Ripustan takin naulakkoon, ja jätän kengät sen alapuolelle. Heti ensimmäisenä keitän teetä, istuen sen kanssa alas. Nappaan vihkon ja kynän mukaani, kääntäen esiin oikean sivun. Alan miettiä, mitä haluan kertoa kirjoittamani laulun kautta. Vain pari minuuttia ajateltuani asiaa, painan kynän terän vasten valkeaa paperia, alkaen kirjoittaa kirjaimia yksi toisensa perään. Jossain vaiheessa kissa hyppää viereeni istumaan, katsellen tarkkaan jokaista liikettäni. Sen tuijotus ei haittaa yhtä paljoa kuin ihmisten, koska se ei sano mitään ilkeää teksistä, jota kirjoitan.

"Tuleeko siitä hyvä?" kysyn, kääntäen katseeni kohti kattia. Se kehrää hiljaisesti, vaihtaen huomionsa kohdetta paperista minuun.

"Yoongi Juniori, se sopii sulle" naurahdan, rapsuttaen sitä leuan alta.

Kulutan muutaman tunnin kämpälläni, ennen kuin päätän lähteä kohti Seokjinin kahvilaa. Tiedän miten pettynyt hän olisi, jos en ilmaantuisikaan paikalle. Niimpä vedän kengät takaisin jalkaan, jättäen takkini tällä kertaa aloilleen. Ulkona ei ole enää niin kylmä kuin aamusta, joten tarkenen siellä luultavasti ilmankin takkia.

"Tee mitä haluut, en tiiä millon tuun takas!" ilmoitan ovelta, tietäen kissan kuuntelevan. Pyydän Jiminiltä osoitteen viestin kautta, alkaen etsiä määränpäätäni. Hetken ajan vaeltelen eksyksissä pitkin keskustaa, huokaillen toivottomasti. Muutaman lisäyrityksen jälkeen näen kuitenkin kotoisan oloisen tilan jalkakäytävän varrella, astuen sisään.

"Yoongi! Viimeinkin sä tulit!" Seokjin huudahtaa, rynnäten halaamaan minua.

Istun muiden ystävieni kanssa samaan pöytään, huomaten monia muitakin ihmisiä pitkin kahvilaa. Tilaan itselleni kahvin, osallistuen tällä kertaa itsekin keskusteluun. On kuin päiväni olisi parempi kuin useimmat, mikä saa minut hyvälle tuulelle. Ehkä se johtuu ystävistäni, hyvästä kahvista, tai Yoongi Juniorista. Oli miten oli, olen hyvällä tuulella, ja se on hyvä asia.

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now