41. Sun Is Starting To Shine Again

285 17 0
                                    

Islan nk.

Kesälomani alkoi ihanasti Nicon kanssa, mutta loppui huonosti ilman Atholia. Lääkärit sanovat, että hän kuulee puheemme ja emme voi muuta kuin toivoa parasta ja jatkaa hänelle puhumista.

"Ootsä ihan varmasti kunnossa?" kysyy Nico linjan toiselta puolelta ja maailman toiselta puolelta.

"Joo, mä oon ihan kunnossa, nauti vaan loppu lomasta ihanassa Kreikassa ja älä koko ajan soittele ja huolehdi minusta." yritän puhua iloisella ja pirteällä äänellä, mutta se ei toimi. Olen niin väsynyt ja iloisen vastakohta.

"Mä kyllä kuulen, ettet sä oo. No me kuitenkin tullaan huomenna takasi. Koita jaksaa mä oon tulos, beibe." Nico sanoo, joka saa edes hetkeksi hymyn huulilleni.

"En jaksa odottaa. Rakastan sua. Huomiseen." sanon hiljaisella ja kimeällä äänellä.

"Mäkin sua, mutta mä en nauti tästä lomasta sitten yhtään ilman sua." Nico sanoo ja katkaisee luurin. Lasken kännykkäni kahvi pöydälle.

Äiti ja isä ovat olleet kummatkin koko päivän sairaalalla Atholin vierellä ja minä taas olen koko viikon surkustellut asiaa kotona. En vain pysty kohdata häntä, vaikka hän onkin tajuton tai oikea termi lienee koomatilassa.

Tunnen oloni vain niin syylliseksi, kun huusin hänelle viimeksi kun näimme ja siintäkin on monta viikkoa. En ole keskustellut kunnolla vanhempieni kanssa koko viikon aikana. Näen jo heidän katseistaan halveksuntaa ja pettymystä minua kohtaan. Minä heidän pieni ja kiltti tyttönsä seurustelee entisen rikollisen kanssa ja viettää aikansa mielummin hänen kanssaan kuin heidän.

Kun ajattelen heidän sisäisiä tunteita vihaan itseäni, kun aloin edes erkaantumaan heistä. Siis hehän ovat yksi ainoa perheeni ja minä jätän heidät Nicon vuoksi. Mikä minua vaivaa? Rakastan Nico sydämeni pohjasta, mutta ei minun silti pidä jättää perhettäni hänen vuokseen. Eihän?

Ulko-ovi avautuu ja nousen ylös sohvalta. Kuulen äidin ja isän kinastelun ja ulko-ovi sulkeutuu, mutta sisään kävelee vain äiti.

"Missä isä on?" kysyn rauhallisesti ja varovaisesti äidiltä. Hän painaa sormensa otsaansa ja sulkee silmänsä hieroen päätään. Varmana päänsärky.

"Kuule Isla. Istu alas. Meidän on juteltava." Äiti sanoo vakavana ja alan jo huolestua. Hän ei ikinä ole puhunut yhtä vakavalla äänellä kuin nyt. Kilttinä tyttönä istun alas ja katson huolestuneena äitiin, joka istuu vierelläni.

"Mikä hätänä, äiti?" kysyn lempeällä äänellä. Äiti kääntää katseensa minuun ja asettaa kätensä olkapäälleni hellästi..

"Isälläsi ja minulla... Meillä ei mene hyvin juuri nyt. Kun veljesi on ollut sairaalassa meille on tullut vaikeaa olla sovussa." äiti sanoo hyvin surullisena. Hemmetin tragedia sekoittaa jo äidin ja isän avioliitonkin.

"Mä huomaan kuin te koko ajan riitelette." sanon. Äiti halaa minua ja rutistaa hellästi. Eivät he voi erota. Hehän ovat maailmankaikkeuden ihanin aviopari, kuin luotuja toisilleen. Mutta kai kaikkien parien aika tulee joskus, ovathan he olleet yhdessä 19-vuotiasta asti.

"Eroatteko te?" kysyn, kun äiti erkanee halista. Hän pyyhkii kyyneleet poskeltaan ja katsoo minua lempeällä ilmeellä.

"Ei tietenkään. Me selviämme kyllä, me selviämme aina." äiti sanoo. Kuinka hän voi olla näin mukava ja lempeä minulle, niinkuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut.

"Äiti, mä oon niin pahoillani, kun oon ollu niin eräinen ja vihainen teille. Mä en halua, että sä vihaat mua." sanon ja silmäni alkavat vetistyä. Äiti pyyhkäisee kyyneleeni, ennenkuin ne kerkevät tipahtaa poskeltani ja silittää poskeani.

"En minä voisi ikinä vihata omaa tytärtäni. Minä rakastan sinua, pikku prinsessani." äiti sanoo ja halaa minua taas. "Kuules mitä sanoisit, jos menisimme huomenna vain me kahdestaan ostoksille? Ostan sinulle uusia vaatteita, kun koulukin lähestyy."

Ai hemmetti unohdin täysin. Koulu alkaa viikon päästä. Nyökkään äidilleni. "Tottakai mä haluaisin. Mennään vaan." sanon ja hymyilen kyyneleiden kuivatessa.

Menen huoneeseeni ajattelemaan rauhassa asioita. Tähän stressiin voisi kuolla. Äiti ja isä ovat riidoissa, Athol on koomassa, koulu alkaa kohta ja minulla on ihan mahdoton ikävä Nicoa. Koulussa tietenkin odottaa Frank ja hänen kätyrinsä. Painun pehkuihin, en vain jaksa miettiä mitään.

Heti suljettuani silmäni puhelimeni soi. Tietenkin huolestunut Nico soittaa.

"Isla. Onko sun veljestä uutisia?" Nico kysyy.

"Valitettavasti ei."

"Okei. No me noustaan koneeseen nyt. Öitä, mä rakastan sua." hän vastaa.

"Mäkin sua. Moi."

Silmäni kostuvat kyynelistä. Kaikki tuntuu taas paskalta, samalta paskalta kuin Salman kuoleman jälkeen. Otan paniikissa äkkiä puhelimen käteeni ja näpyttelen numeron. Puhelin piippaa hetken ja vihdoin vastaa.

"Nerrie, mä tässä. Mä tarviin sua niiku heti nyt." sanon itkuisesti.

"Isla, mikä hätänä, kerro mulle?"

"At-Athol on koomassa ja ainoa jolle mä voisin puhuu ja turvautuu on tuhansien kilometrien päässä." selitän Nerrielle ja puhumme puhelimessa varmaan kolme tuntia. Vähitellen keskustelu muuttui suunnitelmaksi, siihen että Nerrie tulisi suoralla lennolla Amerikkaan.

Puhelun lopettua oloni on paljon parempi ja tarkistan viestini. Vain yksi ainoa viesti Nicolta. Amerikan lento peruttiin ja seuraava mahdollinen lento on viiden päivän päästä.

Kello on kuusi aamulla ja lopetan juuri puhelun Nicon kanssa. Tiedän että äiti on jo herännyt joten juoksen reippaasti alas. Halaan äitiäni ja annan nopean pusun hänen poskelle.

"Äiti- rakas, mulla olisi yksi pyyntö." sanon ja sitten yhtäkkiä äiti kääntyy ympäri ja luo mitä aurinkoisemman hymyn minulle.

"Minä tiedän, Angelette soitti minulle." Angelette on Nerrien äiti. "Ja kyllä se käy, on kiva nähdä Nerrietä pitkästä aikaa." Äiti vastaa ja samalla alan pomppimaan ilosta.

"Kiitos kiitos, äiti. Mä rakastan sua niin paljon." huudan iloisena ja käännän suuntani takaisin yläkertaan.

"Minäkin rakastan sinua." äiti huutaa vielä perään. Laitan päälleni mustat revityt farkut ja valkoisen t-paidan. Hiukseni laitan sotkuiselle nutturalle ja meikkaan kevyesti. Nappaan kaapista upouudet vansin-kenkäni ja Nicon ylisuuren hupparin sidon lanteideni ympärille. Lähetän tästä asukokonaisuudesta kuvan Nicolle, sillä tiedän että hän ikävöi minua.

Lähdemme päivällä äidin kanssa shoppailemaan niinkuin sovittiin. Kierrämme monet kaupat ja mukaan löydämme paljon vaatteita.

"Äiti, ootko sä jutellu isälle?" kysyn, kun kävelemme seuraavaan kauppaan. Äiti kääntää haikeasti päänsä minuun päin ja kiehtoo kätensä ympärilleen.

"Kulta, ei sinun tarvitse huolehtia siintä. Minä ja isäsi kyllä selvitämme ongelmamme." äiti sanoo ja suutelee poskeani. Hymy nousee huulilleni ja olen juuri tällä hetkellä aidosti onnellinen. En ole koskaan ollut näin hyvissä väleissä äitini kanssa.

"Kuules, sitten kun Nico tulee takaisin sieltä Kreikasta, mitä jos kutsuisit hänet syömään meille." äiti sanoo ja olen niin häkeltynyt kuin olla ja voi. Kutsuiko äiti juuri poikaystäväni kotiinsa suömään.

"Ootko sä äiti ihan tosissas?" kysyn ja katson häntä odotellen vastausta.

"Hän tekee sinut onnelliseksi ja hän rakastaa sinua. Vain sillä on väliä. Ja jos minun tyttäreni rakastaa häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kuin on, niin kyllä minunkin pitää." äiti sanoo hymyillen, josta huomaan että hän tarkoittaa jokaista sanomaansa sanaa.

"Kiitos, äiti." vastaan ja nojaudun vasten äitiäni.

Kaikki tuntuu paremmalta nyt, eikä paskalta. Olen äitini kanssa väleissä ja paras kaverini on matkalla luokseni.



Jos alkas taas kirjottelee
Anteeks ku ei aikasempaa oo tullu lukui

Unloved- VaaratonWhere stories live. Discover now